Blogi

Messenger on kommunikointivälineenä kyllä ihan perseestä. Harkitsen vakavasti sen käytön lopettamista ja koko hässäkän poistamista armaasta tietsikastani pilaamasta enää yhtään päivää. Perkele.

Olen pienen ajan sisään onnistunut suututtamaan kaksi ihmistä messengerin välityksellä. Ilman, että minulla suinkaan oli tarkoitus! Ihmettelen, että olen niinkin lahjakas, että kaikkien niiden hymiöiden ja otusten omistajana onnistuin hommassa vieläpä suht helposti. En kai höystänyt puhettani tarpeeksi niillä otuksilla. Kumpikaan suututtamistani ihmisistä ei ollut minulle järin merkityksellinen, mutta inhoan väärinkäsityksiä ja kesken jääneitä riitoja. Toisaalta kyllä ajattelen sen niinkin, että jos toinen on niin herkkänahkainen, ettei anna suututtajalleen minkäänlaista tilaisuutta korjata erhettään, vaan häipyy kesken lauseen, on se kyllä sitten ihan sen oma häpeä. Olkoon omineen. Pyh.

No jokatapauksessa tuollainen laittaa miettimään. Olen miettinyt itseäni ja käytöstäni oikein erityisen paljon viime aikoina. Olen nimittäin joskus ärsyynnyksissäni aivan hirvittävän suvaitsematon. Joskus, kun minua oikein risoo, minun on ihan älyttömän vaikea hillitä itseäni. Ja minuahan risoo. Usein. Minua risoo, raivostuttaa ja ärsyttää aivan uskomattoman moni ihminen. Pelkkä väärä puhetapa saattaa joskus nostaa karvani pystyyn niin pahasti, että minun on vaan pakko purra hammasta, että kestän äsähtämättä mitään. Muistan, kun eksän kakara joskus risoi minua niin paljon, että minun piti istua ihan hiljaa ja tuijottaa seinille pois päin lapsesta, etten kertakaikkisesti räjähdä siihen raivoon. Se on kamalaa.

Ihan totta. Oletan, että kuitenkin iso osa ihmisistä tietää sen. Että suurinta osaa on joskus risonut toisen pärstä siinä määrin, että on tehnyt mieli suurinpiirtein sylkeä päälle. Ja että se tunne on turhauttava. Minusta kohtuuton ärsyyntyminen ilman oikeaa syytä (toisen puhetapa ei ole oikea syy) on kammottavan turhauttavaa, turhaa, energiaa vievää ja väsyttävää. Minua kiukuttaa suunnattomasti hukata energiaa niin turhaan tunteeseen. Miten sitä hallitaan?

Voi vittu että nytkin risoo. Apua!

Tästä piti tulla lämmin, hauska ja itseironinen blogimerkintä. Nyt tästä kuitenkin tulee kirosanojen pelikenttä, täynnä myrkkyä, sappea, mätää, angsteja, paatosta, vihaa, hampaiden kiristelyä ja kiljuntaa.

Minoon joskus aika naiivi. Olen niin pässi, että kuvittelen, että voin mennä lähikaupasta kipasemaan maitotölkin samalla, kun ulkoilutan koiran, jottei minun kipiänä tarvi käyttää koiraa erikseen iltapissillä. Niin ei kuitenkaan voi tehdä ilman, että pahanhajuinen, spurgahtava, vanha setä änkee pikkurillinsä kytketyn koiran kitaan ja inisee sitten, että voi kun toi on vihanen.

Kuvitellaan, että Sinut kytketään hihnassa tolppaan. Edellä mainitun kaltainen, noin neljä kertaa kokoisesi otus lähestyy Sinua tuijottaen, käsi ojossa. Voin sanoa, että minä en siinä vaiheessa olisi kovin suvaitsevainen. Ei ole Welmukaan. Koiraa ei ikinä lähestytä suoraan, ellei ole kyseessä tuttu koira, jonka käytöskin on tuttua. Koiralla on AINA oltava tilaisuus perääntyä tilanteesta. Eikö jokaisella luulisi olevan sen verran järkeä päässään, ettei mene lääppimään vierasta (vieläpä kytkettyä) koiraa, mikäli paikalla ei juuri silloin ole ketään, keneltä kysyä siihen lupa? Ei vissiin. Vittu, että sapettaa moinen tyhmyys. Vittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittu. Nii.

