Blogi

Sillon, kun vielä poltin (paljon), sain aina pienimmänkin flunssan perään muhkean ärsytysyskän, johon auttoi vain tupakka ja sekin varsin vähän aikaa kerrallaan. Yskän aikana tuli poltettua ihan huikeita määriä. Luulin silloin, että yskä oli tupakan ansiota, koska poltin yleensä kipeänäkin. No, Maija luuli vähän väärin. Vaikka poltan hyvin, HYVIN vähän ja satunnaisesti nykyisin, sain influenssan perään hillittömän yskän. Olen yskinyt viime päivät kiihtyvään tahtiin ja toivon totisesti, että tämä on jo jäävuoren huippu tai joudun puremaan ranteeni auki.

Menin tänään töihin, koska en jaksanut enää maata ja olo oli pientä yskää ja kurkkukipua ja nuhastusta lukuunottamatta ihan ok. Lounasaikaan töissä sain välillä jo aika koviakin yskänpuuskia. Tein pikkuhiljaa hommani loppuun ja istahdin keittiöön. Yskimään. Istuin ja yskin varmaan tunnin. Tulin kotiin kolmen maissa ja sen jälkeen olen yskinyt. Lisäksi olen yskinyt. Ja hei muistinko mainita, että olen myös yskinyt. Ihan kiva juttu muuten, mitä nyt vähän yskittää.

Olen yrittänyt olla yskimättä. Olen ryystänyt yskänlääkettä (ei mitään vaikutusta). Olen imenyt posket lommolla jos jonkin sortin pastillia. Ja kyllä, olen valmis imemään vaikka naapurin Eskon mummon peräpukamaa, jos tämä yskä sillä lähtee. Olen myös yskinyt. Mitä luultavammin niin paljon, että naapurini suunnittelevat tälläkin hetkellä tappamistani mahdollisimman kivuliaasti, koska aika iso osa yskimisestäni kuullostaa ihan karjumiselta. Olen vääntänyt itkua. Olen juonut kuppikaupalla teetä ja litrakaupalla kylmää vettä. Olen säälinyt itseäni yhdestä jos toisestakin näkökulmasta ("voi Maijaa kun sillä on kova yskä" tai "voi Maija-parkaa kun se allergisoitui sille hyvälle yskänlääkkeelle" tai "voi Maiskua. AINA sillä on jotain pielessä").

Lämmin ja pitkä suihku auttoi vähän. Istun kylpytakissa kirjoittamassa, enkä uskalla kunnolla liikkua, ettei tämä ihana yskätön lumous rikkoudu. Olen yskinyt niin kovin, että minua sattuu vatsalihaksiin (mulla OIKEASTI on sellaiset, ne on vaan hyvin piilossa) ja maha tuntuu muutenkin pahalta, silmät verestävät, kurkku on kipeydessään taantunut paaaaljon, niska ja hartiat jumittavat, otsalohkosta tuntuu pyrkivän joku ulos lekalla, naama on punainen ja nuhakin pahentunut takaisin parin päivän takaiseen.

Mutta juuri nyt minua ei yskitä. Ihanaa. Nyt olis varmaan hyvä hetki mennä kauppaan, mutta sekin olis kauheen paljon houkuttelevampaa, jos tietäis, ettei tarvi varastaa rahanpuutteessa tarvitsemiaan tavaroita. Hitto.

Yksi mahdollisesti vielä tarttuvassa tilassa oleva influenssa tarjolla, ei kukaan haluis? Ollaan viihdytty yhdessä jo alkuviikosta asti ja koska alkuhuuma on nyt haihtunut, alan pikkuhiljaa kyllästymään. Tarjokkaita? Kaupanpäälle muutama pillerirasia, pari tuliterää ja taatusti korkkaamatonta reseptiä, meheä yskä ja vitutuksen multihuipentuma. Unohtamatta erinäisiä reaktioita aiheuttavaa yskänlääkettä.

