Blogi

dawkinsin jumalharhassa (s. 236) ruodittiin moraalin ja uskonnon suhdetta ja kirjoittaja esitteli kiinnostavia tutkimuksia tavallisen ihmisen eettisistä valinnoista, joita on tarkasteltu erilaisissa hypoteettisissa esimerkkitilanteissa. eli miten keskivertokansalainen toimisi konkreettisissa vaikkakin kuvitelluissa valintatilanteissa oikean ja väärän välillä (ja mikä yleensä on ihmisille ”oikeaa tai väärää” ja tarvitaanko sen päättämisessä jumalaa tai muita taivaallisia voimia).

eräs esimerkki oli seuraavanlainen: kuvitellaan että näet lapsen hukkumassa lampeen ja muita auttajia ei ole näkösällä. voit hyvin pelastaa lapsen mutta vaatteesi menisivät siinä samassa rytäkässä pilalle... mitä teet? 97% pelastaisi lapsen oitis sen kummemmin edes miettimättä kuteidensa kohtaloa mutta 3% jättäisi lapsen lampeen hukkumaan ja viipottaisi perse heiluen ilmeisesti lähimpään trendiputiikkiin täydentämään kadehdittavaa asukokonaisuuttaan.

hinttareilla nuo prosenttiluvut olisivat tietenkin täysin päinvastaiset... ja siitä kolmesta prosentistakin varmasti osa miettisi pitkään kannattaisiko uhrata hienoja vaatteitaan jonkun kakaran hengen takia. tuli vain tämä dawkinsin kirjan esimerkki mieleen lukiessani tänäistä hesaria ja sivun A9 juttua ”helle tullee torstaina” ja etenkin katsellessani jutun oikean alakulman kuvaa, jossa kaksi helsinkiläistä stereotyyppiä veivaa rättirekkiä alessa.

tosi mukava oli nähdä leif salménia televisiossa taas pitkästä aikaa. siinä on mies paikallaan: tiukoilla kysymyksillä poliitikkojen ulkoa opittuja liturgioita puhkova toimittaja, jota monet ammatikseen paskaa jauhavat pelkäävät ihan oikeasti armottoman ammattitaidon, kompromissittoman kyseenalaistamisen ja terävän älykkyyden takia.

salménin hiillostuksen kohteeksi joutui kakkosen viimeisellä pressiklubilla a. sinnemäki. oli jokseenkin vaivaannuttavaa nähdä, kuinka viherpuolueen johtajalta menivät useita kertoja ajatukset lukkoon (tai "isopyörä" otti kattoon jos asian oikein ilkeästi ilmaisisi) salménin sinänsä relevanttien ja paljastavien kysymysten ristipaineessa. hämmennys oikein paistoi läpi naisen kasvoilta. välillä miltei kävi sääliksi annia, kun vastaus viipyi tai juuttui kurkkuun. sinnemäki saattaakin olla liian pehmeä isojen poikien peliin?

salmén ei kyllä sinänsä nostanut esiin mitään uusia pointteja ohjelmassa. monet ovat jo vuosia sitten huomanneet että kyseinen puolue on etääntynyt epämääräisen kauas alkuperäisestä olemassaolon tarkoituksestaan... vihreät ovat nykyisin älyllisesti epärehellisten opportunistien (kuten paikallisen ilmastoekspertin tai tanssikisassa persettään heiluttaneen faghagin esimerkitkin oivasti osoittavat) täysin yhdentekevä ja tyhjänpäiväinen tilkepuolue rkp:n tapaan eikä sillä ole mitään moraalista ryhtiä eikä siten myöskään eettistä painoarvoa ekologisissa kysymyksissä. se on olemassakin vain jotta älymystöön ja nuoriin kaupunkilaisiin vetoavat poliittiset pyrkyrit voisivat käyttää sitä kätevästi ponnahduslautana eteenpäin mielivällä yhteiskunnallisella urallaan. sitten kun hyväpalkkainen hieno asema ja status on saavutettu luonnonkin voi hyvin unohtaa ja keskitttyä muiden vaikuttajien tapaan omien intressien ajamiseen ja maallisen hyvän kasaamiseen.

ainakin monet homot heterojen ohella suhtautuvat naismaisiin (tai näennäisparodisiin) eleisiin ja maneereihin tai yleensä tyhjänpäiväiseen ja typerään pintaliitoon ja baareissa ja piireissä koohottamiseen vieroksuen ja haluavat ottaa tuohon alakulttuuriin etäisyyttä sen ärsyttävän ja vastenmielisen hedonismin ja narsismin vuoksi.

