Blogi

Kauhun hetket ovat käsillä. Koen inhaa tuttuutta tällaisia tilanteita kohtaan. Ne muistuttavat jo koetuista, yhtä kammottavista hetkistä, joista kuitenkin olen selvinnyt ja joissa parasta on se, että ne ovat jo ohi. Tämäkin inhotus on pian ohi, mutta odottaminen tekee minut hulluksi. Olen tänään saanut kaksi kohtausta, joiden aikana olen itkenyt ja nauranut yhtä aikaa. Itkin ravintolassa meikit poskille. Olen väännellyt käsiäni, kiemurrellut, puuskuttanut, inissyt, vaikertanut, riipinyt tukkaani, ilveillyt ja yrittänyt olla itkemättä, vaikka tuntuu, ku ois perunan kokoinen pala kurkussa ja äänekäs hysteria pyrkisi minusta ulos välillä miltei väkisin.

Huominen kivulias ja kaikin puolin kammottava toimenpide häämöttää. Olen kaiken tämän hysterian piinaama, vaikka tiedän, etten tule kokemaan aivan kohtuutonta kipua, eikä toimenpide kestä kauaa. En osaa itsekään määrittää, mistä toimenpidekammoni johtuu. Pelkään kyllä kipua, mutta se ei ole ainut tekijä. Koen määrittelemätöntä ja kamalaa ahdistusta pelkästään miettiessäni toimenpidehetkeä, vaikka ajattelisin sellaista operaatiota, mitä minulle ei olla edes tekemässä. Pelkään, millä mielellä aamulla nousen ja lähden. Kokemusta on nimittäin siitäkin, että aloin vollottaa jo kotona ja silloisen toimenpiteen tekevä lääkäri sai vastaanotolleen katkonaisesti puuskuttavan ja taikinanaamaisen potilaan, joka kramppasi kauhusta ja jännityksestä ja itkusta, vaikka olisi pitänyt maata rentona.

Hullu mikä hullu.

Istun Kotkassa kaverin koneella ja tuntuu, kun en ois täältä poissa ollutkaan. Kävin eilen isällä ja kiitäessäni iskän auton takapenkillä läpi lapsuusmaisemien, tuntui, kun olisin käynyt siellä elämäni joka päivä. Eilen, toissapäivänä ja viime viikolla. Kuinka pitkään pitää olla poissa, jotta se tuntuu? Yritin väkisin nostalgisoida ja vuodattaa jopa joitakin kyyneliä, muttei se onnistunut, kun ei minusta oikein tuntunut miltään. Elääkö nämä seudut minussa niin voimakkaina vai mikä siinä on?

Yritän tänään korjata tilannetta juomalla niin paljon siideriä ja kir royaleja, etten ehkä enää osaa takaisin tänne kaverin kämpälle. Tai sitten löydän itseni aamuneljältä rynkyttämästä vanhan kotini ovea.

Vain pösilö laittaa noin lauhalla säällä lenkille yllensä pitkähihaisen aluspaidan, hupparin, valtavan, pitkän untuvatakin + kaikki pipokaulaliinahanskavillasukkasäärystin-viritelmät. Minä olen se pösilö. Vaikka näin ikkunasta, että sataa räntää (joka yleensä tarkoittaa, että lämpötila on enemmän plussaa, kuin miinusta), sonnustauduin silti kaikkiin edellä mainittuihin vetimiin. Lopputuloksena sitten uin hiessä. Ainiin, oli mulla housutkin.

Lenkillä minulla oli aikaa ajatella ah minun niin kovin ihannoimaa normaalipainoa ja hoikkuutta. Minussa on täysin epärealistinen ja varsin mustavalkonen sopukka (ollakseen vain sopukka, se puhuu päässäni harmittavan usein), joka kuvittelee normaalipainon saavutettuani taivaiden aukenevan, miesten lankeavan jalkoihini, naisten tuijottavan minua epäuskoisina ja kateellisina, kaikkien asioiden lutviutuvan parhain päin ja elämän muuttuvan kaikkinensa varsin ihanaksi ja ruusunpunaiseksi. Näin itseni jo kirmailemassa niityllä jonkun ihanan miehen kanssa rakkauden jumalattarena, kuin Bridget Jones konsanaan. Haloo! Tämän jälkeen on varmaan ihan turha selittää, että on mulla järkikin päässä...