Ihan totta. Alkaa seinät kaatua päälle. Ensin makasin kuumehoureissani, sitten makasin vähän vähemmän kuumehoureissa, sitten makasin sairaalassa horittuani sitä pirun epäonnen yskänlääkettä ja sitten palasin kurkku karrella kotiin makaamaan. Nukuin viime yönä 15 tuntia. Muistan heränneeni kerran kauttaaltani järkyttävässä hiessa ja huimaavaisena. Tosin lastasin naamaani aika huiman määrän pillereitä illalla. Kun se lääkäri määräsi...

Olen siis maannut monta päivää ilman telkkaria, suht kykenemättömänä lukemaan silmien kipeyden lisäksi, turvanani vain kolme dvd:tä, joita aloin sitten lopulta katsomaan uudelleen. Jossain vaiheessa harkitsin jo, että katson tuota yhtä pornoleffaa, jonka lainasin vitsinä kaverilta ("jos annat pirulle pikku pimpin, se vie koko vitun"), mutta tuntui, että se ois ollu vähän sama, kun ois katsonu jumppavideota kokovartalokipsissä. Sairaalassakin oli tappavan tylsää lukuunottamatta röntgenissä käyntiä (varsin herkku setä kärräsi minut sinne rulliksella, vaikka olisin voinut itsekin kävellä) ja öistä private-iltapalaa, jonka hoitaja nälkää uikutettuani minulle toi.

Olen siis kutakuinkin saavuttamaisillani pisteen, jota myös hulluuden partaaksi kutsutaan. Jotain olisi kotona keksittävä, kun uloskaan en voi kurkun takia mennä (rupeaa viiltämään ja yskittämään vielä enemmän, kuin sisällä).

Ideoita?

Voiiii.... Taas tuli vuosi lisää. Kammottavaa, miten salakavalasti numero 30 lähestyy vuosi vuodelta.

Kaikesta huolimatta pidin eilen juhlat. Ajattelin ensin, ettei näillä lukemilla paljon juhlita, mutta mitä hittoa sitä muutakaan voi. Niinpä siis parhaan kaverin kanssa naisissa väännettiin parit piurakat ja rullukat ja minä pulputtelin vatiin sitä samaa boolia, jota teen jokaisiin juhliin, kun se on niin hyvää (kirkasta, karpalolikööriä ja russiania). Pieni, sievä asuntoni pullisteli viidentoista hengen sisään survoutumisesta ja varsin kansainvälisestä tunnelmasta (joukossa oli kolme ranskalaista, yksi portugalilainen, yksi engelsmanni ja paljon kotkalaisia). Kaikilla ymmärtääkseni oli ihan mukavaa ja kaikki tarjottavat tekivät hyvin kauppansa.

Nyt istun Amy Winehousen näköisenä lattialla. Söin juuri jättiläispalan kakkua ja nachojen jämät. Kaapissa on vielä maitosuklaata ja valkoista suklaata ja neljännes täytekakkua. Ajattelin täydentää tätä yltäkylläisyyttä mahdollisesti vielä heseruualla, jos saan nakitettua jonkun seurakseni. Toisin sanoen olen siis kaikin puolin aivan uskomattoman viehättävä ja hurmaava. Ilmankos se, joka täällä vielä äsken oli, lähti...!

Ihme kyllä olen hengissä ja jokseenkin vahingoittumaton. Olin ihan varma, että eilisen Viimeisen Pisaran ja tämän päiväisen säätämisen jälkeen olen iltaan mennessä vähintäänkin auton alla tai ainakin tuulilasissa. Tai jotain.

Olin taas vaihteeksi pikku toimeenpiteessä tänään. Jokaviikkoinen piina. Ei oikeastaan edes pelota enää, inhottaa vaan. Mennessäni sairaalalle ihmettelin, kun koski alamahaa. Siis sillälailla kun tyttöjä joskus koskee. Vastaanotolla kurkistin housuihini (ei, en tehnyt sitä odotusaulassa, vaikka mieli tekikin. Lupaan kuitenkin tehdä sen ensi kerralla, jotta tämä olisi jatkossa hieman mielekkäämpää luettavaa.) ja niinhän se sitten oli; kuukkarit olivat alkaneet. Mur. Tarkoitus oli mennä vastaanotolta suoraan töihin, mutta koska elämä ei missään nimessä saa olla liian mukavaa ja helppoa eikä minulla liian hyvä tuuri, totesin, että minun on pakko mennä kodin kautta vaihtamaan pöksyt, ellen halua kulkea punainen vauhtiviiru valkoisen työpuvun alta mahdollisesti loistaen. En ottanna riskiä.

