Blogi

Tulin töistä kotiin lepimään, koska oli niin huono olo. Oli vähän jo eilen, mutta tänään enemmän. Olen hirveän kuuliainen työntekijä, koska tein kiltisti aamuhommat ennen lähtöä ja seuraavaksi mulla on kolme vapaata, jotka voin pyhittää mahakivulle, ripuloinnille, yrjön kourissa pyörimiselle ym mukavalle.

No jokatapuksessa. Kävelin töistä ratikkapysäkille ja siinä sitte ratikkaa odotelleessa kaksi spurkua könysi pysäkille. Heillä oli kova hönkä istumaan, mutta koska penkki oli märkä, he joutuivat seisomaan. Vanhemmalla spurkulla oli parhaimmat päivänsä nähnyt liian suuri puku ja fleesetakki, nuoremmalla nahkapusakka ja varsin ikävännäköinen näppylä silmän alla. Tympeä viinanlemu väänsi vatsaa, mutta höristin silti korvia. Spurkuilla on hauskoja juttuja!

"Voe itku. Nyt tulee krapula, tulee krapula", pukudeeku hönki. "Ota huikkaa", näppylädeeku sanoi ja kaivoi ruttuisesta muovikassista viinapullon. Molemmat hörppivät pullosta. Viinanhaju sai minulta melkein nenäkarvat rullalle. "Kaks huikkaa voi ottaa, muttei kolmatta", pukudeeku tiesi. "Joo, muuten tulee yrrrjö", nuorempi jatkoi. Nytpä tiedän sitten tämänkin.

Sedät tulivat tietysti ratikkaan (niillä oli varmaan ihan sata matkalippua). He juttelivat kovasti jotain, mutten kunnolla kuullut. Ihan viereenkään kun en viittiny mennä, koska oisin ehkä yrjönny niiden päälle. Koska sedät olivat matkan aikana hörppineet viinaa aika tiheään, varsinkin vanhempi alkoi olla aikamoisessa poreessa. Tasauspysäkillä sain kuitenkin kunnian kuulla muutaman keskustelunpätkän:

Näppylädeeku: Mulla on uus nainen, yks Tarja. Se asuu Kannelmäessä. Mä käyn siellä aina vähän (tauko ja virnistys), mut se ei tykkää ryyppäämisestä.
Pukudeeku (kesken toisen lausetta kovalla äänellä): MINÄ OSTAN VVVIINAA, PERRKELE!! (epäselvää mutinaa naimisesta ja 50-luvusta)
Näppylädeeku: Oliks sulla viinakortti? Hei viinakortti. Hei. Oliks sulla?
Pukudeeku (joikaavalla äänellä): juu, minulla oli viinakortti. Vaan veivät sen, perrrrkele.

Spurkut juttelevat vielä väkivallasta. Näppylätyyppi ilmaisee olevansa hyvin väkivaltavastainen. Pukudeeku horisee kuristamisesta ja turpaan vetämisestä. Viinapullo on vaihtunut Valdemariin.

Tuli mieleen, että pitäiskö minunki koittaa? Ajelis ratikalla ympyrää Jorma-pullon kanssa ja levittäisi hajuhaittaa ympäriinsä. Yhteiskunta elättäisi minut, vaikka panokseni olisi olematon. Hampaat mätänisi suuhun ja voisin pokata esim Erkin Vantaalta ja käydä siellä vähän (tauko ja virnistys). Oliskohan se helppoa ja kivaa?

...sellainen aika, jolloin minä osasin ihastua ja rakastua pyyteettömästi ja varauksetta. Sellainen aika, jolloin olin vielä niin nuori ja luottavainen. Aika, jolloin koko maailma oli avoin ja minun käytettävissäni. Ja siihen aikaan minun elämään käveli mies, joka kohteli minua hyvin.

