Ja tällä kertaa ihan oikeasti. En mene enää baariin juomaan viinaa, koska siellä on muita ihmisiä. Vittu. Rupean kalsarikännistiksi. Istun kotona, vedän pullon tekilaa ja näyttelen vuorotellen ikkunasta persettä ja keskaria.
Menenpäs tästä sekoittamaan itselleni arsenikki-viskin. Helvetti.
Tykkään kovasti perunoista. Teinpäs äsken perunoista lohkoja, laitoin joukkoon öljyä, suolaa, mustapippuria ja rillimaustetta ja paistoin ne uunissa. Perunoiden seuraksi tein aiolin, johon tuli majoneesia, valkosipulia, sinappia ja mustapippuria.
Söin kaiken yksin. Tai siis en sitä aiolia, mutta ne lohkoperunat. Olen kamala mörssäriturnipsi. Tajusin nimittäin syöneeni viisi suurta perunaa! En ikimaailmassa jaksaisi syödä viittä kokonaista keitettyä perunaa. Mutta se, että ne olivat lohkoina ja suikaleina lautasella, hämäsi minua. Ei sillä, etten olisi tiennyt, että lautasellani on oikeasti viisi perunaa. Minähän ne perunat pienin. Nyt olen halkeamaisillani. Pystyn hädin tuskin kunnolla istumaan. Olen hullu ja kamalan kova syömään.
Laitoin aioliin kaksi valkosipulinkynttä puristettuina. Kyllä, käytin kaikkien yhtään ruuanlaitosta ymmärtävien ihmisten pahinta vihollista, eli valkosipulipuristinta. Huh. Lieskat lensivät kidastani, kun maistoin tahnaa. Syönnin aikana kurkkua poltti, mutta söin silti. Nyt haisen varmasti taas kilometrin päähän ja suussani maistuu ikivalkosipuli, jonka makua yritän neutraloida syömällä lisää. Tikkaria mahtuu kyllä vielä!
Tästä kaikesta voimme siis päätellä, että olen klassinen ongelmasyöjä. Hullu, joka ei osaa lopettaa. Eilen töissä sai palan täytekakkua (meinasin jäädä ilman, koska osastollamme oli eilen töissä vain yksi sellainen hoitaja, joka tajusi, että minäkin kuulun henkilökuntaan, jolle se kakku siis oli tarkoitettu. Odotin tietenkin, että joku älyää tarjota kakkua minullekin. Ehdin jo tuomita koko Helsingin kaupungin hevonhelvettiin, mutta onneksi kakkulaatikko lopulta raottui minullekin, joten annoin anteeksi) ja jouduin TODELLA hillitsemään itseäni, etten rutannut loppukakkua kainalooni ja karannut johonkin portaikkoon mörssäämään sen viimeistä murua myöten. Yhteen palaan jättäminen särki pulskaa sydäntäni. Mietiskelin asiaa jo sen kakkuepisodin jälkeen ja pelottava ajatus häivähti mielessäni: minusta ei enää koskaan tule hoikkaa.
No joo. Ruuasta vielä. Olen tässä harkinnut punaisesta lihasta luopumista. Suurin osa siitä nimittäin tökkii minua. Se on ikävää sinänsä, koska myös kana tökkii minua aika usein, enkä missään nimessä voi syödä kalaa liian usein, koska se rupeaa sitten tökkimään minua. Tökkiminen in varsin ikävää, mutta lisäksi minua säälittää possu- ja ammuparat kovin. Tämän harkinnan poikimana ostin sitten tänään tarpeet soijarouhe-kasvispihveihin, mutta unohdettuani ostaa erään raaka-aineen teinkin niitä riivatun perunoita. En ole koskaan kokeillut mitään soijajuttua, mutta päätin silti kokeilla, vaikka pelkään, että se rouhe on liian paljon jauhelihan kaltaista enkä siksi voi syödä sitä. Jauheliha nimittäin tökkii minua TOSI pahasti. Onneksi voin vielä syödä (ilman, että minua lainkaan tökkii) heseruokaa, karkkia, jätskiä, sipsuja, tikkaria, vanukasta, kermarahkaa ym tosi terveellistä ja kevyttä.