Alunperin minun piti kertoa, kun kävin eilen Kotkassa ihan ex tempore. En tosin käynyt missään keskustassa, vaan landella isäni luona lapsuudenkodissani. Olin odottanut suuria tunteita ja haikeutta. Ihan samalla tavalla, kuin odotin edes jonkinlaisia sopeutumisvaikeuksia muuttaessani Helsinkiin. Mutta ei. Ei suuria tunteita. Ei haikeutta. No okei, ehkä vähän. Mutta ei lainkaan siinä määrin, missä odotin. Onnistuin kotiintulomatkan aikana miettiessäni saamaan jo miltei kriisin aikaan aiheesta. Kriisi siitä, ettei minulla ole kriisia. Heh. Onneksi järki oli kotiin saapuessa jo palannut päähäni.

Kammottavaa. Olen elänyt kaksi päivää pimeydessä, tietämättömyydessä, vaeltanut pimeän rajamailla, valvonut yöni pyörien ja miettien, hikoillut, panikoinut, vapissut, turhautunut, jäänyt varmasti paljosta paitsi ja rassanut erinäisiä teknisiä laitteita joka kerta parasta toivoen.

Mitä tästä opimme? No, kun nettilasku tipahtaa postikuukusta, joko a) maksa se heti, oitis, samantien tai b) jätä se näkyvälle paikalle ja maksa se eräpäivään mennessä. Älä tee kuten minä tein: tunge nettilasku mappi ööhön. Unohda se sinne. Saa maksumuistutus. Laita sekin mappi ööhön. Unohda muistustuskin autuaasti mappiin. Tule eräänä päivänä töistä kotiin ja huomaa, että modeemin valot vilkkuvat, kuin hullulla silmät päässä ja nettiin ei pääse. Panikoidu. Tajua, että olet unohtanut maksaa laskun. Maksa lasku hätäpäissäsi ja odota kaksi tuskantäyteistä vuorokautta, että netti taas aukeaa. En suosittele.

No mutta. Nyt tää taas toimii. Yibii! Otetaan sille! Eiku eiii...

Itseasiassa olen valvonut kaksi yötä raivosta kihisten ja aivan muusta syystä, kuin netin puuttumisesta. Minulla on asunnossani alkovi, jossa luonnollisestikin nukun. Alkovin päätyseinä on kovin ohut, jostakin syystä huomattavasti ohuempi, kuin muut asuntoni seinät. Näin ollen kuulen naapureiden äänet varsin korostuneesti. Naapurissani asuu kaksi kehitysvammaista, ylivilkasta oravaa. Ainakin äänestä päätellen. Jumalauta. Miten voi ihmisistä lähteä niin häiriintynyttä ääntä?? Miksi sellaista ääntä pitää muodostaa aina keskellä yötä?? Olisin mennyt viime yönä pienelle visiitille heidän matalaan majaansa, mutta paha aavistus siitä, että ne ovat ihan varmasti vetäneet jotain, esti minua. Vaikka meininki seinän takana kuullostaa varsin onnelliselta, epäilen, ettei minua sanan säilineni otettaisi ehkä yhtä hilpeänä vastaan... En halua kiljuvan ja kikattavan nuoren miehen viuhuttamaa puukkoa keuhkooni.

Luulen, että soitan hunajaisen puhelun miespuoliselle isännöitsijällemme ihan kohta. Varmasti Pete ottaa sen puukon keuhkoonsa huomattavasti mieluummin.

Olen juurikin todistanut faktaksi sen, että darran voi saada aikaan ilman viinaa. Tai siis ainakin melkein. Odotan suurella kiihkolla, kuinka kauan tämä vielä kestää...

Risteily oli ikävä kyllä minun kohdallani ihan suolesta. Kuten pelkäsinkin, voin pahoin miltei koko reissun ajan. Onneksi ehdin kiskoa kännit Aakoon sohvapileissä keskiviikkona varsin lahjakkaasti. Menin sinne viinipullon kanssa ja tunnin päästä saapumisesta jouduin häpeissäni toteamaan, ettei mulla ole enää pisaraakaan vinkkua jäljellä. Ja ihan itse tyhjensin koko pullon. Jälki olikin sitten sen mukaista.