Olin silloin 19-vuotias, mies oli pari vuotta vanhempi. Olin seurustellut sitä ennen, kokenut ensirakkauden ja muutakin, mutta tämä mies vei jalat alta ihan ennenkuulumattomalla tavalla. Molemmat oltiin hulluina toisiimme. Kolme viikkoa tapaamisesta ruvettiin etsimään yhteistä kotia. Neljä kuukautta tapaamisesta mentiin kihloihin. Meidän piti tehdä lapsia ja muuttaa maalle ja elää onnellisina elämää, joka oli suoraan kiiltokuvista. Ei tehty, ei muutettu, eikä eletty. Koska minä menin ja pilasin kaiken. Erottiin.

Meidän erosta on jo viisi vuotta. Pakko myöntää, että se joskus kirpasee vieläkin. En voinut silloin tunteilleni minkään, mutta jos olisin edes sekunnin ajan saanut kurkistaa tulevaisuuteen, olisin ehkä seisahtunut miettimään, mitä olen menettämässä. Ennen sitä, eikä sen jälkeen kukaan mies ole kohdellut minua niin hyvin, kuin hän. Ja minä kohtelin häntä ihan hirveän huonosti.

Nyt se mies on onnellinen. Sillä on lapsiakin. Se halusi monta lasta. Se on ansainnut kaiken onnen, mitä sillä on. Minä puolestaan.... Joskus pelottaa, että sinetöinkö oman kohtaloni lähtemällä silloin. Jouduin niin pahasti eksyksiin.

Olen aina sanonu, että tykkään erityisesti nukkua aika viileässä. Läskipää-eksä piti kämppää tosi viileänä ja minä olin tottunu siihen silloin vuosi sitten, kun muutin sieltä pois. Viimeisin Kotkan kämppäni oli kuuma, kuin uuni vuodenajasta piittaamatta, mutta totuin kai siihenkin. Mutta nyt...

Tänne jäätyy. Tää kämppä on ku perunakellari. Patterit on kyllä päällä, mutta silti. Yleensä nukun alasti, vaikka olisi viileämpääkin. Minusta on vaan kiva, kun voi oikein kääriytyä peittoon (koska ei ole elävää uhria, johon kietoutua). Viime yönä nukuin niin, että ylläni oli pikkarit, olkkarihousut, sukat, toppi ja paksu huppari. Minen siis yhtään huijaa, kun sanon, että täällä on oikeasti kylmä. Mullon nyt ihan normaalit päällysvaatteet päällä ja olen ihan jäässä. Ei jumalauta. Kiva. Mitäs sitte, ku on 20 raatia pakkasta?? Pitänee laittaa notski olkkariin.

Nyt lähden leffaan. Tai oikeastaan....eh...mennään Arnoldsille ensin vetämään donitsit. Se on oiva tapa juhlistaa laihtumista. Olen nimittäin vähän laihtunu. Ulkoiluvaatteet hölsky päällä aamupäivällä, kun kävin Welmun kanssa puistossa rilluamassa. Tosin se hölskyminen saattoi myöskin osittain johtua siitä, ettei minulla ollu tissiliivejä, mutta silti. Joka tapauksessa, menen nyt ottamaan kilot takaisin sinne Arnoldsiin!

Kiva kehittämispäivä (siis sellainen "koulutus"päivä töiden tiimoilta) takana! Outoa sinänsä, etten meinannut kertaakaan edes nukahtaa, vaikka olin herännyt 06.30 ja huhkinut aamulla pysäkille ties mitä patikkareittejä. Kertakaikkisen legendaarista!