Ja hei tää tikkari ei kyllä yhtään vie tota valkosipulin makua pois. Apua!
Päätin tehdä itsestäni tällaisen aakkoshommelin, koska
-nukuin puoli yhteentoista aamulla + otin kolmen tunnin päikkärit. Ei oikein nukuta ja on varsin tylsää.
-rakastan listoja. Olen hullu listafriikki.
-minua kiinnostaa, mitä mulla tulee mieleen ja miltä miun aakkoset lopulta näyttää ja keksinkö edes mitään, vai olenko tyhjä ja tyhmä.
-siinä on enemmän järkeä, kuin tehdä vain listaa pitämistään asioista ilman sellaista "juttua".
-jos ei tarvisi miettiä vain tietyllä kirjaimella alkavaa sanaa, vaan mitä tahansa asioita, joista pidän, menisin mahdollisesti aivan sekaisin.
Noniin. Seuraavassa on siis asioita, jotka kuvaavat minua, joista pidän tai jotka ovat minulle erityisen merkityksellisiä jollain tapaa. Nyt alkaa.
A aurinko, Antti, avolätäri, ananas
B oman henkilötunnuksen kirjain, jonka helpompaan tunnistamiseen käytän sanaa banaani bertan sijaan ja saan virastotädit naurahtamaan, Bulsor
C city (tietenkin!)
D dippaaminen (NAM! Mitä tahansa voi dipata), dramaattinen
E eläimet, estot, ensirakkaus, empaattinen
F feromonit, flirtti, futon
G grilli(ruoka)
H halu, himo, hiukset, hassut äänet, huulet, hilpeä, herkku, hymy, hampaat, hiljaisuus, hyvä tahto
I itsekäs, ihana, intohimo, itsensä etsijä, iho, itsenäinen, itku
J jalkatunneli, jäädyttäminen, juhlat, järvi
K karitsa, koira, kylpytakki, katse, kesä, karkki, koti, kosketus
L lässyttäminen, laiska, laulaminen, luonto, linnunlaulu
M mehiläinen, möhömaha, musiikki, moraali(hirviö), maailmantuska, mousse, maaseutu, mökki, muisti
N neuroottinen, nukkuminen, nauru
O odottava (ei lasta kuitenkaan)
P perso, Poppanen, pyöreä, pikkarit, puhelin, pulmat, punainen, puhelias, pelto
Q Queen
R rillukoira, ruoka, runsas, rentoutuminen
S suudelmat, silmät, sipsut, suvaitsematon, syöminen, suklaa, sisustaminen, sinkku
T tissit
U uskollinen, uudet ihmiset, ujo, uiminen
V valkoinen, vittuilu, vanukas
W Welmu
X (herra) X
Y ystävät, yksin
Z poikkiviivalla, kiitos
Å pervÅ
Ä äiti
Ö öööh....
Saa nähdä, tulenko hulluksi, koska nyt tiedän, että minulle tulee lisää ja lisää mieleen näitä sanoja ja sitten en ole listaan lainkaan tyytyväinen. Tulinpas nyt kuitenkin jonkinlaisen listan vääntäneeksi. Sain tyydytettyä minun listallisia tarpeita.
Lupasin olla tänään krapuloissani morkkiksen ryytämä ja kertakaikkiaan paskana. Joudun kuitenkin totemaan, että otsikko ei nyt kyllä pidä paikkaansa (ainakaan vielä, liskodiskoa tässä odotellessa....). Eilen oli oikein kivaa. Jostain syystä en saanut minkäänlaista morkkista, vaikka yleensä se tulee automaattisesti jo muutamasta juomasta.
Eilisessä oli oikeastaan vain yksi epäkohta. Joku jannu kysy ikääni. Kerroin syntymävuoteni ja jäpä meinasi lentää selälleen ja ikävä kyllä mölisi sen jälkeen aatoksensa ääneen: "mä luulin, että oot joku 32-34-vuotias". Vittu. Onneksi sain luvan lyödä. Itsemurha-aikeilta vältyin, mutta ikäkriisi nousi pintaan kohisten.