Ehdin onneksi humaltua myös hieman Sportissa torstaina ennen risteilyä ja terminaalissa ja kahden ensimmäisen laivatunnin aikana. Puoli kahdeksalta illalla tunsin lievää vellontaa ja katsoin parhaaksi mennä omaan hyttiini potemaan. Poistuin sieltä vasta seuraavana aamuna lieritteyäni kellon ympäri pahoinvoipana epämukavassa sängyssä liuskalakanoissa kolinaa kuunnellen ja raivosta kiehuen. Vittu että sapetti. Olin selkeästi darrassa.

Onneksi sain jonkinnäköisen aamiaisen tungettua kitusiini ja pääsin jopa maihin asti. Kehuin äsken äidille nähneeni Tukholman pressanlinnan. Äiti ihmetteli, onko Ruotsissa tapahtunut vallankaappaus. Ei oo, tyttäresi on vain varsin sivistymätön horopää! Tukholmassa oli kaikkinensa oikein kivaa, vaikka joku ihme kiinalainen sliippari juottikin minulle siellä jotain vihreää litkua ja vaikka jätin nänninpiilotuspaidan ostamatta. Laivalle palatessa meitä ehkä ihan hieman pissittiin silmään, mutta annoimme sen porukalla tapahtua. Kiva, että muillakin on samoja mieltymyksiä, kuin mulla...

Ikävä kyllä perjantai-iltanakaan en pystynyt olemaan porukan mukana yhtätoista pidemmälle. Ehdin juoda ehkä kolme pikkiriikkistä juomaa, joista noin 90% oli jäitä. Siinä vaiheessa, kun kaikki energia menee siihen, ettei tulisi pahempi olo, pitänee luovuttaa. Vietin toisen yön vittuuntuneena liuskalakanoissa lierien. Aamulla odotin autuaana maastoutumista, joka tapahtui loppujen lopuksi tunnin myöhässä. Selvisin hengissä. Melkein. Sain darran mahdollisesti niistä jäistä?! Olo oli kuin kymmenen keitetyn kananmunan syöneellä. Eli parempikin on ollut.

Eilen tulin kotiin väsyneen karvalapsen viereen nukkumaan. Pari tuntia sekopäisiä unia nähtyäni päätin, että minun on ulostauduttava. Ulostin itseni siis vielä eilen juhliakseni vankkaa maata jalkojeni alla, jaksoin jopa neljän siiderin verran ja olin puoliltaöin kotona kiltisti juoruamassa puhelimessa! Olen tullut vanhaksi ja patalaiskaksi ja kärsin edelleen matkapahoinvoinnin jälkipahoinvoinnista tms varsin ikävästä tilasta. Minun koti keinuu ja heittää häränpyllyä.

Ihmisten suhteen koin joitakin yllätyksiä. Monia varsin positiivisia ja muutamia varsin ikäviä. No, kaikki ei voi olla yhtä suvaitsevaisia, ihania, herttaisia, empaattisia, mukavia, ihania, lutusia, sosiaalisia, mahtavia ja ihania, kuin minä. Mikä on tietenkin varsin ikävää. Mainitsinhan ihanan??

Mikä on se ihmeellinen voima, joka saa ihmisen tekemään kaiken viime tipassa?? Miten kummassa se sama voima hallitsee minua aina vaan, tuhannenkin tapojen parantamispäätöksen jälkeen?? Taitaa olla vika päätöksen tekijässä...

Juoksin peräsuoli pitkällään tänään kaupasta toiseen. Etsin siis ensisijaisesti uutta takkia ja joitain housuja risteilylle. Tai käytän varmaan niitä risteilyn jälkeenkin. Koska olin menossa iltavuoroon ja kun tuntuu, että se paattireissukin kolkuttelee jo ovella, olin epätoivoinen, järjettömässä kiireessä ja tottakai epäonninen. Ostin housut, joissa näytän broilerilta. Ikävää sinänsä. Toivottavasti kukaan ei oikeasti luule minua joulukalkkunaksi niissä.

