Kertomus käteni leikkauksesta.
Erittäin opettavainen kertomus, mikäli olet kiinnostunut mitä sairaalassa tapahtuu:
Sairaalaan menin aivan aamusta, mitään ruokaa ei saanut syödä. Sairaalassa minut ohjattiin huoneeseeni (kahden hengen huone, toinen asukki oli saapunut sinne tuntia aiemmin, odotti polvileikkausta), jossa sitten tapoin aikaa kirjaa lukemalla ja telkkaria katsomalla. Vaatetus: sairaalan alushousut ja sairaalan kaapu (käytännössä suurikokoinen esiliina, joka teoriassa olisi pysynyt paremmin päällä, jos olisin saanut tehtyä selkäni taakse solmun. Mahdoton urakka yhdellä kädellä). Leikkaus piti suorittaa heti kun aikaa vapautuisi. Aamupäivän aikana sain pari jotain "valmistelevaa lääkettä", mitä lie, varoittivat että saattaisivat unettaa, mutta eivät sitten kovin paljon ainakaan. Aikaa kului, kului ja kului. Sain luvan juoda lasin vettä särkylääkkeiden yhteydessä. Lopulta, seitsemältä illalla, vihdoin sopiva aika löytyi kirurgiassa. Huonetoverini oli kuskattu leikkaukseen joskus päivän aikana, ja palasi sieltä parin tunnin kuluttua. Hänen polvensa oli leikattu puudutuksella, arvelin että sama odottaisi minuakin. 1,5 tuntia kuulemma hänellä kesti tuo leikkaus. Noh, vuoteeni sitten kuskattiin huoneesta kirurgian osastolle, sairaalan läpi. Tässä vaiheessa melko jännittynyt olo, oli tunne "Se on menoa nyt!". Erikoinen tunne, (sama tunne oli ollut ambulanssissa heti onnettomuuden jälkeen), tiesin että olin nyt auttamattomasti muiden huomassa, en itse voinut tehdä mitään hyväkseni, piti luottaa siihen että lääkärit tietäisivät mitä tekevät. Minut kuskattiin siis vuoteella aivan leikkaussalin kynnykselle, viimeiset metrit jouduin kävelemään. Sitten minut istutettiin melkein makuuasentoon leikkauspöydälle (tuolille), ja oikea käteni asetettiin melko hankalaan asentoon sivupöydälle, jossa kipsini poistettiin ja käsi jäi odottamaan skalpeeria.. Viimeinen silmäys koskemattomaan käteeni! Tässä vaiheessa minulle vasta kerrottiin, että leikkaus ei olisikaan puudutuksella, vaan minut nukutettaisiin. Vasempaan käteeni pujotettiin automaattinen verenpaineen mittari, ja käteni kämmenselkään asetettiin letku, jota pitkin syötettiin sokeriliuosta ja jota pitkin nukutusaine annosteltaisiin. Tuon letkun asetus oli leikkauksen ainoa kivulias toimenpide. Tämän jälkeen kasvoilleni painettiin hengitysmaski, josta tuli teollisen hajuista ilmaa. (Siis paineilman hajuista, varastoidun ilman hajuista ilmaa, luultavasti hapekasta, mutta ei tietoa.) Sitten minulle kerrottiin, että nyt on nukutusaineen vuoro... (Tässä vaiheessa oli jo aikaa sitten ohitettu "point of no return", se oli menoa nyt!) Nukutusaineen ruiskutus oli ..erikoinen kokemus. Jokseenkin kivulias, käteen tuntui tulevan melkoinen paine, ja sitten kylmyys tuntui leviävän kaikkiin raajoihini, varpaisiin, sormiin. Ajattelin, että voisin hyvin pysyä hereillä niin pitkään kuin voisin, mutta sitten ajattelin, että mitä hyödyttäisi? Ennenkuin minua kehoitettiin alkamaan laskemaan alaspäin kymmenestä tai mitään, toivotin kirurgeille onnea leikkaukseen, suljin silmäni, ja koetin nukahtaa. Menetin tajuntani noin sekunnin kuluessa. Kello oli jotain seitsemän maissa illalla.