Menin ensin pari pysäkinväliä yhdellä ratikalla ja sitten odottelin aimo tovin toista. Odotellessa joku papparainen otti minut juttujensa kohteeksi ja kertoi minulle muun muassa entisajan kengistä, joissa ei ollut pohjia, kyseisten kenkien korjaamisesta (maksoi viisi markkaa), rikkinäisistä sukista ("joo kuule potut vaan heilu") ja taskuista ja kyseli, kuinka montaa vuoroa teen ja olenko kenties kipusisko. Koin kammottavia tunnontuskia ratikassa, kun menin istumaan sellaiseen yksöispenkkiin. Varmaan se pappa oli vain yksinäinen ja juttuseuraa vailla. Pois jäädessä olin häpeissäni itsekkyydestäni ja kiitin mielessäni Helsingin suuruutta, ettei minun varmaan tarvi enää nähdä sitä pappaa, koska se varmasti ajatteli minusta pahasti.

Kipaisin nopsasti kotona vuoraamassa kassini (puhun nyt käsilaukusta) erilaisilla kuukautissuojilla (kyllä, vuorasin sen toisenkin paikan, mutta sinne riitti yksi kappale) ja kiiruhdin sitten takaisin ratikkapysäkille. Hehkuttelin mielessäni hyvää onneani, kun aikataulun mukaan seuraavan ratikan piti olla pysäkillä ihan parin minuutin kuluttua. No eipä ollut. Seuraavakin jätti tulematta. Sitä seuraava tuli sitten muutaman minuutin myöhässä. Toisin sanoen seisoin pysäkillä yli 20 minuuttia ja ehdin jäätyä luita ja ytimiä myöten. Juoksin töihin peräsuoli pitkällään ja sain huiskia hullun lailla koko vuoron ajan. Kuukkareideni aiheuttama hässäkkä söi tunnin. Siis koska me naiset saadaan se kuukkarivapaa töistä??

Olen tainnut saavuttaa sen. Olen ottanut sitä varten käyttöön Ne Kuuluisat Hoitokeinot. Istun raivosta kihisten lattialla Suklaalevyn ja Tupakka-askin kanssa ja tuhoan vuorotellen kumpaakin. Kävin jo ulkona Puuskuttamassa ja purkamassa raivoani Rähisemällä turhaan koiralle, jonka olen itse huonosti kouluttanut. Yritin myös vääntää Itkua, mutta en onnistunut. Siinäkään.

Ja mikäkö minua vaivaa? No enhän mä nyt tähän voi sitä kirjottaa!

Minulla on ehkä se. Maailmantuska.

Minun tekee mieli tehdä kaikesta hidastettua ja dramaattista, kuin musiikkivideoissa ja elokuvissa. Haluaisin nähdä elämäni nauhana tapahtumia, jotka ovat joko yliromanttisia, ylihauskoja tai yli-ikimuistoisia. Haluaisin kokea nyt vain hetkiä. En jatkuvuutta lainkaan.

Musiikki aiheuttaa minussa tunnehyökyjä, ja tunnen oloni entistä dramaattisemmaksi. Provosoin itseäni soittamalla juuri sellaista musiikkia, jonka tiedän vain pahentavan moisia oireita. Kuvittelen itseni musiikin sisälle, tekemässä asioita joita vain juuri se kappale mahdollistaa.