Toki sain darran. Aamulla meni tunnin verran saada olo suhteellisen siedettäväksi. Janotti, päätä koski helvetillisesti ja silmät tuntui olevan kierossa pahasti. Minua aina darrassa väsyttää aivan uskomattomasti. Makasin kaiken päivää sängyssä juoruilemassa puhelimeen ja otin torkutkin. Ihana kevytdarra siis. Se henkinen puoli on kuitenkin aina se pahin. Onneksi tällä kertaa ei tarvinnu kärsiä siitä.
Olin aiemmin illalla keilaamassa ja yhdellä ystävien kanssa. Nyt vietän kotona pre-liskodiskoa hikoilemalla, kuin saunassa ikään ja haisemalla kovin. Veikkaan tekeväni samaa koko ensi yön. Krapula tekee minusta siis vielä hehkeämmän, kuin mitä normaalisti olen. Ihanaa.
Minun ei pitäisi käydä elokuvissa. Joudun oudon elokuvan jälkeisen järjettömyystilan valtaan! Olen nyt juuri sellaisessa tilassa. Kuka soittaa valkotakkiset??
No joo. Oltiin siis ystävän kanssa katsomassa Sooloilua. Ennen leffaa tulee mainoksia, joiden aikana saa vielä hölöttää. No, me tietty hölötettiin. Ystävä on vastikään siirtynyt sinkuksi ja jo pari päivää kärttänyt minua baariin ensi viikonloppuna. Olen harannut vastaan, koska minusta on tullut valikoiva saituri. Turpoan mieluummin kotona lihoineni ja vietän laatuaikaa itseni kanssa, kuin kannan rahojani baariin. Baarissa kulutan aina ihan ylettömästi rahaa ja seuraavana päivänä kärsin kammottavasta morkkiksesta. Ja olen nyt kyllä ihan oikeastikin aivan perse auki. Lisäsyyt ovat:
-En ole juurikaan kiinnostunut seksistä, pussailusta, flirttailusta tai miehistä oikeastaan ollenkaan. Olen frigidi lehmä.
-Olen paksu. Kaikki katsovat minua inhoten, enkä näytä missään vaatteissa hyvältä, vaikka kuvittelenkin niin. (Toisaalta...jos en ole kiinnostunut miehistä, miksi tämä asia vaivaa minua???)
-Viina on pahaa.
-Krapula on pahinta, mitä tiedän.
-Olen kännissä tyhmä lehmä, frigidin lisäksi.
-Keksin näitä varmasti vielä lisääkin.
Eli kun ystäväni niiden mainosten aikana otti mahdollisen baariin menon puheeksi, jäpätin, kuinka minua ei miehet kiinnosta jne. Tajusin kuullostavani keski-iän ohittaneelta katkeroituneelta tädiltä. Olen 25. Missä minun elämä on?? Kotona sipsipussissa? Siis ei sillä, että olisin edelleenkään järin kiinnostunut miehistä, mutta voisin kenties ulostautua ystävieni kanssa johonkin hieman useammin. Viihdyn nimittäin hieman liian hyvin yksikseni.
Koska nyt olen siinä elokuvan jälkeisessa hurmostilassa, teen kaikkia mahtipontisia suunnitelmia, kuinka lähden baariin sosialisoitumaan ja olen avoin uusille ihmisille ja uusille tapahtumille. Näin on käynyt noin 34879 kertaa ennenkin. Eli melkein yhtä usein, kun olen hekumoinut laihdutusaatoksilla. Ja muistutan edelleen valasta. Missä on aivojen virrankatkaisuvipu??
Toisaalta voisin kyllä lähteä sinne baariin...
Annoin tälle hienolle vuorokaudelle mahdollisuuden päättyä vielä hienomapana.
En niellyt vessanlampun tempausta. Niinpä keksin yhden siiderin höystämänä ruveta ronkkimaan sitä, koska muistin yllättäen, että minulla ehkä sittenkin on varalamppuja.
Lyön vaikka vetoa, että joku mies on suunnitellut tuon lampun. Ensinnäkin se on ajalta ennen Elvistä, Jeesus Nasaretilaista ja sähköä. En nyt tässä pysty kuvailemaan lampun rakennetta niin, että kukaan älyäisi sepustuksestani yhtään mitään, mutta kaikkinensa tuo on paskin lamppu, johon olen törmännyt.