Löysin ihanan takin, mutta koska en osannut tehdä päätöstä suuntaan enkä toiseen, jätin sen kylmästi rekkiin roikkumaan. Töissä (jonne juoksin tennarit ojossa, kieli vyön alla) aloin tuntemaan polttavaa katumusta. Voi paska. Se oli ihana takki. Olin kuin tulisilla hiilillä koko vuoron (koska niitä takkeja oli siellä kaupassa vain kaksi kappaletta). Livistin pukkariin liian aikaisin ja huristin äkkiä sinne rättikauppaan hakemaan sen takin. Asia hoidossa. Olen melkein satasta köyhempi, mutta minulla on sentään takki, joka on sen verran reilu, että jos laihdun grammankin, se muuttuu vähemmän ulkonäköäni mairittelevaksi säkiksi. Nyt se on kuitenkin mielestäni juuri hyvä. Onneksi söin päivällä henkeni pitiksi juustoaterian käkkärissä. Istuu takki paremmin.

Olin ehkä hieman tollo sieltä rättikaupasta illalla tullessani. Koska olin juuri tullut Töölöstä, enkä mukamas jaksanut ajaa kotiin ratikalla sen kautta, vaan ajattelin, että loikkaan ratikkaan, joka menee meille Hakaniemen kautta. Koska olin Aleksanterinkadulla, Hakaniemen kautta meille päin menevä ratikka kiertäisi ensin Eirat sun muut. Ajattelin, ettei se haittaa, eihän siinä nyt toki kauan mene. Vai ei! Istuin lopulta TODELLA tympiintyneenä kyydissä ja kummastelin omaa typeryyttäni sillä aikaa, kun ratikka kiersi Eiran, Herttoniemen, Vantaan ja Venäjän.

Kotona jatkoin samaa linjaa. Kännykästäni oli ollut kaiken päivää akku lopuillaan ja kotiin tullessa se veteli viimeisiä henkosiaan. Ryntäsin akkupiuhalle oitis, jotta saisin elvytettyä luuriparan. Piuha ei ollutkaan normaalissa paikassaan. Mit...!!? Ja niinpä niin, olin kuin olinkin kuskannut laturia laukussa mukanani kaiken päivää, koska latasin kännykkääni viikonloppuna töissä. Tunsin oloni TODELLA blondiksi. Ilmaisesti juuriälyn peittoon värjääminen ei auttanut.

Uskaltaakohan tässä käydä nukkumaan vai torveilenkohan senkin suhteen jotain??

Voi kärsä. Mullon joku fiilislaskeuma. Johtuneeko tämä sitten liiasta ressaamisesta ja miettimisestä vai mistä lie, mutta ei huvita risteily, ei huvita mikkään.

Töissä risoo kaikki ihan pirusti. Ehkä tuo kuusi päivää putkeen tuossa lafkassa on oiva yliannostuksen paikka... No, joka tapauksessa tieto siitä, että joudun menemään sinne taas huomenna ei lainkaan paranna oloa. Olihan tässä välissä ihan kokonainen yksi vapaapäivä.

Yritän kovasti piristää itseäni värjäämällä tollouden piiloon ja menemällä myöhemmin vaatekauppohin tungeksimaan miljoonan muun muijan kanssa. Ei oikein toimi. Voi minnuu.

Mikä siinä on, että kun sitä on aamulla herännyt hirveän aikaisin, haluat iltapäivällä ja alkuillasta kovasti käydä nukkumaan, mutta koska olet päättänyt valvoa inhimilliseen nukkumaanmenoaikaan saakka, jotta jaksat nukkua aamuun asti, tietyn aikarajan ylittyessä ei enää väsytäkkään?? Taistelin koko alkuillan huikeaa päikkärihimoa vastaan silmät kierossa, rampaten reippaasti välillä pyykkituvassa ja välillä Dr Philin tahtiin pillaten (juu...eh, siinä oli petettyjä naisia, jotka hakkasivat tuoleja. Vähemmästäki itkettää). Piristyin vähän, kun kaveri tuli kylään ja kun tunti sitten saatoin häntä puolimatkaan kotiin, hain pyykit pyykkituvasta, kävin suihkussa, viikkasin pyykkiä, söin riisipuuroa ja tulin tähän koneelle, huomasin olevani ihan pirteä, eikä minua huvita vähimmässäkään määrin mennä sänkyyn. Siis nukkumaan. Dämit. Ja huomenna taas kuuden jälkeen ylös. Au.