Tuo niitty-juttu on kyllä minulla aika mysteeri (ehdin siellä lenkillä miettiä tätäkin). Mistä nämä mies-ajatukset nyt kumpuavat? Minä, kyyninen, traumatisoitunut miesvihaaja olen viime aikoina yllättänyt itseni aika moneenkin otteeseen miettimässä miehiä ja parisuhteita. Esimerkiksi kevät tms saattaisi ehkä kirvoittaa minussa tällaisia ajatuksia. Olen kuitenkin kaikesta miesvihasta huolimatta varsin herkkä ja romanttinen yksilö, joka pillaa elokuvien lisäksi myös jokaviikkoisissa tv-sarjoissa. Mutta nyt on kamala loskapaskatalvi. Lillun vaaleanpunaisissa, epärealistisissa unelmissa ja myöskin siellä niityllä miltei joka päivä. Johtuuko tämä ympäristön tekemisistä vai onko hilluvaisten haaveiden suoleni räjähtänyt kertakaikkiaan?

Onkohan tää laihdutus nyt kuitenkaan mulle ihan sopivaa?

Näin kamalaa painajaista päikkäreillä. Siinä oli Pipit, jonka seurassa olin jonkun keittiössä pahaa aavistamattomana. Yhtäkkiä Pipit puhkesi puhumaan. "Siis sun tissit on pienentyny IHAN HELVETISTI! Eiks sun vähä pitäis kattoo tota sun laihduttamista, sun tissit on IHAN OLEMATTOMAT!", rakas ystäväni paasasi ääni täynnä ällistystä ja silmät suurinpiirtein kuopistaan roikkuen. Minä katsoin alaspäin ja raotin paidankaulusta. Tissini olivat mukavimmissa liiveissäni RULLALLA!

Se on totta. Minun tissit on pienentyneet. Ne on jotenkin....löystyneet. Hah! Se johtuu siitä, että nesteiden lähdettyä liikkeelle olen juossut pissalla kuin hevonen. JOTAIN minusta sentään lähtee pois. Minun ihanat (kaikesta kamarasta) kiinteät, (turvotuksen takia) pulleat tissini. Kohta ne saa rullalle. Kohta ne nuupahtaa lopullisesti, kuin papin kulli pakkasessa. Jonain aamuna herään yhä pullukkana, tissit kuitenkin muuttuneina kansallispuvun taskua muistuttaviksi läpiksi. Sitten voin värittää ne tummansinisiksi ja kuljeskella kesällä ilman paitaa ja ihmiset tulee kysymään, mistä olen ostanut tuommosen kivan ja boheemin taskupaidan.

Voi vittu.

No jumalauta. Jo on kouluttautuminen kallista nykypäivänä. Nyt kyrsii.

Siis. Luin vähän aikaa sitten Apu-lehdestä (olin mummolassa, ikävä kyllä itelle ei tuu) koiranomin tutkinnosta. Koska tiedän jo valmiiksi jotain koirista ja haluaisin kovasti tietää lisää, otin artikkelista tutkintoa koskevan nettiosoitteen talteen. Äsken asia muistui mieleeni ja niinpä menin sinne sivuille. Sivut oli oikein kivat ja asialliset ja siellä kerrottiin paljon koiranomin tutkinnosta. Syksyllä on taas alkamassa uusi, puolitoista vuotta kestävä koulutus.

Hintakin oli oikein kiva ja asiallinen: vain 8600€!

Että se sit siitä.

Kävin fysioterapeutilla mukiloitavana. Se nainen oli korkeintaan minun mittanen ja puolet kapeampi, mutta tuntu, ku kaksisataa kilonen hullu jättiläinen ois mukiloinu minua uunin kokosilla nyrkeillään. Au.

