Blogi

Harmillista että ei ole oikein mitään tekemistä. Tai olisihan sitä ainakin lukemista jos huvittaisi lähteä koneelta. Tähän on kuin juurtunut jotenkin, että tapahtui melkein mitä vaan niin aina tähän vaan jää ja jos jossain käy niin samantien pitää katsoa facebookista että mikä meininki ja onko tuttuja langoilla. Toisaalta sosiaalinen media on vastannut erinomaisesti yksinäisyyteen, että kun ei ole oikein ketään kenen kanssa jutella.

Kämpillä on useinkin todella tylsää ja sitten kun miettii että voisihan sitä johonkin lähteä, niin lopulta tajuaa miettivänsä kysymystä että niin mihin? Kuntosalilla käynti on ihan kivaa, mutta eipä sielläkään nyt tule hengailtua, että käy vetämässä treenit, istuu lukemassa taas yhden luvun kirjaa eteenpäin infrapunasaunassa, vaipuu ajatuksiinsa solariumin tuuletinten hyrinässä ja sitten sitä on taas yksin.

Onhan minulla toki kavereitakin, mutta olen vaan tullut hyvin laiskaksi lähtemään tai soittamaan. Pieni pistos tuntuu sydämessä, koska tajuan että kaltaisiani vieraalle paikkakunnalle, jossa ei juurikaan tuttuja, muuttaneita voi ympäri Suomea olla moniakin jotka eivät ole olleet yhtä onnekkaita (tai aktiivisia) kuin minä ja edes saaneet yhtäkään kunnon ystävää jolle soittaa jos sattuu huvittamaan. Ehkä tämä teksti auttaa minua skarppaamaan. Nimittäin jostain syystä toimin vaan niin ihan vaistomaisesti, että jos menen vaikka ulos syömään, lähden yksin. Jos menen ulos jonnekin kahville, menen yksin. Jos lähden vuokraamaan elokuvia, lähden yksin. Jos menen peräti elokuvateatteriin silloin kun siellä pyörii jokin leffa jonka nyt vaikka tylsänä hetkenä haluan nähdä, lähden yksin. Soittamatta kenellekään tai mainitussa facebookissa vaikka siinä chatissa kysymättä ohimennen keneltäkään että huvittaisiko lähteä mukaan. En tiedä mikä siinä oikein on. Jos selaa blogimerkintöjäni tuonne uudenvuoden tienoille niin huomaa että tein siellä oikein lupauksen käydä kulttuuririennoissa useammin ja ainakin kerran pitää käydä esim. konsertissa musiikkitalolla, kaupunginteatterissa, taidenäyttelyssä, jne.
Jostain syystä miettiessäni että sinne menisi, niin taas olen jo ajatuksen tasollakin menossa yksin.

Vaikka kämpillä yksin ollessa minulla on tylsää, silloin kun seurustelin oli hauskaa eikä tarvinnut roikkua netissä koko aikaa kun oli aina juttuseuraa ja paljon me kaikesta juteltiinkin. Olin tosin sitä ennen jo ollut pitkään yksin ja siitäkin on jo aikaa sen verran, eikä se kestänyt kuin aika tarkkaan kaksi kuukautta, niin onhan siitä jo yli päässyt ajat sitten. Että ei sekään selitä että olisi jossain poikkeustilanteessa ja toimisi näin. Samanlaista se on ollut niin kauan kuin muistan, että jollain ihmeen automaatilla lähden aina joka paikkaan yksin. Silti kotona minulla on tylsää yksin ja sitten pitää lähteä johonkin, paitsi kavereiden luo, vaikka aina on ovet auki sen harvan kerran kun olen kilauttanut että voisin tulla pyörähtämään.
Mikähän siinä nyt oikein on vai onko mikään?

Toisaalta ei mua haittaakaan, mietin vaan että mikähän tuossa automaatissa mennä yksin joka paikkaan sitten on. Kun kerran nimittäin mainitsin että kävin leffassa katsomassa jonkun elokuvan (en muista minkä) yhdelle tutulle, joka tuntee paljon samaa porukkaa niin kysyi heti että ai, ketä kaikkia teitä oli siellä.
Ja minusta se oli ihan outo kysymys, joskin hän silminnähden yllättyi kun sanoin että ei ketään, yksin kävin.