Lisäksi olen raskaana. Juu-u. Se oli minullekin ihan uutta. Mahdollisesti pyhä henki, joosef tms henkilö on käynyt minut ihan suitsaitsukkelaan siittämässä, koska lapsi on kuulemma vielä kaiken lisäksi poika. Synnyttänen uuden jeejuksen. Hii! No eikä kun tänään eräs meidän osaston potilas rupesi yllättäen taputtelemaan mahaani. "Vauva", hän sanoi. Yritin kertoa, että se on läskiä, eikä se elä (eikä toivon mukaan myöskään kasva enempää), mutta hän vain taputteli ja hoki "vauva". Tämän jälkeen sain vielä tarkemman diagnoosin: "Iiiiso vauva, poika". Thanks a lot. Tämä ei varmaan ollut vinkki laihduttaa, eihän??

Nyt ei oikein skulaa. En tiedä, uskallanko aiempien tapahtumien nojalla poistua kotoani lenkille, koska varmaan joku ajaa autolla minun yli tai vähintäänkin koira kusee kintuille.

Mulla oli tänään töissä ns. välivuoro, joka on kahdeksasta neljään, kun normaali aamuvuoro alkaa seitsemältä. Menin tyytyväisenä ja suht pirteänäkin (ihme, kun eilen valvoin syötyäni noin kilon suklaata) töihin kymmentä vailla kahdeksan. Siinä vaiheessa hoitajat jakavat aamuvuorolaisen esille laittamia aamupaloja huoneisiin ja välivuorolaisella on hyvää aikaa siivota henkilökunnan tilat. Tai niinhän sitä luulisi. Kun nimittäin se aamuvuorolainen ei ollutkaan tullut töihin pommiin nukkumisen takia. Kukaan ei tiennyt, koska hän suvaitsisi saapua. Keittiössä hääräsi jonkun ylemmän osaston laikkari levittelemässä käsiään. Totta kai, olisin minäki vieraalla osastolla ihan pihalla.

Toisin sanoen minä repesin sitten laittamaan aamupalat esille pikavauhtia. Jälki oli sitten sen mukaista. Työpari ilmaantui töihin miltei puolitoista tuntia myöhässä varsin hilpeänä. Itse olin ku perseelle ammuttu karhu siinä vaiheessa kaikesta hillumisesta ja oman työni sekoittumisesta. Jotta sain pidettyä turpani kiinni ja oltua suoltamatta myrkkyä työkaverin naamalle, menin siivouskomeroon murjottamaan.

Lähdin töistä aiemmin, koska minulla oli lääkäri kello 13. Onneksi löysin labran ja vastaanoton ongelmitta, en ollut koskaan käynyt siellä. Lääkäri oli ihan mukava, MUTTA ilmoitti, että minua on Kotkassa ylihoidettu ja -tutkittu hurjasti ja täällä ei todellakaan ole sama meininki. Sitten hän halusi määrätä minulle jatkuvan antibioottilääkityksen, vaikka tiedän, ettei se auta, kun se on jo kokeiltu. Lisäksi kuulun niihin helvetin onnekkaisiin naisiin, jotka saavat ns. pulloharja-syndrooman antibioottikuureista, mutta lääkärin mielestä minun tulisi vain punnita, kumman vaivan haluan mieluummin. EN KUMPAAKAAN!!! No, laittoi se jotain lähetteitä ym, mutta koska uskon, että mitään ei löydy, tiedän, että hän levittelee siinä vaiheessa vain käsiään ja minä menen yksityiselle maksamaan perseeni ruvelle tai sitte kitturoin vaivoineni.