"Joo, sullon lavat jumissa, nää ei liiku", nainen totesi samalla rytkyttäessään yläselkääni hullun raivolla. Nenä ois murtunu, ellei siinä laverissa ois ollu sitä naamanreikää. Ja minusta tuntu, että kyllä minulla liikku lavat ja paljon muutaki siinä kyydissä. Sain jumppaohjeita. Dämit. Olen aivan suunnattoman huono noudattamaan mitään tuollaisia rutiineja. Ilmankos olen edelleen tässä jamassa. Edellisen kerran lapojani on hoidettu fysioterapeutilla kesällä 2002. Eh... Tosin silloin kävin leivottavana ainakin viisi kertaa ja joka kerta poistuin sieltä kupoli pyörällä, ku Haminan kaupunki. Kummasti se jumppaaminen silloinkin sitten jäi.

Mikäköhän siinä on, että itsensä huoltaminen on joskus niin pirun vaikeaa? Ei noiden liikkeiden toistamiseen mene kerrallaan, kuin ehkä kymmenen minuuttia. Enhän minä joudu niitä tekemään, kuin oman itseni ja hyvinvointini vuoksi! Liikkeitä tekemällä nämä inhat kivut lakkaa, saan nukuttua paremmin ja minun on helpompi tehdä töitä ja palata ehkä sitten hoitoalallekin. Mutta ei! Olen mestari lyömään laimin itseäni. Tämä jumppa on vain yksi mainio esimerkki muiden joukossa.

Joskus minusta tuntuu, ettei 24 tuntia vuorokaudessa riitä kaikkeen. Siis mihin kaikkeen? Olen itseasiassa aika passiivinen ihminen. Olen huono tekemään aloitteita. Kuulun juuri niihin, joista lenkille lähteminen joka hiivatin kerta on vastenmielistä, vaikka tietää, että siitä tulee ihana olo. Inhoan nousta aamulla ylös ja aloittaa päivää vaikka nytkin on ihanaa, kun kello on vasta 11 ja olen jo käynyt kaupassa ja arska paistaa. Inhoan aloittaa tiskamista, vaikkei siihen mene, kuin vartti. Vihaan kaivaa imuria kaapista, vaikkei se varsinainen imuroiminen nyt niin tuskaa ole. Olen aina innoissani kaikesta loppujen lopuksi. Se aloittaminen vain on niin pirun vaikeaa. Toisin sanoen liian usein päiväni kuluvat aloittamisen pähkäilyyn. Pyörin tollona ja harrastan sijaistoimintaa ja illalla huomaan, etten oikeastaan ole tehnyt juuri mitään. Tosiasiassa olisin siis ehtinyt jumpata noin 57 kertaa. Sitä nyt vain ei tullut tehtyä ja senhän voi tehdä huomenna.

Mutta. Nyt on pakko. Samalla tavalla pakko, kuin että jos en halua enää näyttää turnipsilta valokuvissa, pitää laihtua vähemmän turnipsimaiseksi. On siis pakko jumpata, jotta ne lavat sitten liikkuisi. Aion ihan varmasti jumpata. Ihan kohta.

Voi juutas, että saitsulla voi olla ikävää. Sinänsä voisin tehdä vaikka mitä, mutta mulla on koko ajan kipuja. Lisäksi olen varsin pessimistisellä tuulella. Ulkona sataa räntää, täällä sisällä on pimeää, minuun koskee, mitään ei saa syödä, lääkkeet ei auta, mikään ei huvita, ei oo mitään tekemistä, mulon nälkä, mulon tylsää, kukaan ei vie minua mihkään, mul ei oo rahaa, kaapit on tyhjät, plaaahh.

Olen ehtinyt miettimään syntyjä syviä ja myös kaikkea ei niin syvää. Olen kelannut kuolemaa, lapsia, laskiaispullia, liikuntaa, dementiaa, aivoverenvuotoja, karkkia, vanukasta, ilmantilaa, ihmissuhteita, cityä, täytekakkuja, kuolan erittymistä (tapahtuu ihan konkreettisestikin minulla HYVIN usein), seksiä, miehiä, perseitä, parisuhteita, parisuhteettomuutta, opiskelua, työtä ja tikkareita.