Rieskoin siis lamppuparkaa pimeässä huussissa keittiöjakkaralla seisten. Pointtina oli saada ihmeellinen suppilonmuotoinen kupu pois lampusta, jotta pääsin käsiksi varsinaisiin lamppuihin. Rieskoin aikani. Sitten hain apuun veitsen. Ja Villeroy&Boch hoiti homman kotiin! Sain kuvun viimein pois! Tosin koko lamppusysteemi laaksahti muutamaksi erilliseksi palaksi ja ilmeisesti niin ei olisi kuulunut käydä, mutta kävipä nyt kuitenkin.
Menin tavaralaatikolle. Tavaralaatikossa on tavaroita, kuten varalamppuja. Vääränlaisia varalamppuja. Vittu. Pihistin lopulta keittiön pöytälampusta sopivan vaihtolampun. Nyt mullon vessassa taas valo. Joka roikkuu omituisesti ja sitä pitää jokseenkin paikoillaan tamponipaketti.
Jos Aku Ankan tekijöiltä loppuu ideat, tervetuloa meille valaistumaan!
Voi vittujen kevät. Olipas kertakaikkisen paska päivä ja vielähän sitä on pari tuntia jäljellä. Tässähän ehtii tapahtua vielä yhtä sun toista mukavaa. Apua.
Sain ennen joulua kutsun yhteen varsin epämiellyttävään ja kivuliaaseen toimenpiteeseen erikoislääkärille. Ikävä kyllä pelkään hysteerisesti kaikkia minun omaan ruumiiseen kohdistuvia lääkärin suorittamia toimenpiteitä. En sentään pelkää verikokeen ottoa tai sisätutkimusta, vaikkei nekään nyt suoranaisesti hirveän mukavalta tunnu. Koska sama toimenpide on jo kerran minulle tehty, tiedän mihin olen joutumassa ja pelkään hysteerisesti jo nyt, vaikka itse toimenpide tapahtuu vasta helmikuussa.
Soitin sitten sinne lääkäriin tänään ja ruikutin ns. humautusta toimenpiteen ajaksi. Eli siis että he kevyesti ja nopsasti nukuttaisivat minut. Vastaus oli ei. Ei auttanut, vaikka itkin ja luikertelin. Tosin epäilen, ettei se puhelimessa ollut hoitaja nähnyt luikerteluani. Hän yritti kovasti rohkaista minua kertomalla, että hän on nähnyt mooooonia minunikäisiä tyttöjä samassa toimenpiteessä (sou???) ja että eihän se toimenpide välttämättä auta löytämään oikeaa vaivaa, vaan voidaan etsiä muita keinoja (siis MITÄ rohkaisua tämä nyt on???). No mutta. Paras oli vielä edessä. Edellisellä kerralla sain toimenpiteen pelkoon suun kautta otettavaa rauhoittavaa. Inisin hoitajalle puhelimessa, ettei se auttanut. Joten. Hoitaja lupasi, että voin tällä kertaa saada REKTAALIN kautta otettavaa, vahvaa ja nopeasti tehoavaa rauhoittavaa. SIIS NE MEINAA RONKKIA MUN ANAALIA!!! Ei jumalauta. Mitä vielä??
No joo. Tämän kaiken informaation vastaanottaneena yritin koota itseäni työkuntoon. Aina, kun sain naaman pestyä ja rasvattua, pillahdin uudelleen itkuun ja silmäni turposivat lisää ja lisää. Lopulta oli pakko ryhdistäytyä ja lähteä. Yritin pakkeloida ja piirtää yhdellä jos toisellakin kynällä lippaluomiani peittoon onnistuen todella kehnosti. Ratikassa yritin lohduttaa itseäni sillä, että olen sentään iltavuorossa, joka tarkoittaa aina sitä, että saan työskennellä ainoana laikkarina osastolla. En ollut nimittäin ihan sosiaalisimmillani. Pukuhuoneessa katsoin surkeana peiliin ja totesin, että minulla roikkuu siwan kassit silmillä. Ripsiväri oli jo nyt vähän suttaantunut ja näytin itkun turvottamine naamoineni ja punaisine kärsineni ihan edellisillan kapakkaruusulta. Töihin oli silti mentävä.