Töihin körötellessäni olen muuten nähny niitä äläkailota-kylttejä ratikassa. Ja radiossakin siitä puhuttiin. Eli siis yleisissä kulkuneuvoissa ei saisi kailottaa puhelimeen. Siis wtf?? Mitäs jos kailottaa vierustoverin kanssa?? Eikö se ole ihan sama asia? Tosta kännykkään puhumisesta on paasattu siitä asti, kun kännykät rupesi yleistymään. Jossain päin maailmaa on oikeasti jotain hiivatin junavaunoja ja muita kulkuneuvoja, joissa kännykkään ei saa puhua lainkaan. Siis eikö silloin saa puhua vierustoverillekaan? Mitäs jos on, hitto soikoon, vaikka lääkärin soittoaika? Pitääkö silloin rynnistää vaunusta ulos, kuin hunni? Ihme pillittämistä täysin yhdentekevästä asiasta. Moiset kailottajat ovat TODELLA harvassa ja suurin osa sellaisista on yleensä ulkomaalaisia, joilla kailottaminen on kulttuurisidonnaista. Ja ihan sama mihin sitä kailottaa; kännykkään tai vaikka omiin housuihinsa. Voinko siis mennä väkivalloin tukkimaan ihmiselle huutelevan spurkun turvan?? Miksi se kailottaminen on liitetty siihen kännykkään? Kieltäisvät sitte kailottamisen yleensäkin.

Toinen juttu, joka korpeaa, on tupakointi bussipysäkillä. Tai siis siitä valittaminen. Yhtenä päivänä olin tulossa töistä ja pysäkillä katoksessa joku jannu kyssäsi. Joku noin 40-vuotias, TODELLA ärsyttävällä äänellä puhuva nainen kitisi jannulle "hei voisitko nyt laittaa sen tupakan pois, täs on vähä vaikee olla". AAAAARRGH!! Bussipysäkillä saa lain mukaan polttaa. Jos minä polttaisin, en varmasti tumppaisi tupakkaani ulkoilmassa paikalla, jossa saa tupakoida, sen takia, että joku täti ei kestä. Menköön kauemmas seisomaan, jos on vaikeaa! Ihan totta. JOTAIN rajaa näihin rajoituksiin. Minusta on helvetin väärin, että edelleen kuka tahansa saa hankkia lapsen tai eläimen ja kohdella sitä sitten ihan miten lystää; hakata, alistaa, rääkätä, raiskata ja kohdella miljoonalla muulla tavalla väärin. Mutta bussissa ei saa puhua puhelimeen niin, että toisessa päässä oleva huonokuuloinen Elvi-täti kuulee tai polttaa tupakkaa pysäkillä ulkoilmassa, jossa savu katoaa salamannopeasti ja jossa ihmiset voivat rauhassa hankkiutua kauemmas savulähteestä. Ei mee niiku jakeluun. Ihmiset on NIIIIIN pikkusielusia...

Dämit. Oikeestaan minun pitäis mennä lenkille, eikä istua tässä näpsyttämässä. Potkikaa minua!

Onko kukaan yhtä huono pysymään hereillä, kuin minä? Onko kukaan yhtä laiska nousemaan kukonlaulun aikaan? Nojaako kukaan muu aamupissalla istuessaan naamaansa lavuariin, kun ei jaksa kannatella päätään? Tuntuuko muistakin aamulla, kuin silmiin olisi työnnetty rekkalastilliset hiekkaa + muutama kaktus? Saako max kymmenen minuutin ratikkamatka muiltakin silmät luppaamaan ja tajun miltei kankaalle? Nukahteleeko joku muukin lattialle?

Ihan totta. Tottuuko aamuviiden, -kuuden aikaan nousemiseen ikinä? Ja jos, niin koska? Miten voi olla mahdollista, että nuori ihminen miltei nukahtaa pystyyn aamuvuorossa, jos jää yli viideksi minuutiksi paikoilleen? Minulla piisaa nimittäin se viisi minuuttia. Ellen pysy liikkeessä, simahdan kertakaikkiaan. Viime viikolla pomo halusi yhtenä aamupäivänä näyttää minulle työhön liittyvän videon, joka kesti hieman yli puoli tuntia. Koska olin aamuvuorossa ja näin ollen herännyt klo 05.20, muutaman minuutin katsomisen jälkeen olin valmis vaipumaan unten maille. En tietenkään voi koisia töissä, saati vielä pomon nenän alla, joten yritin sinnitellä. Se oli kamalaa. Silmäni menivät kieroon, koska ne halusivat niin kiihkeästi sulkeutua. Jouduin jatkuvasti ravistelemaan päätäni, ojentelemaan käsiäni ja räpsyttelemään silmiäni, jotta pysyin hereillä. Toivottavasti ne muut siellä olleet ihmiset eivät häiriintyneet pakkoliikkeiden näköisistä toimistani.

