Blogi

Edellinen

Lukot  1

Lukko aukeaa vain siihen sopivalla avaimella. Moniako kertoja koettaa avata lukkoa sopimattomalla avaimella, kunnes turhautuu ja jättää lukon rapistumaan ja ruostumaan - lopullisesti. Unohdus asiasta, joka on saattanut olla joskus lukon arvoinen.

Yllättäen lukko onkin auki - avattu avaimella, joka on ilmaantunut tyhjästä, pyytämättä, etkä ole edes itse sovittanut avainta lukkoon. Yksikin sana, monta merkityksellistä lausetta... Jonkin ajan päästä huomaat niiden avanneen ruosteisen lukon ja ovi on auki - ei ehkä ammollaan, mutta raollaan. Asiaintila, jota ei olisi koskaan enää uskonut tapahtuvan.

Lukkoja on ja niitä pitääkin olla. Pääasia on tajuta myös lukkoon sopivan avaimen olevan - vastoin kaikkia odotuksia. Joskus olet itse lukko, mutta voit olla myöskin avain. Sovita, pyytämättä. Kenties lukon haltija on iloisen yllättynyt lopputuloksesta, siitä raollaan olevasta ovesta.


Reaktiot  1

Kaikesta stimuloinnista ei synny reaktiota tai se ei ainakaan ole näkyvää. Joskus taas reaktion voimakkuus on naurettavan vahva verrattuna asiaan.

Tapoja reagoida on monia, eivätkä mallit aina toista itseään. Riippuen tavoista, toinen reagoi tunteella, toinen toiminnalla - välillä tunteen voimakkuudesta johtuen molemmilla yhtä aikaa. Vähäpätöisempi tunnelataus ei aiheuta välttämättä lainkaan toimintaa, tai jos aiheuttaa, viivästyen. Jokin toinen ärsyke saattaa silloin vahvistaa tai olla kytköksissä aiemman reaktion kanssa.

Siksi jokaisen tunnetilan tai toiminnan motiivia olisi hyvä miettiä. Mikä on lähtökohta, ärsyke millekin. Tällöin näennäisesti järjenvastaisia tai asiaan liittymättömiä tunnetiloja tai toimintoja on helpompi ymmärtää. Tietoinen muisti ei ilmoita viivästyneestä ärsykkeen laukeamisesta, alitajunta tekee sen paremmin.

Onko siis järjettömiä reaktioita edes olemassa.


Ansa  1

Sillä ei ole väliä, varastaako tai valehteleeko. Vain sillä on väliä, jääkö teostaan kiinni. Teosta tulee näkymätöntä, toistuvaa - merkityksetöntä.

Useimmat tuudittautuvat näennäiseen viekkauteensa liikaa, jolloin varastelusta ja varsinkin valehtelusta tulee tapa. Parhaiten se kulminoituu itsepetokseen. Hyvin taitava valehtelija ei tietenkään myönnä valehtelevansa muille, saati itselleen. Kysymys on käytöksen automaatiosta ja lopulta pinttyneestä luonteenpiirteestä.

Varastamisen ei tarvitse olla materiaalista. Se voi hyvinkin kohdistua esimerkiksi aikaan tai tilaan. Paatuneelle kleptomaanille ei riitä oman aikansa hukkaaminen, toisen ajan varastaminen näennäisellä tärkeydellä sujuu kuin luonnostaan. Puhumattakaan tilasta, johon kleptomaani osaa hyvin itsensä luikerrella.

Suurin osa ihmisistä on kleptomaaneja ja itsensä pettäjiä. Pitkälle vietyä varastelua ja valehtelua. Kyse on tavasta, jota "harrastetaan" - kumma kyllä kukaan ei sitä juurikaan kyseenalaista. Kaikkihan niin tekee? Joskus saattaa aidompi ihminen tuntea epämukavuutta jonkun ihmisen läheisyydessä. Silloin kannattaa kysyä itseltään häiritseekö toisessa varastelu vai valehteleminen.

Siitä lähtee toisen tuntemus.


Kuulitsä?  1

Täydellisenä pidetyn avioparin ero saa aina kuohuntaa aikaan. Miten noin voi tapahtua? Voiko mihinkään enää luottaa, jos Matti ja Maijakin eroavat...