laumasta poikkeavien homojen mielipiteitä ja poliittisesti "epäkorrekteja" kannanottoja ei vain koskaan näe julkisuudessa eikä mediassa. valtaväestölle ja sen normikulttuurille kaikki homot ovat edelleen samanlaista saatanan ”gay-kansaa” eli MONOLIITTISTA MASSAA, joka bailaa erinomaisuuseetoksessaan trendikuteissaan promiskuiteettisessa sateenkaarispektaakkelissaan ja pinkkiparatiisissaan kuin viimeistä päivää ja loputonta yötä.

itse tunnen kyseistä alakulttuuria kohtaan ainoastaan ja vain absoluuttista ja autenttista halveksuntaa ja inhoa ja kun puhun absoluuttisuudesta, autenttisuudesta, halveksunnasta ja inhosta käytän näitä käsitteitä siinä ehdottomassa merkityksessä, jossa niitä yleisessä ja tieteellisessä sekä eksistentialistisen filosofian kielessä on käytetty viimeisten vuosituhansien aikana.

vahinko ettei tässä kaupungissa, tässä maakunnassa tai edes tässä maassa ole toista itseni kaltaista, täysin autonomista ja koko alakulttuurista ja sen kapakoissa pyörivästä ”yhteisöstä” (tai yhteisön irvikuvasta/epäyhteisöstä) totaalisesti etäällä ja irrallaan tietoisesti elävää ja olevaa, emotionaalisesti tinkimätöntä, henkisesti voimakasta ja älyllisesti riippumatonta miestä, jonka kanssa voisi keskustella vaikkapa homouden eettisistä ja ideologisista vaihtoehdoista tai vaihtoehdottomuuksista tai identiteettipolitiikan mahdollisuuksista tai pikemminkin mahdottomuuksista tilanteessa, jossa kaikenlaiset sateenkaari-idiootit ja muut marssivouhottajat pitävät homouden kevytversiota ja yhtä (re)presentaatiota julkisuudessa ja näkyvillä - kun se perimmältään on kuitenkin aina ollut ja tulisi jatkossakin olla [mutta tämä on jo mahdotonta em. vouhottajien ansiosta:] olennaisesti näkymättömyyden, poissaolon tai korkeintaan kapean marginaalisuuden kompromissitonta etiikkaa.

tilasin amazonilta holokaustista kertovaa kirjallisuutta, mm. auschwitzin yli 600-sivuisen historian, joka toivottavasti esittelee leirin byrokraattiset proseduurit, toimintamekanismit ja tappamissysteemin seikkaperäisen perinpohjaisesti. haluan tietää aiheesta mahdollisimman paljon. hintaa kirjoille kertyy reilusti toista sataa euroa eikä minulla olisi edes niihin varaa mutta iki-ihqussa kapitalismissa on tehtävä valintoja. rahani eivät toisaalta kulu tupakkaan viinaan tai edes trendivaatteisiin tai muuhun pintapaskaan, joita sillä silmällä-hinttarit ja muut stereotyypit erinomaisen egonsa koristukseksi ja suojaksi hankkivat, joten vaihtoehtoista ”antigay lifestyleä” viettävä homomies voinee aivan hyvin sijoittaa vähät pennosensa vaikkapa englanninkieliseen tutkimuskirjallisuuteen, jonka kantta ei taatusti korista pinkki eikä spektri.

on surullista ja valitettavaa itseni kannalta ettei tässä kaupungissa tässä maakunnassa tai edes tässä maassa ole toista kaltaistani vapaata miestä joka olisi löytänyt elämäänsä muita (sanasta puuttuu ABSOLUUTTISESTI liitepartikkeli –kin) kiinnostuksen kohteita ja aktiviteetteja kuin notkumisen jonkin vastenmielisen ja tympeän sateenkaarispektaakkelin tai pinkkiparatiisin tyrkkytiskillä päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta, vuosikymmenestä, vuosisadasta ja vuosituhannesta toiseen. en ikinä pysty ymmärtämään miten homous voi estää vahvan itsetunnon, itsenäisen ajattelun ja eettisen omaehtoisuuden kehittymisen ja kasvun mutta niin se vain näyttää tekevän. muuten on mahdotonta selittää miksi vastaani ei ole tullut toista, täysin autonomista ja ehdottomasti koko tyhjänpäiväisestä ja typerästä alakulttuurista ja sen kapakoissa pyörivästä ”yhteisöstä” (tai yhteisön irvikuvasta/epäyhteisöstä) ehdottoman etäällä ja yhtä ehdottoman irrallaan tietoisesti ja vapaasta tahdostaan elävää ja olevaa, emotionaalisesti tinkimätöntä, henkisesti voimakasta ja älyllisesti riippumatonta yksilöä.