Relaksanteista huolimatta nukun huonosti. Yksi syy on kipu. Noista kipulääkkeistä ei todellakaan ole kovin suurta hyötyä tai sitten mikä lie kuonan lähteminen lihaksista sattuu saatanasti. Joka kerta, kun käännän kylkeä, tunnen hartioissa ja käsivarsissa polttavaa kipua. Not so nice. Olen etsinyt asentoa ja olotilaa, jossa ei sattuisi. Tämän johdosta olenkin sitten herännyt aikaisin, ollut koneella (sattuu), lukenut (sattuu), ottanut päikkärit (sattuu) ja käynyt lenkillä (sattuu). Voisko joku tulla ripustamaan minut jaloista kattoon? Jospa se ei sattuis.

Sainpahan tänään päänvaivaa yhdestä hullusta. Kaikki alkoi siitä, kun synnyin, mutten aio kertoa niitä välijuttuja, vaan harppaan suoraan tähän päivään.

Lääkäri määräsi minulle tänään läjän kaikenlaisia nappeja, joten rytkytin sitten niitä hakemaan apteekista. Kävin pienen ratikkamatkan päässä olevassa apteekissa, koska kello oli niin paljon ja se on auki 24h. Kun lähdin apteekista takaisin pysäkille, jouduin odottamaan ratikkaa aika kauan. Onneksi pysäkillä oli aika paljon muitakin ihmisiä, koska jonkin aikaa seisottuani pistin merkille yhden hieman erikoisia tapoja noudattavan miehen. Mies oli keski-ikäinen, ihan siististi pukeutunut. Kengät näyttivät upouusilta, ja muutkin vaatteet olivat puhtaat, ehjät ja istuvat. Miekkonen näytti siis kaikkinensa aivan tavalliselta tallaajalta, ei miltään laitapuolen kulkijalta tai puistokemistiltä. Mutta. Hän keräsi pysäkiltä kaikki ihmisten heittämät roskat ja tumpit. Ensin katsoin, että se kerää vain tumppeja (koska jotkut raukat tekee niin ja polttaa ne. Hyiii....), mutta sitten huomasin, että se keräsi kaikki muutkin roskat.

Miekkonen tuli minun kanssa samaan ratikkaan. Voimassa oleva matkalippu vain vahvisti outoa ristiriitaa miehessä. Mies seisoi hetken aikaa ratikan etuosassa ja lampsi sitten taakse. Kohta hän touhusi ohitseni keräten roskia ratikan lattialta. Samalla hän mutisi jotain kovista miehistä ja naisista ja vaikutti hieman aggressiiviselta. Ilmiselvästihän hänellä ei ollut kaikki inkkarit kanootissa, jaffapullot korissa, eikä kortit pakassa. Myöskään vintillä ei tainnut olla valoja, eikä kuppeja kaapissa. Yrittänen sanoa, ettei sillä oikein skulannu.

Miehen pakkomiellettä katsellessani aloin miettimään omia "pakkomielteitäni". Olen monessa asiassa hyvin mustavalkoinen ja perfektionisti. Vaadin itseltäni joskus kohtuuttomasti, mutta en itse tajua sitä. Ainakaan sillä hetkellä. Olen huomannut, että vaikka joskus olen ankara myös muita kohtaan, armahdus minulta silti heruu lopulta muille, muttei itselle. Olen viimeisen viikon aikana tehnyt muutaman suht ankaran päätöksen koskien elämäntapojani. Tarkemmin ottaen syömistäni. Viikossa olen huomannut jo joitakin itseni piiskaamisen oireita. Olen kaikkea muuta, kuin salliva itseäni kohtaan.

Tämä johti siihen, että rupesin miettimään elämäni nautintoja ja pieniä iloja. Olen karsinut elämästäni seksin ja hyvin pitkälti kaiken muunkin miehen ja naisen väliseen intiimiin kanssakäymiseen liittyvän joitakin pieniä ja varsinkin viime aikoina hyvin harvassa olleita poikkeuksia lukuunottamatta. Nyt olen karsinut ruuastani kaikki herkut ja punaisen lihan. Luojan kiitos mulla pelittää vielä edes sen verran, että esim viikonloppuna sallin itselleni joitakin herkkuja ja viinaa. Joku roti nyt mullaki.