Osastolla minulle selvisi pari kammottavaa faktaa. Kroatialainen työkaverini oli tullut vahingossa väärään vuoroon. Meitä olisikin meidän osastolla iltavuorossa kaksi! Yritin vääntää naamaani hymyn tapaiseen, mutta taisin epäonnistua aika räikeästi. Irvistelin, yritin keksiä itselleni jotain tekemistä ja pitää samalla vedet silmieni sisäpuolella. Se oli tarpeeksi haastavaa, saati kun ajattelin edessä olevaa iltaa. Kroatialainen työkaverini on oikein mukava. Mutta. Hän puhuu koko ajan. Taukoamatta. Kaiken aikaa. Ikävä kyllä en saa puolestakaan selvää. Hänellä kun on Suomen kieli hanskassa ainoastaan omasta mielestään. Lisäksi hän sai hulluuspuuskan, raahasi osastolle suuren lattianpesumasiinan, jonka käyttöä halusi opettaa minulle ja raastoi ja jynssäsi kaikki nurkat peräsuoli pitkällään, kun minä olisin toivonut vain voivani romahtaa lattialle parkumaan ja huutaa kaikki pelko itsestäni ulos. Päätin, etten ylikuormita pientä kuuppaani yrittämällä tajuta kaikkea, mitä työkaverini puhuu, joten annoin puheen vain soljua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja myöntelin ja naurahtelin vain (kai) suht oikeissa kohdissa.
Iltaa kohden oloni onneksi helpottui. Huomasin ajattelevani muutakin, kuin vastassa olevaa kammottavaa toimenpidettä. Olin silti vielä niin maissa ja raasuna, että sallin itselleni (taas vaihteeksi) jotain herkkua. Menin (kohtalon ivaa) Siwaan töiden jälkeen. Koska tykkään low fat-sipsuista, mutta niitä ei ollut siinä kaupassa, ostin jotain riisi-sipsuja, jotka ovat "luonnostaan vähärasvaisempia". Voi vittu mitä paskaa. Oisin saanut vessapaperin hylsystä herkullisemman ripauksella suolaa ja rillimaustetta. Yllättäen taas minun säkää. Ihan vaan vittuillessani olen silti kohta syönyt koko putkilollisen mokomia paperipaskasipsuja.
Tämän kaiken kruunasi vessan lamppu, joka päätti juhlistaa uutta vuotta poksahtamalla iloisesti ja pimenemällä sitten sen jälkeen. Minulla ei tietenkään juuri nyt ole varalamppuja kaapissa. Ei se mitään. Menen pimeässä suihkuun, mutta mitä luultavammin hampaiden kiristeleminen synnyttää kipunoita, jotka valaisevat edes hieman. Vittusaatana.
Olinpas saanut taas joltain "eläinystävältä" varsin niskavilloja kiihottavaa palautetta koskien edellistä blogimerkintääni. Olin kuitenkin niinkin nokkela, että vahingossa poistin kommentin. Dämit. Oli tarkoitus vastata siihen, ei poistaa sitä.
Kommentissa ihmeteltiin, miksi sekoboltsilla koiralla pitäis olla jotain erivapauksia koirapuistoissa. Ihmettelen syvästi, mikä on sekoboltsi koira ja miten se liittyy blogimerkintääni! Kerroin omasta, vähemmän sosiaalisesta koirastani, joka ei ole kiinnostunut leikkimään jokaisen vieran hurtan kanssa, joka sen seuraan on väkisin änkeytymässä. Olisin kovinkovinkovin kiinnostunut kuulemaan, miksi koiran pitäisi olla yltiösosiaalinen?? Miksi sen pitäisi ilolla toivottaa luokseen tervetulleeksi jokainen lajitoveri? Kaikkein syviten ihmettelen, miten kukaan koirista yhtään tietävä ihminen voi leimata epäsosiaalisen koiran "sekoboltsiksi"! Täten otankin vapauden leimata kommentin antajan täysin tietämättömäksi pässiksi. Tämän diagnoosin tekeminen oli varsin helppoa, eikä se vaatinut kummempia toimenpiteitä. Kiitos! Seuraava!