Kun heräsin, olin huoneessa jossa oli melko pimeää, vain jonkin verran valoja kauimmaisessa nurkassa. Hetken aikaa olo oli jokseenkin sumea ja tylsä, katselin valoja puoliksi suljettujen silmäluomien välistä, kuin heräisin syvästä unesta. Kuitenkin, olin nyt hereillä, ja näemmä jonkinlaisessa heräämössä. Olin osana vuoderiviä, about 5+ vuodetta siistissä rivissä, huoneen toisella puolella oli pari tietokonetta, lamppu ja pari hoitajaa. Seinäkellon mukaan kello oli about yhden jälkeen (aamuyöstä). (Tarkkaa muistikuvaa ei ole, mutta yhden ja kahden välillä muistaakseni heräsin ensimmäisen kerran tosiaan, mutta vasta kolmen jälkeiset muistot ovat selkeitä.) Hoitajat kiersivät sänkyjen kautta säännöllisin väliajoin, ja merkitsivät aina jotain sängyn päässä olevaan lappuun. Verenpaineenmittari oli vieläkin kädessäni. Tästä ensimmäisestä heräämisestä asti, yö kului välillä nukkuen, välillä valvoen. Verenpaineenmittarini heräsi eloon tasaisin väliajoin, ja herätti minut aina. (Toimintaperiaate: Kyynärpääni kohdalla oli kankainen/kuminen rengas, joka täyttyi ilmalla tasaisin väliajoin, jonka jälkeen jonkin sortin laite päästi pari piippausta, jonka jälkeen rengas tyhjeni ilmasta ja päästi käteni puristuksestaan. Ilmeisesti hoitajat kirjoittelivat juuri verenpaineeni muistiin, yleensä hyvin pian laitteen aktivoitumisen jälkeen sängylläni kävi hoitaja kirjoittamassa jotain muistiin.)
Kuitenkin, nyt olin siis hereillä. Huone oli melko pimeä, rauhallinen. Hoitajat keskustelivat hiljaisilla äänillä, kenelläkään ei ollut kiire. Oiva paikka nukkua. Hetken aikaa taisin ensimmäisen heräämiseni jälkeen tarkastella ympäristöäni, sitten päätin nukkua lisää. Tämän jälkeiset heräämiset kestivät jo pitempään, yleensä heräsin aina kun verenpainettani mittaava kone aktivoitui. Toisella heräämisellä taisi hoitajakin tulla jo moikkaamaan, kysyi miten menee, ja tarjosi pari kulausta vesilasista. Yllättävää kyllä, minulla ei ollut juurikaan jano, vaikka en ollut noin 18 tuntiin juonut mitään. Tästä lienee kiittäminen sokeriliuosta, jota tippui tasaisesti suoraan suoneeni. Tuona hereilläolon jaksona join kait yhden kulauksen vettä, myöhemmin se kelpasi paremminkin. Kun olin ensimmäisen kerran kunnolla hereillä, tarkastelin kättäni. Se oli taas kipsissä, enkä tuntenut sen suunnalta mitään (tai siis kipua). Sormet nytkähtelivät tuttuun tapaan, kun niitä koetin liikuttaa, ja tunto tuntui olevan jokseenkin kunnossa. Mutta kipu oli tiessään. En edes tiennyt missä asennossa kättäni pitäisi pitää, ettei se olisi huonossa asennossa. Pyysin siis hoitajaa vähentämään kipulääkettä, sitäkin näemmä meni suoraan suoneen. (Tätä en muista varmaksi, mutta sitä joko tiputteli suoraan suoneen, tai sitten sitä ruiskutettiin kädessäni olevaan letkuun. Mutta kuitenkin, kun pyysin että kipulääkettä vähennettäisiin, hoitaja käänsi letkussa olevaa hanaa, tai teki jotain siihen ainakin.)
