Viimeaikoina olen syystä tai toisesta törmännyt miehiin, jotka etsivät sitä välittömästi jalat alta vievää rakkautta.
Olen itse myös sitä ajoittain kaivannut, mutta pohtinut myös onko se todellisuudessa enää mahdollista. Kolmekymppisenä monella on jo useita kariutuneita suhteita takana. Takana on myös muita suhdesolmuja, joista jää jäljet syvälle. Voiko siis olettaa että tämä arpinen yksilö voisi unohtaa kaiken kokemansa ja oppimansa ja palata takaisin alkuun? Voiko sinisilmäiseen, kaiken uskovaan, toivovaan ja anteeksi antavaan palata?
Kuuluuko se ”päätä huimaava hullu rakkaus” nimenomaan ensirakkauteen? Kun kaikki on uutta, ihmeellistä ja niin huumaavaa, kun se toisen osoittama huomio ja rakkaus ovat uutta ja koukuttavaa. Ajammeko siis itsemme umpikujaan, jos metsästämme tuota tunnetta? Voiko olettaa, että kolmet treffit käytyään voisi olla täysin hullaantunut? Jos ajattelen omaa treffihistoriaani, niin aika ihmemies saa olla, jos niin kävisi. Tiedän toki nopeasti kiinnostaako vastapuoli lainkaan. Sen itse asiassa tietää parissa minuutissa, mutta mitä odottaa sen jälkeen? Riittääkö se, että toisen kanssa on hyvä olla ja hauskaa? Vai pitääkö olla se ”ajan metrolla ohi pysäkistäni” tyyppinen sekotila päällä alussa?