Mihinkään ei voi luottaa. Ja silti samaa kaavaa jatketaan taas hetken päästä uudelleen, oppimatta koskaan mitään. Mikään ei ulospäin näytä totuutta kuten se on. Suuri osa kulkee laput silmillä höttöpilvessä, ajattelematta koskaan mitään (muuta kuin kauppalistaa).

Eniten kuitenkin surettaa vahingonilo. Siputus ja supina siitä, että nuokin luulivat "olevansa jotain". Miten niin? Eikö ympäristö juurikin ole se taho, joka heitä sinne jalustalle on alun perin asettanut? Täydellinen pari on halunnut vain elää elämäänsä onnellisena. Hauskinta asiassa on se, että he ovat edelleen onnellisia, vaikkakaan eivät fyysisesti vierekkäin.

Sehän se taitaakin olla juuri se eniten kirpaiseva asia.


Mercy  4

Lauluja petoksesta, kieroilusta, mistä vaan epärehellisyydestä heti, kun jossain kuulee radion soivan. Lisäksi unta naamioista ja näyttelijöistä. En usko tarvitsevani yhtään enempää vinkkejä. Kysymys on enää jaksamisesta.

Lisäksi pohdintaa siitä, eikö ihmisiä ahdista. Ja kuinka paljon, jos. Kun itse on tottunut joka päivä työssään huomioimaan muita ja tekemään asioita niin, että siitä seuraa hyvää mieltä, ei osaa vapaa-ajallakaan lopettaa kyseistä mallia. Teon tai sanan ei tarvitse olla iso, mutta oikein tehtynä se vaikuttaa ja kertaistaa itsensä, lähtee vierimään. Pääasiassa siitä ei pidä ylpeillä tai siinä sen enempää piehtaroida - toiminta on yhtä automaattista kuin hengittäminen. Ja sen vaikutus myöskin yhtä suuri - hapenpuutteeseen pahimmillaan kuolee tai ainakin kovasti ahdistuu.

Ihmettelen vain, miten sitä ei ole suurin osa vielä ymmärtänyt.


Slut  1

Samassa tilanteessa taas. Mikä erottaa tämän tilanteen aiemmista? Ainahan se on ollut loppu. Kerran jopa onnistunut sellainen.

Tämä kerta vihlaisee syvältä ja vaikuttaa todelta. Lopusta ei kasva enää uutta alkua. Jotain siitä kuitenkin kasvaa.

Välinpitämättömyys.


Höyhenestä kasvanut siipi  1

Ihmettelin ensin siipeäni, joka laahasi ilman lupaa maassa. Miksi? Sitähän olen aina halunnut. Oma valinta.

Asiaan onneksi auttoi puhelu ystävälle, jonka tiedän olevan vähintään yhtä yksin aina. Sisko käymässä, yllättäen. "Olen tavannut A:n viimeksi vuonna -71". Se auttoi. Hieman suhteellisuudentajua suhteista, jatkuvuudesta ja asioiden ilmaantumisista.

Mikäs hätä tässä on.


Meiltä ei sitä kysytä  4

Varmuuden vuoksi tehtäviä toimia on vaikea ymmärtää. Miksi pitää aina tuntemattomasta tulevaisuudesta olla jotakin mieltä (yleensä huolissaan) tai sitä suunnitella. Sama asia, että ottaisi varmuuden vuoksi lääkkeen syöpää vastaan. Tai päänsärkyä. Tai jotakin muuta varten - ennen kuin se on edes ajankohtaista. Silti siltä ei varmasti välty kuitenkaan.

Energian ja ajan haaskausta. Lisäksi elämän pilaamista. Oman ja muiden, kun odottelee jotakin tapahtuvaksi ja kiukuttelee lopputuloksesta, joka ei mennytkään niin kuin varmuuden vuoksi suunnitteli.

Sillä välin paljon nähtävää, koettavaa ja varsinkin oltavaa jää väliin. Odotellen.


Yksinkertaisuus  3

on hyvin vaikea käsite, joskus. Toisinaan se on niin helppo, ettei sitä suostu ohjelmoiduissa aivoissaan edes uskomaan. Yksinkertaisuus on kaunista, tasaista, varmaa. Se ei valehtele eikä petä. Sillä ei ole taka-ajatuksia eiikä tuplastandardeja.

Miksiköhän yksinkertaisuus on niin aliarvostettua, vaikka yksinkertaistaen ongelmatkin vähenevät.


Edellinen