Haaveilen itseni sinne, minne niin kovin harvoin olen päässyt. Olen piirtänyt mieleeni kesästä jo niin paljon mielikuvia, että menee kymmenen kesää toteuttaa ne. Ja pitää yhdistää kymmenen kesää, jotta saa mielentilat, jotka ovat kuvitelmieni mukaisia. Olen niin paljon asioiden edellä, ettei pääni, kynäni tai mielikuvitukseni pysy perässä. Olen maalaillut taivasta niin, että se yltää täältä maapallon toiselle puolelle ja takaisin.

Todellisuus ei aina jaksa miellyttää. Pelkään, ettei minussa oikeastaan ole mitään erikoista. Inhoan tekoerikoisuutta, mutta ehkä vain sen takia, etten osaa sitäkään. Kun yritän, minusta tulee kankea ja hiljainen. Minun on vaikea olla ulospäin sitä, mitä oikeasti olen, koska olen niin täynnä epärealistista haihattelua. Jaksaako kukaan perille asti minussa? Mitäs jos siellä ei olekaan mitään?

Pelkään, että näen itseni väärässä valossa ja kuvittelen kaiken ja oikeasti olen paksu ja hölskyn, kuin maito lasissa. Etten oikeasti olekaan sellainen, jota kutsutaan seksuaaliseksi olennoksi. Että olen möykky, josta ei irtoa mitään, joka ei kuulosta miltään, joka ei sano mitään oikeaa, joka ei anna kenellekään mitään.

Voihan se olla, että olen vaan ihan tavallinen hullu, enkä maailmantuskainen.

Vai pitääkö? Pitääkö ihmiseen lähtökohtaisesti luottaa vai ansaitaanko luottamus? Milloin se luottamus sitten on ansaittu? Onko siihen jokin aikaraja? Mikä on oikea tapa ja kuka sen määrää?

Minä haluaisin lähtökohtaisesti luottaa ihmisiin. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta yritän silti. Yritän ajatella, etten voi hoitaa, kuin oman osuuteni ja kohdella ihmisiä niin, kuin toivoisin itseäni kohdeltavan. Siksi minä olen kiltti ja rehellinen. Harmi, että se on niin kovin monelta varsin liikaa pyydetty.

Eikö kuitenkin rehellisyydellä pääse helpoimmalla? Siis jos ottaa huomioon sen, että epärehellisellä on kyllä oikeus olla epärehellinen, mutta se tarkoittaa sitten vastuun kantamista kusipäisistä teoistaan. Kun ei kuseta ketään, ei joudu itsekään mihinkään liemeen. Ihme kyllä lopulta aika harvan aivot riittävät näinkään yksinkertaiseen ajatteluun.

Minen ole mikään siveyden sipuli. Olen suvaitsematon, helposti ärsyyntyvä, taipuvainen liialliseen miellyttämiseen, hitaasti lämpenevä, arka, traumatisoitunut, superherkkä itkupilli, neuroottinen, raivoissani helposti tiuskiva ja yltiöromanttinen hullu, mutta lupaan ihan varmasti olla kiltti ja rehellinen. Ja minen vaadi vastapalvelukseksi mitään muuta, kuin yhtä lailla rehellisyyttä.

Niin että miten on?!

Miten ihmeessä tietyt tilanteet nostavat minussa esiin lapsen? Pienen lapsen, joka haluaa itkeä ja kaivautua jonkun aikuisen kainaloon ja surra kauhun ulos itsestään ilman, että kukaan ihmettelee miksi se noin tekee.

Joka viikko ainakin viisi kertaa toistuvat toimenpiteet alkoivat tänään. Viiden kerran jälkeen ajat harvenevat kertaan kuussa. Jopa vuosiksi riippuen siitä, saanko toimenpiteistä mitään apua ja kuinka nopeasti. En tiedä, miksi operaatiot ovat minulle yhtä helvettiä. Ne eivät suoranaisesti satu, tuntuvat vain epämiellyttäviltä. Toimenpide ei myöskään kestä, kuin muutaman minuutin. Joudun mahdollisesi kohta kyseenalaistamaan oman mielenterveyteni, koska nämä takana olevat kaksi kertaakin ovat saaneet minussa hillittömiä hyökyreaktioita aikaan.