Tänään olen herännyt jo joskus neljän jälkeen. Naapuri päätti nimittäin taas imuroida siihen aikaan paiskattuaan ensin kotiovensa kiinni oikein voimalla. Tätä ennen olin nähnyt unta yhdestä kotkalaisesta narkkarista (joka oikeassa elämässä on varmasti kusipäisin, narkein ja kuvottavin ihminen, jonka tiedän), johon olin siinä unessa ihan kuumana ja se veti minua ihan kuusnolla. Olen vieläkin sen unen traumatisoima. Kaiken tämän johdosta oli oikein kiva työpäivä! Olen silti urheasti pysytellyt hereillä siitä neljästä asti, jotta voin sitten yöllä nukkua makeasti. Tosin torkahdin äsken lattialle. Ei muuten ollut ensimmäinen kerta. Viimeeksi nukuin maton päällä tunnin.

No mutta kaikkinensa. Älkää kehottako minua menemään aiemmin nukkumaan. Olisi varsin yksinkertaista, jos se auttaisi. Mutta kun se ei auta. Aamu1: Herätyskello soi ennen puolta kuutta. Olen mennyt puoli kymmeneltä nukkumaan ja saanut heti unta ja nukkunut ihan hyvin. Mikä on tulos? Väsyttää helvetisti. Aamu2: Herätyskello soi ennen puolta kuutta. Olen mennyt nukkumaan puoli kahdeltatoista ja saanut heti unta ja nukkunut ihan hyvin. Mikä on tulos? Väsyttää helvetisti. Nii! Kun tuohon aikaa herääminen ei vaan kertakaikkisesti onnistu minulta kivuttomasti. Miksi?? Maksaisin aamuvirkkuudesta aika paljon!!

Hei äiti, täs ei ollu melkein yhtään kirosanaa!

Minut on raiskattu. Raa'asti ja välinpitämätömästi.

Istuin kaverin kanssa eilen baarissa iltaa kahdestaan kaikessa rauhassa. Päästiin jopa sellaiseen tupakoivaan paikkaan istumaan ja minäkin pitkästä aikaa oikein poltin tupakkaa. Ensin poytään tipahti yksi cityläinen. Sitten niitä tuli pari lisää. Ja sen jälkeen niitä tussahti vaikka kuinka. He olivat tietenkin kaikki varsin anonyymejä ja huomaamattomia. Yeah, right!

Mutta sinne se meni. Miittineitsyys. Ja vieläpä väkisin. Miulta ei kysytty! Tississä on hienoja kuvia, jotka eivät lähde tavallisessa pesussa, mikä on varsin mukavaa. Näin myös peniksen. Ainakin yhden. Kaikkinensa olen muutenkin aivan shokissa.

Taidan jatkaa toipumista kaikista näistä järkytyksistä.

Olipa paska työpäivä. Nukuin kerrankin tarpeeksi (menin puoli yhdeltätoista nukkumaan), mutta silti olin aamulla kuolemanväsynyt. Ennen puoli kuutta herääminen ei vaan kertakaikkisesti sovi minulle. Se on ihmisrääkkäystä. Lisäksi olin yllätyksekseni yksin töissä ensimmäisen tunnin, koska työkaveri nukkui pommiin (jonka sain tietää siis vasta, kun hän suvaitsi saapua. Sitä ennen mietiskelin, että missäköhän hiivatissa se viipyy) ja toisen työaika alkoi oikeasti vasta kahdeksalta. Osasin kyllä hommat suurinpiirtein, mutta tietty niissä meni kauemmin, kun vielä menee aikaa muistellessa. Ja sitten hoitajat kärkky keittiön ovella aamupalaa paljon ennen kahdeksaa. Ai että otti päähän!