Oletko joskus vaikkapa elokuvan, kaverin kertoman tai ihan vaan pitkästyneisyyttäsi ajatellut että olisipas hieno aloittaa joku pitkän linjan harrastus juurikin kamppailulajien parissa? Että olisi sisältöä elämässä ja kehittäisi rautaisen itsehillinnän sekä näyttävien liikkeiden lisäksi myös juurikin rautaisen vartalon joka nostaisi kumppanitarjokkaiden määrää huomattavasti, ihan väliaikaisessakin hengessä?

Minä olen ajatellut juuri noin. Monesti. Lajeista jossain määrin tutuksi tulivat nuorena Shorinji Kempo joskus ala-asteella ja sittemmin Hokutoryu ju-jutsu. Tämän jälkeen olikin harrastuneisuudessa yli viiden vuoden tauko, jonka jälkeen oli luvassa Aikido. Sitä kesti suunnilleen vuoden, kunnes taas loppui ja kerran tuli käytyä tutustumassa Han Moo Do:hon. Niiden treenien jälkeen olivat käsivarteni niin hajalla kolme päivää, kun punnerrettiin ihan älyttömät määrät alku- ja loppuverryttelyssä, että oikein minkäänlaista intoa mennä uudestaan ei tullut.

Sittemmin olen ajautunut taas pohdintoihin siitä että pitäisikö aloittaa Aikido uudestaan, se oli kuitenkin aika kiva laji jonka mentaliteetti sopi minullekin erittäin hyvin: ei kilpailuja, ei pullistelua, kaikki tekevät parhaansa omaan tahtiin. Se on erittäin motivoivaa ja kehittää paljon terveempiä asenteita varsinkin nuorille harrastajille (aikidossa ei ole ikärajaa) kuin se macho-öykkäröinti, johon toisinaan kamppailulajienkin piirissä törmää. Tosin jonkinlaista pohdintaa on yleisemmin harrastettu sen tiimoilta, että voidaanko aikidoa kutsua kamppailulajiksi, jota se ei kilpailumentaliteetin ja tekniikoidensa filosofisen periaatteen kannalta varsinaisesti ole. Kamppailulajin statusta taas puoltaa se, että aikido on ihan yhtä vaarallinen kuin mikä tahansa muukin laji jos joku sillä haluaa aiheuttaa toisille vahinkoa. Toistaiseksi ainakin aikido lasketaan kamppailulajien piiriin, joskin pienin sivuhuomautuksin.

Oletko sinä harrastanut tai harrastatko jotain kamppailulajia ja mitä suosittelisit muille?

Noniin, reipas kuukausi taas blogitonta aikaa takana. Tuossa aiemmin lupailin kertoa millaista oli meditaatiokurssilla, mutta siinä kävikin niin että viime hetkellä jouduin hieman yllättäen perumaan osallistumiseni. Ärsyttävää, mutta sattuupa näitä.

Jatkossa vannon kautta kiven ja kannon, että vaikken yhtäkään kommenttia yleensä saakaan, niin jatkan blogin pitämistä säännöllisemmin ja kertoilen erilaisista jutuista teidän kaikkien suureksi riemuksi ;)

Nyt vaan on tilanne se, että tällä kertaa ei ole ihmeempää kerrottavaa. Heinäkuu on aina vähän hiljainen, kuten tiedetään. Varmaan pätee osaltaan myös tähän foorumiin. Viikonloppuna siirryn maalle kalastamaan ja grillailemaan. Toimistossa ilmastointi pelaa niinkin hyvin että siellä jopa palelee välillä. Jostainhan se on leipänsä hankittava ja kun tuossa parisen kuukautta sitten vasta tuolla aloitin, niin eipä ole kesälomapäiviä kertynyt. Eipä sillä ole sinänsä väliä, kun ei olisi hirveästi tässä tilanteessa rahaakaan lähteä mihinkään reissuun tai vastaavaan. Sellaista se on elämä joskus. Eiköhän tilanne tästä taas korjaannu ja kesä se on ensi vuonnakin. Ehtiihän tässä jotain pienimuotoista viritellä ja se riittää mulle ihan hyvin. Pitää osata iloita siitä mitä on, eikä synkistellä kaikella mistä tuntee jäävänsä paitsi, vaikka joskus aiemmin kieltämättä oli enemmänkin ja lomaa ja kaikkea, mutta toisinaan se elämä vähän heittelee meistä jokaista.

Aurinkoisia kesäpäiviä kaikille cityläisille!