joskus olisi vapauttavaa ellei suorastaan vavahduttavaa jakaa näkemänsä ja kokemansa henkisesti vireän ja älyllisesti kiinnostavan miehen kanssa joka ei kumartele mihinkään suuntaan ja jonka kanssa voisi keskustella minua alati kiehtovasta holokaustista, natsismista tai peräti totalitarismin oudosta vetovoimasta älymystön keskuudessa... mutta sellaista miestä ei ole eikä elämääni ikinä tule.

jotensakin irrallisen surullinen olo, ei mitään tavanomaista kroonista melankoliaa josta en pääse eroon missään elämäni vaiheessa vaan tässä hetkessä akuuttia ja aktualisoitunutta ”ylimääräistä” alakuloa (jos tunnetta voi näin viipaloida ja erotella ja kerrostaa): olen katsellut koko vapun ajan erilaisia holokaustielokuvia ja keskitysleirikuvauksia eivätkä ne tunnetusti ole mitään piristäviä, mieltä ylentäviä, sublimoivia kokemuksia (jos ovat taiten tehtyjä kuten näkemäni teokset olivat).

vaikka on perehtynyt juutalaisten 1930- ja 40-lukujen vainohistoriaan ja tutkinut sitä hieman itsekin aikoinaan niin silti joka kerran se jaksaa hätkähdyttää ja yllättää; holokaustin irrationaalinen mahdottomuus minua kiehtoo, sen toteuttamisen obsessiivinen byrokratia ja triviaalisuus ja kaasukammioiden kammottava surrealismi ja auschwitzin absurdius - tai pahuuden käsittämätön banaalius kaiken absurdiuden ja surrealismin keskellä - kuten hannah arendt sitä kutsui nähtyään eichmannin jerusalemissa.

länsimaisen ihmisen ajattelussa ja näkemyksessä ihmisyydestä on pelkistetysti vain kaksi vaihetta: aika ennen ja jälkeen auschwitzin... auschwitz-birkenaun, belzecin, chelmnon, dachaun, majdanekin, maly trostenetsin, mauthausenin, sobiborin ja treblinkan sekä lukemattomien muiden tuhoamis- ja pakkotyökeskusten jälkeen ajattelevan, älyllisen ihmisen on enää mahdotonta uskoa kristillisen jumalan olemassaoloon. ilman jumalaa ei voi olla ihmistäkään. imre kertész näki keskitysleirien kuoleman ja tuhoamisen luonnollisuudessa myös jotakin luonnotonta, ihmisten keskinäisen solidaarisuuden ja myötätunnon ja välittämisen hetkittäisiä välähdyksiä. vaikka niitä ei tulkitsisikaan jumalan läsnäoloksi niin ainakin ne voisi hyvällä tahdolla tulkita ihmisyyden olemassaoloksi.

sittenkin?

välillä on niin turhautunut olo, kun katselee ja kuuntelee itseään tyhmempien ja lahjattomampien rahan perässä juoksevien sätkynukkien ja suorituskeskeisten idioottien rynnimistä taloudellisessa varustelukilvassa ohi. älykkyyteni perusteella olisin ilman muuta oikeutettu yhteiskunnallisesti ja sosioekonomisesti täysin toisenlaiseen osaan ja rooliin kuin mikä minulla nyt on. tai vaikkei älykkyyttäkään otettaisi huomioon niin akateemisen koulutukseni perusteella minulla pitäisi olla parempi osa tässä nokialandialaisessa meritokratiassa... älykkyydellä ja korkealla koulutustasollahan ei ole mitään yksiselitteistä korreloivaa suhdetta keskenään.