Onneksi sain olla keittiövuorossa ja näin ollen suurinpiirtein kaikessa rauhassa. Olin silti ihan saatanan pahalla tuulella ja kyrsiintynyt ja väsynyt. Ja ajatuksissani. Jossain vaiheessa avasin astianpesukoneen sadatta kertaa ja se oli tyhjä. Koska olin niin jumissa, minulla löi vähän aikaa tyhjää. Ajattelin, että kone syö asioita. Olin pyörittänyt tyhjää konetta. Tollo.

Tarpeeksi aggressioita mörssättyäni aloin jo toivoa, että liukastuisin keittiön märkään lattiaan ja pääsisin kuuppa kainalossa ja rampana kotiin elpymään. Halusin olla missä tahansa muualla, kuin töissä. Tympi niin helvetisti! "Onneksi" saatiin hieman säpinää. Tauolla työkaveri avasi jääkaapin, jolloin sillä jäi käytännössä katsoen ovi käteen ja se tietenkin osui sitä työkaveria suoraan kupoliin. Se oli aika kova tälli, joten yleisen akkojen hälinän, kalapaliikin ja käsien levittelemisen jälkeen se passitettiin lääkäriin. Me muut jäätiin levittelemään käsiämme ja taivastelemaan moista jääkaapin ovea, kun lentämään rupesi.

Tämä kaikki johti tietenkin siihen, että paikalle saapui korjaaja. Koska minä olen saatanallisessa puutteessa ja alituisen himon riivaama (se ei ole oma syyni, minua on provosoitu), katselin autuaana miehen työskentelyä (se vaihtoi kaapin ovenkahvojen paikkoja väliaikaisesti) vaikka se ei ollut yhtään hyvännäköinen eikä laisinkaan minun mieleen. Riitti, että minulla oli siellä kyökissä seurana mies. Voi jeesus, jos se olisi ollut joku kaikinpuolin pantava. Oisin rutannu sen jääkaapin taakse ja runnonut sitä seksuaalisesti. Tai vähintäänki lirkuttanu sille ummet ja lammet ja virutellu tissejäni siinä tiskipöytään nojaillen. Joten ihan hyvä, että se oli sellanen tavallinen reiska.

Olen paha, paha ihminen, mutta loppupäivän olin huomattavasti paremmalla tuulella. Aamupäivä näytti synkältä ja pitkäveteiseltä, mutta päivästä tulikin hieman parempi, kun joku sai hieman ovesta päähän. Enää en edes toivonut liukastuvani. Se varmaan sattuisikin. Tosin hyvätuulisuuden sivuvaikutuksena oli levottomuus. Ramppasin muiden mukana ulkona, vaikken edes polta. Olin hoitanut tiskit ennätysajassa ja minulla oli ihan liikaa aikaa rasvailla käsiä ja haukotella. Kaikkinensa päivä tuntui sata vuotta pitkältä. Onneks se on nyt pulkassa.

Me mennään tänään Welmun mummolaan. Siis minun äidille. Julkisesti sitä hävettää olla koiran mummo, mutta sitten se itse kuitenkin kutsuu itseään mummoksi puhuessaan Welmulle; "mummo laittaa Welmulle vettä". Pääsen valmiiseen ruokapöytään. Nam!

Kyllä tuo minun koira on sitte hullunkurinen otus. Siitä on tullu ajan mittaan hirveän kova pyllistelemään. Sen pyllistelyistä sais varmaan vaikka kirjan! Tosin vois olla, että sellasen opuksen ostoprosentti ois aika alhainen... Kannessa olisi häntä hienossa kaaressa ja sen alapuolella vaaleanpunainen rusina. Ihunaa!!