No mutta joka tapauksessa. Mietin siinä sitten, että mitä ne minun elämän pienet ilot nyt sitten ovat. Toki minulla on kaikki asiat sinänsä ihan hyvin, ei sillä. Mutta entä ne arjen piristykset? Nyt on nimittäin niin ihme vire päällä, että epäilen vallan, etten retkahdakkaan lähipäivinä vanukkaaseen ja pullaan. Se olisi aika ennenkuulumatonta. Toisaalta jos tämä vire pysyy, voin joskus tulevaisuudessa nauttia vartalostani ja ehkä sitten uskallan pienen hetken jakaa sen jonkun muun kanssa.

Ehkä minun onkin korkea aikaa luopua jokapäiväisestä juhlimisesta (=mörssäämisestä). Tämän läskivuoren sulattamiseen menee nimittäin kauemmin, kuin jääkauden loppumiseen. Ihan hyvä alottaa näin niiku nuorella iällä ja sil viisii.

Näin Tallinnan viikonloppuna. Siis ikkunasta. Kyllä, meidän hytissä oli ikkuna ja pystyin katsomaan siitä monta kertaa ulos ilman, että voin pahoin. Tosin laiva oli kylläkin pysähdyksissä suurimman osan risteilyä. Mutta silti. Paluumatkan olin ilman pahoinvointilääkettä, eikä tehnyt edes tiukkaa! Totesin siis, etten ole ihan menetetty tapaus matkapahoinvointini suhteen.

Ikävä kyllä totesin kuitenkin, että taidan olla aika menetetty tapaus risteilyjen suhteen. Minen vaan ole risteilijätyyppiä. Eikä kaikkein vähiten sen takia, että laivalle tuntuu tuppautuvan Suomen mulkuimmat öykkärit, jotka saa kuolaamis- ja mölyämisreaktion joka kerta naisen nähdessään. On uskomatonta, miten aikuiset miehet kommentoivat ohi käveleviä naisia täysin avoimesti turhia kuiskailematta. Teki mieli sanoa useampaan kertaan, että ettettekö oo ennen lehmää nähneet. Tai ehkä minä vain olen tämän asian suhteen suppeakatseinen ja tiukka(pipoinen)...

Luovutin siis illalla aika aikaisessa vaiheessa. Tai siis jaksoin kyllä puoli kolmeen saakka, mutta verraten siihen, että viimeinen kaveri palasi hyttiin nukkumaan ysiltä aamulla, olin hyvin aikainen luovuttaja. Istuttiin suurin osa illasta laivan yökerhossa. Jaksan syvästi ihmetellä, miten suomalaiset jaksa veivata esim ikivanhaa Jean S:ää vuodesta toiseen. Ainakin minä olen jorannut ja hoilannut mombasat ja äidin pikkupojat, jotka menee sinne ulkomaille noin miljoona kertaa jo joskus parikymppisenä ja vielä niitä vaan soitetaan. Tosin risteilijöiden keski-ikä oli korkeahko, mutta eipä tuo laiva ollut ainut paikka, missä niitä vielä jaksetaan veivata. Mulla nousee vaan lähinnä karvat pystyyn noista renkutuksista ja nytkin istuin yökerhossa yhdeksänmetrinen kyrpä otassa katselemassa, kun juntit riekkuu niiiiin pahasti puhki kuluneiden hittien tahtiin. Kas, taidan olla aika tiukkis tämänkin asian suhteen. Tai sitten vireeni johtui vain siitä, että olin käytännössä katsoen selvin päin.

Aamulla (siis iltapäivällä) mentiin saunaan ja uimaan. Saatiin omia oikeastaan koko saunaosasto keskenämme. Se oli ihanaa. Sekin oli ihanaa, että pääsin eilen ottamaan risteilyillan takaisin lähtemällä vielä tyttöjen kanssa keskustaan juhlimaan ja juomaan drinksuja ja jatkoille, joilta palattiin vasta tänä aamuna. Tosin jatkot sujuivat hieman normaalista poikkeavalla tavalla, koska ensimmäisiltä jatkoilta lähdettiin poliisin painostamina. Seuraavilla jatkoilla join tequilaa ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun olin 17-vuotias...