Koska lääkäri halusi tilata paperini Kotkasta, jouduin vielä ottamaan vuoronumeron asiointiluukulle allekirjoitusta varten ja jonottamaan sinne. Kun tulin paikalle, luukulla oli joku papparainen. Hän suoriutui kuitenkin asiastaan suht nopeasti. Seuraavana vuorossa oli reilu viisikymppinen mies. Kenties juttukaverin puutteessa hän puhui virkailijalle ummet ja lammet kovallä äänellä. Kuulin, että hänelle oli tehty joitain toimenpiteitä sairaalassa. "Sisään on menty edestä ja takaa", mies mainosti. Tässä vaiheessa minua ja vieressäni istuvaa tyttöä nauratti jo aika paljon. Minun oli tosi vaikea pidellä pokkaa. Teki mieli nauraa niin, että odotushuone raikaisi. Puhe vain jatkui ja jossain vaiheessa mies totesi: "nyt ei ole mitään lääkitystä, mutta pitäis varmaan olla". Ja taas meitä repeilytti... Tämän jälkeen olisi ollut minun vuoro, ellei joku typerä akka olisi kiilannut eteeni ja kun lopulta pääsin luukulle, olin enemmän, kuin vittuuntunut.

Kaikkinensa olen siis ehtinyt repiä hermojani tänään suuntaan jos toiseenkin. Äsken huomasin, että olen kulkenut pitkin kaupunkia tyytyväisenä ihan helvetin likaisissa housuissa. Kotiin tultuani kaadoin oikein lahjakkaasti vettä päälleni ja pitkin lattioita ja mattoja. Olen paksu. Perseeni on tankkilaivan kokoinen. Jouduin juoksemaan pomon tykönä, koska hän oli unohtanut laittaa minulle risteilyajankohdan vapaaksi ja luulin jo, että joudunkin perumaan sen. Näin jo sieluni silmin, miten paatillinen mukavia ihmisiä lilluu pois satamasta ja porukka laulaa siellä Madonnaa minun istuessa työpaikan keittiössä särpien laihaa kiisseliä kermalla. Ei onneksi sentään.

Yritän kerätä rohkeutta sinne lenkille lähtemistä varten. Joudun ehkä hakemaan tänäänkin kaupasta suklaata, koska elämä minua nyt näin hirvittävän rajusti potkii. Nyyh.

Paistan juuri tällaisia lettusia:

3dl kylmää kaurapuuroa
1 pieni omena
2tl vaniljasokeria
3/4dl sokeria
1dl vehnäjauhoja

Kuori ja raasta omena. Sekoita raaste puuroon. Mausta sokereilla. Lisää jauhoja sen verran, että taikina pysyy koossa. Paista letut pannulla voissa (miedolla lämmöllä, jotteivat hajoa).

Olen syönyt noita jo pari omenahillon kanssa, kermavaahdosta ja vaniljakastikkeesta haaveillen. Käytinkö sokerin sijasta makeutusainetta tai voin sijasta margariinia tai öljyä? No en! Ohjeessahan sanotaan, että sokeria ja voita. Olenko kammottava paksukaismörssäriturnipsi, joka himoissaan olisi valmis syömään vaikka hevosen, naapurin Eskon ja keittiöjakkaran? Juu. Onko minulla naistenvaivat?? Eh...joo. Jos kehtaisin, kertoisin, mitä söin eilen luppoajalla töissä, mutta en kehtaa.

No joo, mörssäämisestä ihan toiseen asiaan. Vaikka olin eilen iltavuorossa, nukuin yöllä huonosti ja jouduin tänään heräämään aamuun, olin ihmeen pirteä, ainakin aamusta. Koska olin keittiövuorossa, huuatin radiota kovalla, niin kuin olen tavakseni ottanut. Kuuntelen töissä jotain lähinnä kasarihittejä suoltavaa kanavaa. Juuri omiaan minulle! Olin lapsena aivan hillitön Madonna-fani ja Madonnan vanhoista hiteistä tulee aina lapsuus mieleen. Niinpä Like a Virginin pyörähtäessä soimaan keittiön radiosta, tulin hirveän hyvälle tuulelle ja lauleskelin mukana.

Tämä johti siihen, että muistin myös ne moooonet kerrat, kun olen laulanut kyseisen kappaleen karaokebaareissa vanhan ystäväni Hannan kanssa (joka sittemmin meni naimisiin ja lakkasi laulamasta neitsyt-lauluja). Joskus (muutaman napsun jälkeen) meillä oli niin rohkea koreografia, että saatiin koko kapakan miehet oikein seisaaltaan taputtamaan meille! Eh...