Kaniinit aiheutti taas käsien venymistä eilen illalla ja tänä aamuna. Illalla selvittiin vielä ihan kunnialla, kun kaniini juoksi pusikkoon niin nopeasti. Mutta aamulla....voi juutas! Olin kuuden maissa aamutuimaan käyttämässä Welmua aamupissalla. Minun talon vieressä on koulu, jossa on tietenkin aidattu piha. Käveltiin aidan vierustaa tietä pitkin ja kerrankin olin skarppina (siihen aikaan päivästä, TODELLA ennenkuulumatonta!), ja näin kaniinin aidan takana ennen Welmua. Tosin meni kaksi sekunnin murto-osaa, kun Welmukin sen sitten huomasi. Koira jähmettyi niille sijoilleen. Sillä jäi askelkin kesken ja sen jalat jäi hassuun asentoon. Se seisoi siinä varmaan minuutin. Kaniinikin oli katsonut parhaaksi jähmettyä hievahtamattomaksi. Tohkeissaan ollessaan Welmu tärisee. Itseasiassa se näyttää monia tunnetiloja väpisemällä holtittomasti. Niin nytkin. Se seisoi hassusti kaniinia tuijottaen ja väpisi.

Sitten hokasin, että kaniineja olikin kaksi. Toinen oli vain niin varjossa, etten heti huomannut sitä. Sekin oli jähmettynyt patsaaksi. Welmu tärisi hetki hetkeltä enemmän ja lopulta sen väpinä purkautui avuttomana haukahduksena ja se nousi aitaa vasten seisomaan kahdella jalalla. Siinäkin se seisoi jonkin aikaa ja näytti varsin avuttomalta. "Hitto, miten tästä aidasta pääsee läpi!!?". Ja sitten kun oltiin päästy pari metriä eteen päin, Welmu keksi: aidan ja maan välissä yhdessä kohdassa oli tilaa. Ikävä kyllä reikä oli ehkä chihuahuan mentävä, ei pitin. Welmu yritti silti änkeä itseään reijästä. Se änki päänsä aidan toiselle puolelle ja pyllisteli siinä aikansa hassuissa asennoissa yrittäen saada itsensä solutettua toiselle puolelle. Melkein jo huolestuin, jos se jää jumiin, mutta onneksi terrierikin tajuaa edes joskus luovuttaa. Nauratti. Jätkä touhusi hihnan päässä, ihan ku minua ei ois vieressä ollukkaan!

Töiden jälkeen vein Welmun pitkästä aikaa koirapuistoon, jotta se saisi juosta sydämensä kyllyydestä. Paskanmarjat. Se jolkotti haistelemassa kaikki hyvät paikat ensin ja löysi sitten pienen kiven, jota se tiputti jonkun koiran kaivamaan kuoppaan uudelleen ja uudelleen. Kiven sai kuopasta ylös ruopimalla tassuilla. Koska kuoppa oli todella syvä, Welmu joutui melkein seisomaan päällään. Kun se touhusi kuopan pohjalla, siitä näkyi enää takaruumis. Se pyllisteli aina aikansa ja sitten kivi lensi kuopasta kaaressa ja kopsahti aina isoon puukoiraan, joita Helsingin koirapuistoissa usein on. Ja sitten sama alusta...

Kun huomasin, ettei Welmua enää kiinnosta muu, kuin jolkottaa välillä ympäri koirapuistoa oudosti mulkoillen kivi suussa, vaikertaen ääneen ja välillä tiputtaa kivi kuoppaan ja pyllistella sitä sieltä ylös, päätin, että lähdetään. Jouduin taas tahtojen taisteluun kiven kohtalosta. Welmu oli päättänyt viedä kiven kotiin ja minä olin päättänyt, että kivi jää ulos. Tällä kertaa sain onneksi tahtoni läpi ennen eteistä. Tosin tällä kertaa sain kaivaa kiven koiran suusta ihan omatoimisesti, jotta sain tahtoni läpi. Nyt tulee taas pitkä väli koirapuistoiluun...

Ulkoilun jälkeen Welmu nukahti. Tiskailin äsken ja Welmu tuli katsomaan, mitä tapahtuu ja teki perinteisen venytyksensä: ojensi etutassunsa suoriksi eteen, laski yläruumiin maahan, läiskäytti pitkän ja kapean kielensä suustaan, mourahti pitkään kurppamaisella äänellä ja mitäpä muutakaan, kuin pyllisti. On se epeli.