Istuin poliklinikan odotushuoneessa kauhusta kankeana. Aika oli vähän myöhässä ja kyttäsin hoitajien ovia. Sydän jyskytti. Mahaa väänsi. Itku pyrki minusta ulos ja unohdin välillä hengittää. Olisinkin pökertynyt. Kun olisin herännyt, toimenpide olisi tehty ja olisin säästynyt erinäisiltä hysteerisiltä mielenmuutoksilta. Niin armollisia minua kohtaan ei kuitenkaan oltu ja jouduin hoitajan huoneeseen ihan tajuissani.

En itkenyt. Jollain ihmeen konstilla sain pidettyä kyyneleet polttavina ja jyskyttävinä silmieni takana. Makasin rentona, kuin rautakanki hoitajan pöydällä. Sydän kurkussa ja miljoona ulos haluavaa kauhun huutoa kielelläni. Jos olisin saanut päästää hysterian ulos, olisin luultavasti purrut itseltäni hampaat katki, kikistänyt lihakseni kivuliaisiin kramppeihin ja tärissyt, kuin horkassa, vaikeroiden ja kyyneleet silmistä vuotaen. Makasin painavana, avoimena, hengittämättä ja vaiti ja olin niin nujerrettu, kuin vain osasin. Ja kohta se oli ohi.

Jälkeenpäin minun tekee aina mieli itkeä sitä lapsenitkua. Jännitys laukeaa ja minua on nöyryytetty taas hieman. Kävelin yksin ulos sairaalasta ja halusin olla se lapsi. Ihmiset olisivat katsoneet minua säälien ja myötätuntoisesti ja antaneet luvan käyttäytyä niin, koska olisin lapsi. Mutta koska olen aikuinen, en voinut itkeä. Enkä voi seuraavallakaan kerralla.

Paljon on asiaa, mutta aloitus on hukassa. Ja lopetuskin. Enkä oikeastaan ole ihan hahmottanut vielä keskikohtaakaan. Meinasin nimittäin kirjottaa nyt oikein sydänjuuria, hiusjuuria ja vittu puunjuuriakin riipivän vuodatuksen. On vaan vähän toi vuodatushana sellasella tiputteluvaihteella. Joku surkea välivuoto tai jotain. Kuka idiootti keksi, että krapula on luova tila?

No mutta joka tapauksessa. Vuodatin jo aiemmin siitä, miten minulla on viime aikoina esiintyny niitä niitty-kuvitelmia (ei mitään laiduntamista, vaan juoksentelua laihana ja kukkeana niityllä miehen kanssa, joka kaataa minut kedon kukkien siimekseen ja yhtyy minuun, kuin viimeistä päivää ja laukeamme yhtä aikaa huutaen, kuin toripirut). No. Nyt ne niitty-kuvitelmat sun muut piinaa minua. Olen taas liekeissä, jotka piiskaavat minua löytämään jonkun ja kaahaamaan sitten täysin päättömänä rakkauden syövereihin, avoliittoon, naimisiin ja helvetti tähtikaaren taa.

No sinänsä ihan kiva juttu. Olen löytänyt taas pariutuvan Maijan. Se piileskeli jonkin aikaa. Ja vitut. Olen kovasti yrittänyt huijata itseäni, mutta paljastuin aika nopsaan. Kulissit niin sanotusti romahtivat ja menivät tuhannen päreiksi. Toivottavasti kukaan hullu ei palkkaa minua teatteriin töihin. Olisin kävelevä katastrofi lavastustaitoineni.

Mutta ne liekit. Olen valmis rakastumaan lähes jokaiseen, joka vain antaisi minulle vastarakkautta, edes hitusen. Viis minun tarpeistani tai ihanteistani. Kuhan joku vain rakastaisi minua. Ylläri, että olen antanut yhden jos toisenkin kaksilahkeisen pissapään kohdella itseäni, kuin paskaa. Kun ne kuitenki olevinaan kovasti minua rakasti ja sehän on pääasia... Miksen voi vain antaa asioiden mennä omalla painollaan? Tapahtui mitään tai ei. Ottaa asiat ja tapahtumat vastaan sellaisina, kuin ne tulevat. Miettiä pahoja asioita ja pahinta vasta sitten, kun siihen mahdollisesti on aihetta ihan oikeasti.