No, tämähän johti tietenkin siihen, että sain kuningasidean jouluristeilyn karaokea varten. Like a Virginhän on todella karaokebiisien aatelia ja minun on se pakko päästä siellä vetämään! Löysin siis itseni tiskikoneen ääreltä näistä mietteistä, perse heiluen ja ääneen hoilaten. Luojan kiitos kukaan muu ei nähnyt tätä esitystä. Ja ei, en todellakaan aio laulaa laivalla Madonnaa. No okei. Saatan laulaa, jos joku tarpeeksi juottaa. Tsih!

Ps. Luojan kiitos kaveri soitti ja hätyytti minut lenkille. Noissa letuissa on enemmän paistovoita, ku muita aineksia. Voi olla, että minut pitää nostaa sinne paattiin superhypervahvalla vinssillä ja joudun viettämään koko reissun kannen aukeimmalla kohdalla (ainut, mihin mahdun lihoineni) tuulen pieksämänä. No, ainakin saan sitte rauhassa laulaa Madonnaa niin paljo, ku sielu sietää!

Huh. En ehkä uskalla mennä tänä iltana lainkaan nukkumaan. Takana on kauhujen yö. Yöllähän luonnollisesti on varsin pimeää. Minä pelkään pimeää. Pimeässä voi piillä vaikka mitä. Olen kakarasta asti ollut ehdottomasti sitä mieltä, ettei pimeässä saa möykätä (muuten möröt herää), vaan pitää hipsutella ihan hiljaa ja jos on asiaa, pitää kuiskata. Lisäksi koska valojen sytyttäminen yöllä, kesken unien, ei ole unen jatkuvuuden takia lainkaan suotavaa, käyn pelosta huolimatta urheasti pilkkopimeässä pissalla, mikäli öisin siihen on tarvetta.

Hyvä ystävä Kotkasta tuli eilen vierailulle minun luokse ja illalla tietty sitte kälätettiin aika pitkään. Varmaankin joskus kahden aikaan sammutettiin lopulta valot ja vaiettiin. Taisin olla jo vajonnut jonkinasteiseen horrokseen, kun havahduin pissahätään ja saapastelin ilkosillani alkovista olohuoneen kautta eteiseen tarkoituksena siis toki mennä vessaan. Kerkesin juuri ja juuri olohuoneesta (jossa ystäväni nukkui) eteiseen, kun kaverini parahti huutamaan täyttä kurkkua. Pelästyin ihan helvetisti. Loikkasin ilmaan ja aloin itsekin karjua. Olin varma, että jossain on mörkö/kummitus/aave/hirviö. Juoksin karjuen takaisin olohuoneeseen, jossa ystäväni oli noussut sängylle istumaan ja huusi. Koska minä olin enemmän tolkuissani, kuin hän (??!), rupesin huutamaan pelkän karjumisen sijasta "mitämitämitämitä" ja heilutin käsiäni hypellen paikallani alastomana. Ilmeisesti tällainen käytös on ihan normaalia minua, koska kaverini lakkasi parkumasta tajuten, että se olen minä vain siinä.

Kaverini oli siis nähnyt unta ja jollain tasolla kai hieman havahtunut, kun nousin ja kävelin olohuoneen poikki. Tapahtuma oli mennyt hänellä uneen ja hän oli hieman raottanut silmiään ja luullut minua joksikin mieheksi ja säikähtänyt kovin. Minä pelästyin kaverin huutoa niin kovin, että vaikka järjellä tiesin, että hän säikähti minua, olin silti varma, että kämpässä on meidän lisäksi vielä joku ja valvoin sänkyyn palattuani kauan sydän hakaten ja kroppa kihelmöiden. (Mitä tästä opimme? No ensinnäkin että näytän alasti a) mieheltä ja b) niin pahalta, että ihmiset huutavat kauhuissaan näylle.)

Pientä lisähäiriötä unelle aiheutti naapurien huonekalujen seinille heitteleminen, tietokoneen hurina ja pimputus itsekseen päivitysten takia, kuumuus (kyllä, perseeni ei sinerrä enää) ja ystävän pilasoitto klo 7.15 aamulla. Lisäksi näin unta, että lomailin Haminassa ja matkajärjestelyjä hoiti ystäväni mörökölli-isä. Toivon todella olevani ensi yönä turvassa mokomilta häiriöiltä, ihan vaan oman mielenterveyteni takia.