Jos yleisesti ajatellen sotatrauma näkyy suomalaisessa yhteiskunnassa tunteista vaikenemisena, niin sotaa ja sen seurauksia heijastanee myös naisen ja miehen asema yhteiskunnassa ja suhteessa toisiinsa. Suomalaisessa kulttuurisahan on pitkälle korostunut se, että nainen pystyy tekemään kaiken siinä missä mieskin. Tämähän puuttuu kulttuureista, joissa nainen edelleen on ”nainen” sanan perinteisessä mielessä.
Tätäkin on varmasti tutkittu, mutten jaksa asiaan sen tarkemmin perehtyä. Tulin tänään vain raitiovaunussa ajatelleeksi, kuinka me suomalaiset naiset olemme sotaleskien kasvattamia tai sotaleskien kasvattamien naisten lapsia. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa; yksinäisten, surun täyttämien, itsensä kovettaneiden naisten jälkeläisiä. Miten se heijastuu edelleen työn ja kodin yhdistämiseen? Miten se heijastuu perhemalliimme? Mitä vaikututusta sillä on siihen, millaisia parisuhteita alitajuisesti haemme tai luomme?