Jos ryhmittelisin postauksieni saamat kommentit erilaisiin kategorioihin, ylittäisi kielioppivirheisiin tai muihin käyttämiini sanoihin liittyvät lukijoiden kirjoitukset varmasti määrältään kaikki varsinaiseen sisältöön liittyvät kommentit. Joskus se on oikein pänninyt. Olen raahautunut aamunkoitteessa pressitilaisuuteen, napsinut kuvia ja kehitellyt blogauksen oikein teemankin, jonka jälkeen kymmenen kommenttia käsittelee kuitenkin vain muffini-muffinssi-cupcake-vuokakakku-kuppikakku -dilemmaa.Tulee tunne, menikö ihan oikein. Toisaalta: tähän pitäisi äikän open olla oikein tyytyväinen! Sanoilla on väliä.
Vanha yliopistoproffani sanoi ensimmäisenä opiskeluvuotenani, että pahimmat kielinipot löytyvät niistä ihmisistä, jotka eivät todellisuudessa tiedä kielestä mitään. Hänen mukaansa sivistys toi mukanaan liberaalin ajatusmaailman. Tämän mielipiteen kannustamana en olekaan sitten jaksanut nipottaa työni ulkopuolella juuri mistään kielivirheistä. Ihanan vapauttavaa!
Tästäkin huolimatta nutturapäinen kielipoliisi nostaa välillä päätään. Tässäpä siis pieni lista kieliasioista, jotka ärsyttävät useinkin meikäläistä:
1) Uutisissa käytetty veetto-oikeus. Kuka tietää, mitä tarkoittaa ”veetto”? Jos sellainen on, kertokoon minullekin. Eiköhän kyseessä ole kuitenkin ihan veto-oikeus.
2) Nämä todella kekseliäät ja ah-niin-nokkelat sutkautukset ”kaikki inkkarit kanootissa”, ”kaikki muumit laaksossa”, ”kirkkain pullo hyllyssä” ja ”terävin kynä penaalissa”. Kuka näitä keksii? Miksi? Ja kenestä ne ovat oikeasti hauskoja?
3) Ketä-sanan käyttö silloin kun pitäisi käyttää ”kukaa”. Tiedän sen liittyvän tiettyihin murrepiirteisiin, mutta silti. ”Ketä on ottanut mun laukun?” Se on ”kuka” tai ”ketkä”. Piste.
4) Hieno-i, eli ylikorrektin puheen keksiminen lisäämällä i sellaisiin paikkoihin, joihin se ei kuulu. Kehottaa, ei kehoittaa!
5) Ylisöpöily, joka tekee monista sanoista paljon ällömpiä, kuin ne todellisuudessa edes ovat. Viime postauksessa mainistemani ”masuasukki” ja samaan lapsikategoriaan liittyvät ”vaavi”, ”tisumaito”, ”kestoilu” ja ”ovikset”. Ei ihme, että näiden termien jälkeen se isukki-pisukki lähtee sitten läisikimään, ja etsii jonkun, joka osaa puhua myös yli kaksivuotiaiden kieltä!
6) Konteksidorkat, jotka eivät muuta puhettaan, vaikka tilanne sitä vaatisi. Helsinkiläisen ei ole pakko skruudata fibluja, eikä hankasalmelaisen tarvite odottaa linkkiä paita lustuuksellaan, jos ei välttämättä halua saattaa muualta tulevaa puhekumppaniaan hankalaan tilanteeseen. Sanoa voi aina toisin, ja suurta viisautta onkin muuttaa hankalat asiat selkokielisiksi.
Että näin. Kylläpä helpotti. Kerropa nyt oma kielen ällölistasi!