Yö kului mitenkuten, oikeastaan olin melko virkeä kolmen jälkeen. Seurailin hoitajien touhuja, ja juttelin kuiskaten heidän kanssaan jonkin verran. (Tuolloin omasta mielestäni olin jo aivan hereillä, mutta jälkeenpäin ajateltuna taisin olla vielä jokseenkin tokkurassa.)
Yö kului hitaasti, viiden - kuuden maissa olin jo aivan hereillä, kuten valtaosa muistakin sängyistä. Sänkyni oli motoroitu, eli napista painamalla sain nostettua päätäni ylös, esim juomista varten.
Seitsemältä aamulla minut vihdoin vietiin takaisin huoneeseeni. Tämän jälkeen ei mitään mielenkiintoista enää tapahtunutkaan.. Käteeni palasi pikkuhiljaa tunto takaisin, ja sitä alkoi särkemään melko mehevästi. Särkylääkkeitä tarjottiin melkoista tahtia, taisin yhden satsin jättää ottamatta, kun tuntui ettei sitä tarvitse. Sokeriliuosta tippui vieläkin suoneeni tasaiseen tahtiin, luvattiin että pääsisin siitä eroon kun pystyisin syömään lounaan ja pitämään sen sisälläni. Tämä onnistui, mutta mikään kovin suuri nälkä minulla ei ollut, ja hieman huonohko olo ruuan jälkeen tuli hetkeksi. Melkoinen kusihätä alkoi pikkuhiljaa jo olemaan, mutta olin kahlehdittu tuosta sokeriliuospussistani sänkyyn kiinni, pussi roikkui sänkyni päädyssä, ja vei suoraan suoneeni. Kävi ilmeiseksi, etten yhdellä kädellä mitenkään voinut käydä vessassa ja samalla kannatella pussia. Onneksi hoitajat hyväksyivät ruokailuni, ja pääsin tiputuksesta eroon. Myöskin sairaalankaapuni oli melko surullinen ilmestys. Se ei juuri ollut lannevaatetta kummoisempi enää, (ajattele piirrettyä Retu Kivistä ja hänen toisella olallaan olevaa gebardinnahkaista vaatettaan) se pysyi päälläni vain hyvällä tahdolla, vain vasen käteni oli hihassa ja piti sitä hieman yllä.
Jossain vaiheessa aamua minut vietiin kipsimestarin luokse, joka muitta mutkitta leikkasi kipsini auki, vaihtaakseen sen sisällä olevat siteet. Ensi silmäykseni käteeni! Melko surullisen näköinen oli, noin 9 tikkiä mustaa lankaa kursi 8cm pitkää haavaa kiinni. Ranteeni oli avattu, ja lihasten alle oli asennettu 5cm pitkä ja 2cm leveä muotoiltu metallilevy, joka oli pultattu seitsemällä ruuvilla kiinni luuhuni, asettaen sen oikeaan asentoon. (Tämän sain selville jälkikäteen saatuani käsiini käteni röngtenkuvan.) Hetken aikaa sain ihastella kättäni, joka oli surutta asetettu pöydälle odottamaan siksi aikaa kun kipsimestari leikkeli uutta lasikuitukipsiä. Ilmeisesti hän luotti asennettuun levyyn, mikään muu ei kättäni noina parina minuuttina tukenut oikeaan asentoon, ennenkuin uusi kipsi oli paikoillaan.
Tämän jälkeen ei sairaalakäynnistä ole juurikaan kerrottavaa. Olin siellä päivälliseen asti, jonka jälkeen kämppikseni pääsi noutamaan minut kotiin. Sairaalaruoka ei mitään herkkua ollut, mutta ihan syötävää kuitenkin.
Jos lähiaikoina jaksaisin kirjoittaa seuranneista viikoista käsi kipsissä, nyt nukkumaan kuitenkin.
I'm back!