Voi paska. Ja kun mun nunnailu oli NIIIIN hyvin jo hanskassa. Melkein.

Jäin henkiin, vaikka minua eilen kovin rääkättiinkin. Ensi viikolla minua rääkätään lisää, kuten myös sitä seuraavalla ja sitä seuraavalla ja sitä seuraavalla... Toisin sanoen näistä toimenpiteistä tuli ainakin muutamaksi kuukaudeksi ihan arkipäivää ja saan hysterisoida joka viikko. Siis tosi kiva! Lisäksi lääkärin diagnoosi oli varsin yleispätevä: "no joo, kokeillaan nyt tällästä kun en mä oikein tiedä mikä sulla on". Vielä kivempaa. Ja kyllä, sain rauhoittavaa. Se rupesi tehoamaan heti toimenpiteen jälkeen. Ultrasuperhyperkivaa!

Jostain syystä minun hysteria ja kauhu ei lopu sen inhottavan toimenpiteen jälkeen. Vaikka se, mitä pelkäsin kovin, on ohi, tekee minun vielä mieli itkeä ja piipittää ja katkeroida ja mennä jonkun kainaloon, kuin pieni lapsi ja olla vihainen siitä, että aina minä. Niin se meni eilenkin ja koska tosiaan toimenpiteet eivät loppuneet tähän, niin se tulee menemään seuraavinakin päivinä ja viikkoina. Ihan hirveän kovasti ei jaksa naurattaa.

No mutta. Ei mietitä sitä nyt. Se on sitte vasta ensi viikon torstai, jolloin voitte taas odottaa vuodatusta, hysteriaa ja hankalan asiakkaan syndroomaa. Nyt minun tekee mieli lihaa. Pihviä. Maksalaatikkoa. Kaalilaatikkoa. Makaronilaatikkoa. Ihanaa paneroitua leikettä ja sienikastiketta. Pitsaa, jossa on kinkkua. Karjalanpaistia. Lihapiirakkaa. Kinkkukiusausta. Nakkeja. Makkarakastiketta. Odottelinkin, koska vakaumukseni ensimmäisen kerran kärsii ja se tapahtui juuri nyt.

Asiaa ei ehkä helpota se pirun soiharouhe. Se on vihoviimeinen vitsaus. Jos saisin hyppysiini sen tyypin, joka on keksinyt moisen tuotteen, saattaisin ehkä tehdä sille muutaman inhottavan toimenpiteen kera parin varsin purevan kysymyksen. Soijarouhekokeiluni ovat menneet lievästi reisille. Ensin tein niitä pihvejä, jotka olivat uskomattoman syömiskelvottomia ja joiden aiheuttamat pierut (koiran, ei minun) meinasivat vähintäänkin polttaa kahden ihmisen nenäkarvat lopullisesti ja sitten laitoin rouhetta kastikkeeseen, jossa se maistui ja tuntui samalta, kuin jos olisin silpunnut joukkoon vessapaperirullan hylsynpalasia. Turvotusvaiheessa rouhe haisee ihan koiranruualle. Toivottavasti mulle ei koskaan käy niin, että olen turvottamassa rouhetta ja koiranruokaa samaan aikaan ja tulen syöneeksi sitten sen koiranruuan. Tosin alan epäillä, että sekin on maistuvampaa, kuin soijarouhe. Meinaan silti urheasti tyrkyttää rouhetta vielä johonki laatikkoon tai lasagneen. Ei oo tapana uskoa hyvällä eikä aina pahallakaan.

Pienen keittiöpsykologisoinnin jälkeen alan muuten olemaan sitä mieltä, että äkillinen lihanhimoni taitaa johtua vain puutteesta. ELÄVÄN lihan puutteesta.