Jos jollain nyt jäi vielä epäselvää tähän koirapuistoasiaan, niin. Minä olen sitä mieltä, että vaikka koirani ei olekaan sosiaalinen, se saa silti joskus leikkiä koirapuistossa ihan siinä samassa, missä muutkin koirat. Jos puistoon pyrkivän koiran omistaja on mykkä, ymmärrän, ettei hän pysty kysymään lupaa puistoon saapumiselle ja näin ollen voi vaikka huitoa asiansa, mutta mikäli ei, en edelleenkään tajua, MIKÄ SIINÄ VITUN KYSYMISESSÄ ON NIIN VAIKEAA!!!! Miksei ihminen voisi portilla kysyä, että voidaaks me tulla, onks toi kiltti, tää on narttu, voisko nää leikkiä, ai ei vai, no ei sit, ootteks te siellä vielä kauan, mekin haluttais sinne. Minä voin vastata siihen, että saatasko me leikkiä vaikka kymmenen minuuttia, kun me vasta tultiin tai että hei me ollaan jo leikitty, me lähetään, että te pääsette.
Vittu että voi ihmisillä lyödä tyhjää ja PALJON!!
Mikä näitä helsinkiläisiä oikein vaivaa? Miksi ne haluaa väkisin tuoda koiransa koirapuistoon teuraaksi? Ihmettelen varsin syvästi paikallista koirapuistokulttuuria. Kotka on TODELLA paljon edellä!
Welmu ei ole mikään supersosiaalinen. Ei sillä, että se lahtaisi toista koiraa, mutta se ei ole järin kiinnostunut niistä ja kyllä tappelukin on varmasti mahdollinen vastapuolesta riippuen. Jos olisin halunnut koirapuistokoiran, olisin varmasti hommannut jonkun toisen rodun. Pitti ei ikävä kyllä enää tappelujalostuksensa jälkeen sovi mihin tahansa vieraaseen laumaan tuosta vaan. Eikä varmaan moni muukaan koira. Siksi ihmettelenkin, kuinka paljon ihmisillä täällä oikein lyö tyhjää, kun he ovat änkemässä mitään kysymättä koirapuistoon hurttiensa kanssa. Minun on hyvin vaikea uskoa, että kaikki helsinkiläishurtat olisivat poikkeuksellisen sosiaalisia.
Viime viikolla kävellä puuskutin hieman kauemmas suureen ja hyvämaastoiseen koirapuistoon. Ehdin olla siellä komeat kolme minuuttia, kun jotkut oli tunkemassa portista sisään keskisuuren, ehkä sekarotuisen uroskoiransa kanssa. Kysyin epäuskoisena, että tännekö meinasitte. Miehen "joo" tuli äänensävyllä, joka viesti itsestäänselvyydestä. Pujotin Welmun valjaisiin ja häivyin vittuuntuneena. En viitsinyt edes jäädä kinttaamaan, josko me saatais olla puistossa edes toiset kolme minuuttia.
Äsken lähikoirapuistossa joku eukko oli työntymässä sisään pienen jack russelia muistuttavan koiransa kanssa. Käsi oli jo kahvalla, kun huomasin ja kielsin. Muijan ääni oli epäuskoinen, kun hän kysyi, eikö toi koira olekaan kiltti. Welmu on kastroitu, eikä pahemmin välitä pienistä koirista, joten naisen minikokoinen narttu olisi saanut korkeintaan Welmulta tassusta. Tai sitten Welska olisi lingonnut sen kepin nenässä aidan yli.
Oikeaa seuraa Welmulle ovat vanhemmat, suuret nartut. Nokkimisjärjestys on silloin heti selvä. Tosin ei sillä, että juoksisin ympäri kyliä etsimässä Welmulle vanhaa narttua kaveriksi. Pysyttelen mieluummin kaukana kaikista muista koirista. Susi, josta koira on jalostettu, välttelee vierasta laumaa kaikin keinoin, jottei joutuisi turhiin kahakoihin. Pyrin auttamaan koiraani samaan. Welmu leikkii mieluiten ihmisten kanssa.
