Taas se on kadonnut. Valo. Ja taas se on täällä. Loska.
Ja jälleen huomaan vihaavani tätä vuodenaikaa. Talvet
Helsingissä ovat syvältä. Vettä, loskaa, vettä, loskaa, yöllä
pakkasta, niin että se vesi ja loska on jäätynyt liukumäeksi.
Hiekoitus tulee yleensä päivän tai pari myöhässä, jos tulee
lainkaan. Joillakin kaduilla on turvallisinta kävellä ajouralla.
Koskaan ei tiedä mitä pukisi päälleen. Aamulla voi olla pakkasta,
iltapäivällä onkin jo sitten +4. Jokainen retki ovesta ulos vaatisi
rinkan ja sinne kolmet kengät (kumisaappaat, pakkaselle kengät ja
sisäkengät), kaksi erilaista takkia, sateenvarjo ja päähineitä.
Naisena tietenkin pakkaat myös hiustenkuivaajan, meikit ja harjan,
ellet halua näyttää perunapellolta mönkineeltä koko työpäivää.
Joka vuosi käyn samat ajatukset läpi. Joka vuosi suunnittelen muuttavani
jonnekin aurinkoiseen ja valoisaan paikkaan. Joka vuosi totean, että
valitsemallani alalla ne työpaikat on kiven alla maailmalla.
Ja joka vuosi huomaan sinnitteleväni helmikuuhun. Ja joka helmikuu
valo tulee takaisin. Valon myötä käpyrauhanen alkaa toimia ja elämä
näillä leveyksillä jälleen maistumaan hyvältä. Helmikuuta odotellessa.