Ps. Löysin sen reseptikirjan!!!! Äiti oli laittanu sen sieltä laatikosta hyllyyn ja löysin sen todella kirjahyllystä muiden kirjojen joukosta. Pitänee kai sen kunniaksi toteuttaa joku niistä ohjeista.

Jumalauta. Olen muuttunut iloisesta pyykkäristä vittuuntuneeksi, hikiseksi ja vihaiseksi muijaksi, joka juoksee kellarissa pesukoneella muristen ja hampaat irvessä. Tämä taloyhtö on tappanut minulta pyykkäämisen ilon. Perkele.

Meidän pyykkituvassa koneellinen kuin koneellinen maksaa kaksi euroa. Saatanan kallista. Jos ajattelee, että pesee 15 koneellista kuussa, se tekee kuukaudessa jo 30 euroa. Vuodessa se tekee 360 euroa. SIIS 360 EUROA!!! JOHAN TOLLA RAHALLA SAA OMAN PESUKONEEN JA KÄNNIT KAUPAN PÄÄLLE!!!! Saatana.

Pyykätä voi kahdessa vuorossa: 7-14 ja 14-21. Seitsemässä tunnissa pesee vähintään seitsemän koneellista pyykkiä. Katselin, että monet pesevät pyykkiä vähintään kerran viikossa. Jotkut jopa kahden tai kolmen päivän välein. Kenellä tulee seitsemän koneellista pyykkiä parissa päivässä? No ei kenelläkään, mutta kun ihmiset silti varaavat koko vuoron esimerkiksi kahta tai kolmea koneellista varten. Loppuvuoron ajan tupa ammottaa tyhjänä, vaikka se olisi jollekulle muulle hyvää aika pyykätä. Miksei siihen listaan voi merkitä vain sitä aikaa, jonka käyttää pesemiseen?? Itse olen aina tehnyt niin ja ihmetellyt, miksi kukaan muu ei harrasta samaa. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen taloyhtiö, jossa törmään tällaiseen. Ja ei siinä muuten mitään, mutta ainakin tämän talon pyykkitupaan on hillitön tunku. Seuraavan kerran listassa on vapaata joskus viikon päästä. Helvetti mitä touhua.

Tämä ei loppunut tähän. Minun on pakko saada valittaa vielä kuivaushuoneestakin. Se on kyllä ihan mukavana kokoinen, mutta "kuivaus"koneena on vehje, jonka aivan varmasti ovat valmistaneet lannevaatetta käyttäneet ja nuijilla toisiaan huiskineet apinaihmiset. Niin vanha se on. Kun sen käynnistää, se kurluttaa, kuin meidän osaston mummot ja papat ja rupeaa sitten röpeltämään, eli "kuivattamaan". "Kuivattaminen" tarkoittaa tapahtumaa, jossa kuivaushuone muuttuu saunaksi, ilmankosteusprosentti on 1300 ja pyykit roikkuvat naruilla velttoina ja ovat kuivia ehkä jo ensi viikolla. Vain kiuas puuuttuu! Tai ehkä siinä tosiaan on taloyhtiön sauna samassa. Röpeltäjä toimittaa kiukaan virkaa. Juutas, että on ikävä entisen kodin pyykkitupaa, jossa peseminen halvemmilla hinnoilla ja kahdella koneella sujui nopsasti ja kaksi kuivaushuonetta koneineen todella kuivattivat monta koneellista pyykkiä muutamassa tunnissa. Aina ei voi voittaa. Arvatkaa, ostanko oman pesukoneen. No ostan.

Eikä siinäkään vielä kaikki. Hieno reseptikirjani on kadonnut. Muistan aidosti pakanneeni sen ennen muuttoa yhteen laatikkoon. Nyt sitä ei ole missään. Se oli oikeasti hieno. Olin itse leikannut siihen vanhoista lehdistä reseptejä ja liimannut ne kirjaan varsin järjestelmällisesti. Lisäksi olin kirjoittanut siihen muutaman oikein hyvän reseptin. Siinä oli pätkiskakun ohje, johon etsin netistä vaivalla erilaisia variaatioita ja kirjoitin ne kaikki ylös. Enkä ehtinyt kokeilla vielä yhtäkään niistä resepteistä! Vittu. Kyllon paha päivä. Ja töihin pitäis mennä.