Ehkä kyse on hieman minunkin epäsosiaalisuudestani. En jaksa jaaritella pakkasessa seisten vieraan ihmisen kanssa koiran pallileikkauksesta tai eroahdistuksesta. Jauhan koirista mieluummin tuttujen kanssa, vaikka tuntikausia. Inhoan kadulla vastaan tulevia ihmisiä, jotka haluavat lääppiä vierasta koiraa. On se jumalauta jännää, kun jollakulla on koira!!! Yleensä he vieläpä tekevät sen niin väärin, kuin mahdollista: kumartuvat kohti, tuijottavat silmiin ja haluavat silittää päälaelta. Kaikkein pahimmat elevirheet, jotka voit koiran kanssa tehdä. Ymmärrän, että pennut hellyyttävät varmasti monet lääppimään. Mutta jos jäisin kopeloimaan tuonne jokaista vastaantulevaa koiraa, saisin luuhata ulkona yötä myöten. Helvetti.
Eli. Voisitteko nyt ihmiset ottaa järjen kätöseen ja kysyä siinä koirapuiston portilla, saako sinne tulla. MIKÄ siinä on niin hankalaa???
Millaista on sellainen oikeanlainen rakkaus? Onko sellaista olemassakaan? Mitä rakkaalta voi vaatia? Miten ihmiset haluavat, että heitä rakastetaan? Mitä kukin on itse valmis tekemään rakkaansa eteen? Mitä sitten, kun olemme vanhoja, kurttuisia ja kykenemättömiä samanlaiseen helppoon elämään, johon on tottunut?
Joskus minä ajattelen, että suurinta rakkautta edustavat ne muutamat miehet, jotka joka päivä käyvät osastolla katsomassa hiljaa kuolevia, sänkyihinsä sidottuja vaimojaan. Syöttävät heitä ja vievät heitä ulos pyörätuoleissa, vaikka vaimon puhe on jo aikaa sitten sammunut ja jäsenet koukistuneet jatkuvaan kouristukseen. Naiselta sama teko miestään kohtaan ei ole minusta läheskään yhtä suurta, vaikkakin varsin kunnioitettavaa. Olen kai kasvanut siihen, että nainen on luonnostaan uhrautuva.
En koskaan ajattele, että joskus, kun minä ehkä olen kroonikko ja makaan harhoissani pitkäaikaisosastolla, että minua kävisi kukaan katsomassa. En ole ikinä ajatellut, että minulla olisi mies, joka ehkä hoivaisi minua. Olen ajatellut kuolla ihan yksin. En ajattele sitä paljoakaan. Toivon vain ettei minusta koskaan tule kroonikkoa, vaan kuolen esimerkiksi kadulle ykskaks keskellä kirkasta päivää verisuonen posahtaessa päästä. Minusta se on hieno loppu kenelle tahansa. Elämässä on tarpeeksi kärsimystä muutenkin. Miksi lopusta pitäisi tulla monen vuoden tuska?
Työni takia olen jo vuosia ajatellut, mitä sitten, kun minun vanhemmat alkaa höpsähtää, pissiä housuun, unohdella asioita, tehdä hassuja juttuja? Entä sitten kun he eivät enää kykene asumaan kodeissaan? Pelkään, että joudun taistelemaan kovaluonteisen isäni kanssa ja pelkään, etten löydä rakkaalle äidilleni tarpeeksi hyvää hoitopaikkaa. Pelkään, että itken joka kerta nähdessäni ihmisrauniot, jotka vanhemmistani mahdollisesti tulee. Mitä sitten kun äiti ei enää pysty vastaamaan kysymyksiini? Mitä sitten, kun omat vanhemmat eivät enää tunne lastaan? Mtä sitten, kun äiti tai isä on vain tyhjyyteen tuijottava kuori, tyynyillä juntattuna g-tuoliin, kykenemätön ja pidätysyvytön? Kestänkö minä? Miten se surraan pois? Kuinka nopeasti se tapahtuu?
Olisiko se helpompaa, jos voisi nähdä tulevaan? Jos saisi edes tietää, tuleeko kuolema hitaasti hiipuen vai nopeasti ja yllättäen. Pohjimmiltani taidan vain pelätä sitä, että vanhempien mentyä enää kukaan ei rakasta minua.
