Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on juoman hinta.

Ravintolaviinistä säästämisen alkeet  4

Kuva: © Kzenon - Fotolia.com

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Aloitin ravintoloissa syömisen varhain. Minun tapauksessani se johtui pääsääntöisesti siitä, että olimme kaksi vuotta vanhemman veljeni kanssa ns. lounassetelilapsia, jotka kävivät jo ala-asteiässä kaksistaan ulkona syömässä, kun faijalla meni myöhään duunissa. Jossain vaiheessa teini-ikää, kuitenkin reilusti alaikäisenä, hiffasin, ettei tarjoiluhenkilökunta syynää henkkareita samalla mielenkiinnolla, jos viininsä tilasi ruuan kanssa. Kuusitoistavuotiaana mieluisin treffipaikkani olikin (nyt jo kauan kuopattuna ollut) Palacen italialainen kakkosravintola. Seuralaisiini teki vaikutuksen se, kuinka viinipullo tuotiin mukisematta pöytään. Ongelmaksi muodostui käytettävissä olevan rahan niukkuus – neljäkymmentä markkaa edullisimmastakin viinipullosta oli melkoinen summa. Ja halvinta aina tilasin, sillä viinilistan kärkipäähän (jota välillä kauhunsekaisella hurmiolla tutkiskelin) minulla ei ollut mitään asiaa. Päätin, että joku päivä minullakin olisi varaa tilata kolmensadan markan punaviinipullo.

Vaikka taloudellinen tilanteenikin on viikkoraha-ajoista jonkun verran parantunut, lueskelen kotimaisten ravintoloiden viinilistoja edelleen hiki otsallani.
Parikymmentä vuotta myöhemmin muistelen hymyssä suin teini-ikääni. Kyllä ravintolan henkilökunta on varmasti tiennyt minut alaikäiseksi, mutta niihin maailman aikoihin suhtautuminen asiaan oli melko lailla rennompaa. Yökerhojen portsareillekin riitti kaverin isoveljen passi, kunhan oli jotain mitä näyttää.

Vaikka taloudellinen tilanteenikin on viikkoraha-ajoista jonkun verran parantunut, lueskelen kotimaisten ravintoloiden viinilistoja edelleen hiki otsallani. Neljäkymppiä flindasta, joka kustantaa seitsemän euroa ja rapiat Alkossa? Viisikymmentä euroa pullosta, jota ei Alkon listoilta löydy, mutta jonka tiedän alle kympin arvoiseksi? Taidanpa tilata lennot Toskanaan, jossa ravintolastakin saa pullon Nobilea kahdellakympillä.

Suomalaisten ravintoloiden käsittämättömän kovat kertoimet viinien hinnoille johtuu aika pitkälti siitä, että ruoat ovat jo nyt niin tappiinsa asti hinnoiteltuja, ettei niiden hintaa kehdata enää nostaa. Kun ketjuravintolan pikkupihvi maksaa helposti yli kolmekymppiä, on selvää, että liikutaan jo asiakkaiden maksuhalukkuuden ylärajoilla. Koska kulut työvoimapainotteisella alalla ovat kuitenkin kovat, on kate pakko sitten saada brenkusta. Jotta juomien hinnoittelupolitiikka ei olisi aivan ilmeistä, valitaan viinilista niin, ettei sieltä löydy Alkon valikoimissa olevia juomia. Näin pyritään välttämään tilanteita, jossa asiakas tunnistaa pullon (koska on nähnyt sen lukuisia kertoja viinakaupan alimmalla hyllyllä) ja laskee päässään kertaa viisi.

Kuva: © Comugnero Silvana - Fotolia.com

Kaikissa juomissa ei kuitenkaan aina ole sama kerroin. Vanha väittämä on se, että korkeimmat kertoimet löytyvät viinilistan alku- ja loppupäästä, ja että keskeltä löytyvät maltillisemmin hinnoitellut tuotteet. Uskoi tähän tai ei, niin pienellä taustatyöllä voi välttää (tai ainakin tiedostaa) pahimmat ansat. Lähes kaikilla ravintoloilla on nykyisin verkkosivuillaan ruokalistansa, ja useilla myös viinilista hintoineen. Tarjolla olevia väkeviä ei lain mukaan saa netissä ilmoittaa, mutta tämäkin on piakkoin muuttumassa. Yksi kätevä, ja melko vähän aikaa vievä tapa on käydä katsastamassa lafkan sivut etukäteen, googlata sieltä muutama pullo ja tarkistaa viinitukkurien sivuilta sisäänostohinnat. Melko nopeasti käy selväksi se, onko listalla käytetty vakiokerrointa (joka oli Helsingissä pitkään yleisesti x3,5), vai löytyykö ns. hyviä diilejä. Vaikka viineissä (kuten ei oikein missään muussakaan) hinta ei aina suoraan korreloi laadun kanssa, niin keskimäärin viini, jonka sisäänostohinta on 12 euroa on parempaa kuin puolet halvempi. Jos kotiläksyt ovat jääneet tekemättä ennen ravintolaan saapumista, asia on helppo tarkistaa puhelimella pöydästä alkujuomia maistellessa.

Lopuksi vielä temppu, jonka olen oppinut vuosien varrella. Paremmissa ravintoloissa tarjoilijoilla sekä varsinkin sommeliereilla on jonkin verran vapauksia juomien suhteen. Olemalla alusta saakka ystävällinen ja kohtelias salihenkilökuntaa kohtaan (joka muutenkin on fiksua käytöstä), ja osoittamalla vilpitöntä kiinnostusta juomatarjontaan, on heistä mahdollista saada liittolaisia. Pieni flirtti ei tässä kohtaa ole pahasta. Mikäli ravintolassa sattuu olemaan (syystä tai toisesta) avonaisia pulloja, niin toisinaan he saattavat päivittää viinipaketin juomat samalla hinnalla parempaan kamaan. Tällaisesta kiitetään jättämällä juomaraha jälkiruokalautasen alle piiloon, jolloin tarjoilija voi itse päättää, sujauttaako setelin taskuunsa vai lisääkö sen lähes jokaisesta ravintolasta löytyvään yhteistippikuppiin. Sanomattakin selvää on se, että kunnollisella juomarahalla henkilökohtaa muistaville tällaisia iloisia sattumia tapahtuukin sitten useammin.