mutta toisaalta valitsin jo nuorena arvoni, jotka eivät ole vuosien ja vuosikymmenten mittaan sen kummemmin muuttuneet. arvomaailmani ei edelleenkään rakennu hyväpalkkaisen ja muiden silmissä arvostetun työn tai lineaarisesti ylöspäin erektoituvan urakehityksen tai yleensäkään hegemonisen (heteroseksuaalisen) maskuliinisuuden ideaalimallin puitteisiin tai ympärille eikä minua kiinnosta konstruoida elämääni jonkin keskiluokkaisen ja keskimääräisen ideologisen vuokaavion systeemiteorian mukaisesti. pitäisi siis olla tyytyväinen kun arvot ja niiden käytännön toteutus ja henkilökohtainen eksistenssi ja identiteetti asettuvat suurin piirtein symmetriseen tasapainoon.

tämä materiaa ja rahaa fetisistisen orgastisesti ihailema aika ja kvartaalitalouden krooninen kiima kuitenkin aiheuttaa minussa jatkuvaa turhautumista pettymystä oman itsensä mitätöintiä ja haikailua johonkin eettisesti keskivertonormitettuun ja useimpien himoamaan elämäntapaan jota vastaan on raskasta taistella. kun olemisen arvo todellakin määrittyy useimmille vain siinä kuinka korkean kuukausipalkan on onnistunut saavuttamaan tai kuinka paljon tarpeetonta ja tyhjänpäiväistä paskaa on anaalisti ehtinyt haalia keskimäärin 75-vuotista tyhjyyttä tukkimaan niin ihmisarvoni on vallitsevassa ilmastossa negatiivinen. negatiivisessa arvolatauksessa on - yllätys - todellakin painava elää. vaikka en suosittelisi kyseenalaistavaa ja kriittistä elämäntapaa kenellekään olisi henkisesti ja älyllisesti epärehellistä luopua siitä enää näin pitkän ajan jälkeen. elän siis sumean osani loppuun asti siitä välttämättä mitään selkeää logiikkaa löytämättä, idiootit ja sätkynuket vetäköön puolestaan oman kirkkaan kuuliaisen, henkisesti ja älyllisesti helposti opittavan ja opitun roolinsa.

- sätkynuket jotka räpläävät kadulla ja julkisissa tiloissa kännykkäänsä minuutin välein... näille idiooteille elämä on aina toisaalla, ei koskaan siinä immanentissa tilassa ja tilanteessa jossa ne sillä hetkellä ovat. ärsyttävä kyrvänjatkeen tai -korvikkeen masturbointi julkisesti on sinänsä ilmiselvää jälkimodernin ajan skitsofreniaa jonka mobiili tekniikka mahdollistaa tai pikemmin jota se ylläpitää ja lietsoo kaikille ulkoapäin ohjautuville marioneteille mutta jokin raja kaksijakoisuudellakin?

- kassalla notkuvat asiakkaat jotka eivät vaivaudu erottamaan ostoksiaan liukuhihnalla kapulalla tms. jäljessä tulevien tavaroista; näille entisajan aristokraateille ja nykyisille kansallisen kokoomuksen äänestäjille pitäisi kai persekin pyyhkiä valmiiksi kuin Ludvig XIV:ltä konsanaan... piika-avun ja kotisiivouksen aktiiveja käyttäjiä jotka voivat kätevästi vähentää passaamistaipumuksestaan 3000 euroa verotuksessa.

- facebookissa norkoilevat laumasielut jotka tilittävät sinne miltei jokaisen vessareissunsakin ja joilla on sata virtuaalikaveria mutta ei yhtään ystävää joka auttaisi konkreettisessa hätätilassa tai silloin kun tarvitsisi käytännön apua - aidosta läsnäolosta kuuntelusta ja osallistumisesta puhumattakaan...hankkikaa nyt saatana elämä reaalitodellisuudesta, se on paljon antoisampi kokemus. suosittelen. kokemuksesta.

- väärää puolta kadulla vastaan tuleva, useimmiten älyllinen tylsimys, joka ei vieläkään ole oppinut että suomessa on oikeanpuoleinen liikenne (on ollut virallisesti jo vuodesta 1858). aina löytyy joku matalamielinen luisuotsainen musikka joka painaa väkisin vastaan väärää laitaa etenkin jalankulku- ja pyöräteillä eikä suostu väistämään. kyse on tietenkin vallankäytöstä johon toinen osapuoli joko suostuu tai sitten ei.

- erilaiset yhden asian vaahtoajat ja fakki-idiootit... mitäpä näistä sen enempää. kun psyykeen ei mahdu kuin yksi madonreikä joka ei kuitenkaan johda mihinkään toiseen ulottuvuuteen tai rinnakkaisuniversumiin niin sen ahtaan aukon kanssa on idiootin sitten vain elettävä.

