Viime viikolla tulin tulokseen, ettei ihminen ole oikeasti luonnostaan kovinkaan kaunis. Jos mietitään ihmistä lajina, voidaan sanoa, että ihminen on alaston, siellä täällä hieman karvaa, erinäisiä ulokkeita omaava eläin. Karvaa on juuri sen verran että sen olemassaolo hieman häiritsee muuten sileää olemusta. Sitä ei kuitenkaan ole tarpeeksi, jotta laji olisi hellyyttävän pörröinen. Ulokkeiden koko, muoto ja väri vaihtelee, mutta lopulta ja painovoima kumoaa kaikki ylöspäin tuuppaamiset.
Tätä tukee se, että suuri joukko ihmisiä kärsii loputtomasti omasta rujosta olemuksestaan ja käyttää valtavat määrät aikaa ja rahaa näyttääkseen paremmalta. Mutta tuo parempikaan harvoin on aidosti kaunis. Tiettyjen ammattialojen ihmiset käyttävät koko uransa kauneuden parissa, tai oikeastaan pyrkiessään siihen. Loputon määrä kuvia, lopun määrä kemikaaleja, loputon määrä kuvakulmia ja poseerausta ja silti tarvitaan kuvankäsittelyohjelmia parantamaan lopputulosta. Ja päästäänkö siltikään vielä aidosti kauniiseen ja vaikuttavaan? Harvoin.
Mikä sitten on oikeasti kaunista? Niin kaunista, että jossain syvällä vihlaisee? Yleensä se on jotain hetkellistä, ohikiitävää. Ja toisaalta kaunis on usein jotain pysähtynyttä. Ihminen ei luonnostaan sovi tähän muottiin; rumat, omituisen karvaiset ja muotopuolet ihmiset. Mutta kukapa tätä olisi valmis itselleen myöntämään, että jo lajityypillisesti emme ole kovin viehättätäviä.