Saatan vielä myöhemmin lisätä tähän kirosanoja.

Mietin eilen, että missä vaiheessa vieraaseen kaupunkiin muuttamisen jälkeen pitäisi tulla sopeutumisvaikeuksia, ikävä entistä asuinpaikkaa tms tunteita. Olen odotellut niitä. Luulisi, että ne kenties ilmaantuvat heti alussa ja sitten pikkuhiljaa sitä sopeutuu uuteen paikkaan. Näköjään se ei aina menekään niin. Olen alusta asti ollut kuin kotonani. Ja kotonahan minä tietysti olenkin.

Paria pientä raivonpuuskaa ihmismassoja kohtaan lukuunottamatta olen mielestäni suhtautunut muuttoon ja sen jälkeiseen elämään varsin tyynesti. Suhailen omilla kulmillani, kuin olisin tehnyt niin aina. Olen yllättynyt, miten tyynesti matkustan kammoamillani ratikoilla. Luotan täällä paljon enemmän, kuin Kotkassa siihen, ettei kukaan kyylää minua kuitenkaan. Miksi kyyläisi?!

Jotenkin odotin, että Helsinki on loputon friikkisirkus, johon minut, tavallinen tyttö, paiskataan. Tiesinhän minä toki sen, että Helsingissä asuu ihan tavallisia ihmisiä, mutta tajusin kuitenkin myöhemmin, että silti alitajunnassani odotin, etten sopeudu joukkoon. Että naamassani lukisi "minen osaa" tai "olen juuri muuttanut tänne". Että kaikki muut näkisivät minusta "maalaisuuteni". Tollomman näköstä porukkaahan täällä on, ku Kotkassa! Kaikkinensa kuitenkin siis kaikki on tapahtunut hyvin kivuttomasti. Vaikka tiedän, että vielä joskus haluan asua maalla kaikessa rauhassa, valmistelin kai itseni tähän vilkkaaseen elämänvaiheeseen niin hyvin, että olen osoittautunut sopeutumisen mestariksi!

Olen oppinutkin lisää! Ensinnäkin yleisissä saattaa olla hyvä kokeilla, onko penkki märkä. Työkaveri kertoi kauhutarinan, kuinka oli ratikassa istunut penkille, johon joku oli pissinyt ja se pissi oli imeytynyt sen työkaverin takin ja housujen läpi ja oli kirvellyt iholla kauheasti. Hyi helvetti. Olen varma, että minulle käy jossain vaiheessa yhtä huonosti. Olen oppinut myös loikkimaan lenkillä, kuin mikäkin pässi ja kyyläämään ympärilleni silmät mullistellen ja varomaan näin kaniineja. Täällä on aivan helvetisti kaniineja. Ei jäniksiä tai rusakoita, vaan sellaisia pupuja. Pieniä palleroita. Ja nopeita! Näen niitä vain Welmun kanssa lenkillä ollessani ja ikävä kyllä Welmu näkee ne aina ennen minua. Käteni ovat nyt jo venyneet ainaki kaksikymmentä senttiä. Welmukin on oppinut tähystämään kaniineja kahdella jalalla seisten, häntä vaakasuorana sojottaen.

Olen myös huomannut, että selkeästi menen tsadilaisesta aivan täysin, koska olen neuvonut kadulla jo ainakin neljää ihmistä pääsemään oikeaan paikkaan. Tosin epäilen, että neuvoin sen yhden neekeriparan ties minne. Toivottavasti se ei pahasti myöhästynyt uudesta työpaikastaan tai tajusi edes syyttää tuntematonta, pahansuopaa muijaa, joka luki karttaa ihan päin persettä.

Huomenna saan vieraakseni yhden kaverin Kotkasta. Alan siis siivoamaan.