- iltapäivälehtien iänikuiset yhdentekevät julkkisjuorut ja melodramaattiset otsikot jotka eivät edistä kenenkään eksistentiaalista kehitystä lineaariseen länsimaiseen eteenpäin mielivään suuntaan millään tavalla. tämä on ollut kestoärtymykseni kohde jo vuosikymmeniä ja kunniaksi suomalaiselle iltapäivä- ja seiskalehdistölle voi todeta että se on onnistunut närästämistehtävässään erinomaisesti. henkisten antasidien ja limakalvon suoja-aineiden kysyntä säilyy kyllä tasainen korkeana sensaatiouutisoinnin ansiosta jatkossakin! voisiko suomessa todella olla ihmisiä joita eivät KERTA KAIKKIAAN KIINNOSTA vanhasen seksiviestit tai heidisohlbergien raskaudet tai jarisillanpään sairaalakäynnit jne.jne.jne.

kodinykkösessä perjantaina, kävin katsastamassa leffalaarit muttei siellä mitään löytöjä ollut. vieläkin harmittaa kun en eräällä kerralla ostanut believeriä, olisin saanut sen kolmella eurolla - hieno elokuva juutalaisesta natsista joka (yllätys) ajautuu älylliseen umpikujaan vakaumuksen ja uskonnollisen/rodullisen identiteetin väistämättömässä yhteentörmayksessä... mutta nyt ei vastaavan tason elokuvaelämyksiä ollut tarjolla pilkkahintaan. sen sijaan ostin kodinkoneosastolta halvalla ruuvimeisseleitä ja vasaran.

enää ei orgasmin kokeminen toisen läsnäollessa ole sellainen ontologisesti tärisyttävä kokemus että sen jälkeen oltaisiin loppuelämä yhdessä kuten joskus maailmanaikaan. kun seksi oli jotakin arkielämän ulkopuolella tapahtuvaa, mysteeri joka realisoitui vasta ensimmäisessä orgasmissa, vietin toteuttaminen oli episteemisesti yhteydessä sen ontologiaan. nyt nämä kokemuksen jakokulmat ovat jo erkaantuneet etäälle toisistaan. orgasmikin on vain liemen ruiskimista jonkun päälle, triviaalimpaa miltei kuin vieraan kättely. se ei käy enää edes avioliittolupauksesta, seurustelusta nyt puhumattakaan.

arjen banalisoitumisen monet ulottuvuudet avautuvat absurdeihin ristileikkauksiin: elämysten hakeminen marketin hyllystä ja seksuaalisen kliimaksin latistuminen dogging-muodiksi. kun ei tyhjästä voi puhua.

näin tokaisi andy renko hill streetin poliisiasemalla hiljattain fst:n uusintakierroksen viimeisimmässä jaksossa... niinpä niin. hill street blues taitaa muuten olla yksi televisiohistorian innovatiivisimmista ja vaikutusvaltaisimmista sarjoista ja varmasti maineensa ansainnut. katselen sitä jo kolmatta kertaa: ensimmäisen kerran näin sen nuorena poikana 1980-luvun alussa, toisen kerran uusintana kakkosella kolmekymppisenä joskus 90-luvulla ja nyt kolmas kerta avaa jälleen uuden näkökulman kun itsekin on kymmenkunta vuotta vanhempi.

joskus vanhassa on vara parempi vaikka useimmat sarjat kannattaisi jättää naftaliiniin. vanhentuneista ja infantiileilta nykykatsojasta tuntuvista sarjoista on esimerkkejä joka kanavalta, myös teemalta. niitä katsoessa tulee lähinnä vaivautunut olo - miten onkin kakarana jaksanut innostua jostain tyhjänpäiväisestä paskasta, olkoonkin että se aikoinaan saattoi olla hyvinkin suosittu ja kohistu tekele.

en haikaile menneitä aikoja televisioon, nykyisin osataan tehdä kiinnostavia ja älyllisiäkin juttuja ja ammattitaito kohenee koko ajan. voipi jopa pelätä että sarjoista alkaa kohta tulla liiankin fiksuja joten niitä pystyy seuraamaan vain tohtoritason filosofit... muulle kansalle tarjotaan sitten kevyemmin sulavia idoleja ja bareback-luuhaajia.

tämä helvetillinen yksinäisyys ei ota päättyäkseen. jaan tämän triviaalin ajatukseni koko maailmalle joka ei välitä siitä vittuakaan...