Mutta. Jostain syystä minulla ei ole krapulaa. Ei lainkaan. Tämän johdosta en saanut sitten morkkistakaan. Todellakin; tutkimattomat ovat alkoholin tiet ihmisruumissa. Hii!!

No okei. Saatan olla ehkä hieman jumissa, vaikkei varsinaista darraa olekaan. Kävin ystävän kanssa ravintolassa syömässä. Valitsin listalta kanaa ruuakseni. Sain annokseni ja ryhdyin syömään sitä. Hetken päästä ystäväni kysyy, että mites kun tossa annoksessa on pekonia ja etkös siä ollu just päättäny olla syömättä punaista lihaa. Jäi kihvelit puolitiehen ja rupesin tonkimaan annostani. Olin kuolannut listalta metsästäjänleipää, mutta koska siinä on porsaanleikettä ja olen oikeasti päättänyt olla syömättä sellaista, jätin sen ottamatta ja valitsin kiltisti kanaa. Olin sitte valinnu pekonilla täytetyn kanaleikkeen. Maija ja Maijan vakaumukset. Ja aivot...

Kyllon hankalaa nuoren ihmisen elämä. Jos viinan juomisesta saa tällaisia traumoja, joita olen viime päivinä läpikäynyt, saatan harkita frigidiyden, lehmyyden ja sipuloinnin lisäksi siirtymistä iloisiin absolutisteihin. Nyt niinku heti.

Jostain syystä morkkistelen ja liskodiskoilen EDELLEEN. Olen kyllä huomannut ajan mittaan, että saan kerta kerralta humaloitumisesta pahemman ja pahemman morganin. Tämä on kuitenkin jo...mitä?...no ehkä noin sadasviideskymmenes päivä putkeen, kun vääntelen käsiäni ja tuskailen. Ja mitä olen tehnyt? NO EN MITÄÄN!! OLEN OLLU IHAN KILTISTI! (Ainaki vissiin. Vähä on muistinmenetystä...). Satun vain ilmeisesti kuulumaan niihin onnellisiin, jotka saavat morkkiksen jo viidestä pikkiriikkisestä siideristä. Nice. Milläpä vaivalla minua ei olisi siunattu!

Olen nähnyt sekopäisiä unia. Yhdessä unessa etsin äitiä ja sitten tuli niin pimeää, etten meinannut nähdä eteeni. Yhdessä unessa olin perustanut jonkun sitiläisen kanssa onnellisen (siis todella!!!!) parisuhteen ja hymyilimme vain toisillemme, kuin vajaamieliset, mutten ikävä kyllä lainkaan enää muista, kuka se sitiläinen oli. Viime yönä näin unta, että eräs tuttuni löydettiin minun asunnosta kuolleena, ilman käsiä. Sitten minä jouduin nukkumaan siellä asunnon lattialla ja odotin sitä kaverin haamua sinne koko ajan. Siis ihan pimeetä. Tätä vauhtia sekoan varsin lahjakkaasti.

Mullon niska ja hartiat niin jumissa, että silmissä tuikkii, eikä särkylääke auta. Herään joka kerta, kun käännän kylkeä, koska se sattuu niin kovasti. En uskalla jumpata, koska a) läskit ei jumppaa ja b) pelkään pään hartioitumista (olen siis muutaman kerran aamulla herännyt toinen poski kiinni hartiassa, lihas kammottavassa krampissa. Tissiliivien pukeminen siinä tilassa on mahdotonta, koska päätä ei voi liikuttaa senttikään, joten lääkäriin on mentävä tissit valloillaan, helpoiten puettavissa olevat vaatteet päällä pyllistämään). Odotan siis kiltisti maanantaista lääkäriä ja napostelen buranaa aamu-, väli- ja iltapalaksi. Lounaalla ja päivällisellä otan tuplat.

Aion kuitenkin vakaasti jättää nämä vaivat perjantaina kotiin ja mennä Tallinnan laivalle hommaamaan itselleni uuden, entistä ehomman morkkiksen. Kivat mulle.