Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Arkielämässäni pidän länsimaalaisesta tavasta, jossa kaupoissa myytävillä tarvikkeilla on kiinteä hinta, joka on näkyvästi esillä. Minusta on kiva kierrellä kaupoissa ja puntaroida ostopäätöstäni kaikessa rauhassa, ilman että lipevä myyjä yrittää kaupata minulle jokaista asiaa, johon katseeni saattaa hairahtua. Jos en löydä mitään minulle mieleistä, huikkaan ovelta kiitokset ja poistun. Jos taas kauppiaan asettama hinta ja omat tarpeeni kohtaavat, syntyvät kaupat. Jos tuote on erityisen monimutkainen tai ammattitaitoa vaativa, arvostan myyjän asiantuntemusta kauppoja hierottaessa. Lomaosakehuijarin sinnikkyydellä iholle käyvä myyjä taas nostaa lähinnä karvani pystyyn. Ainoat poikkeukset lienevät asunto-, auto-, kello- ja korukaupat, joissa pyyntihinnasta tulee aina viilata hieman pois, jopa Stockmannilla.

Maailmalla matkustaessa oppii nopeasti, että meidän tapamme ostaa ja myydä ei ole suinkaan ainoa, eikä asioilla ole suinkaan aina ”oikeaa” hintaa, vaan se määritellään joka ikinen kerta tapauskohtaisesti. Tätä kutsutaan tinkimiseksi, ja se on yleisin kaupankäynnin muoto monissa Afrikan ja Aasian maissa. Tyypillisimmillään suomalainen saa siihen ensikosketuksensa Pohjois-Afrikan basaareissa, matkamuistoja ostaessaan. Kun pakettimatkafirman opas on vielä bussissa muistuttanut siitä, että hinnasta tulee aina neuvotella, on keskivertoturisti tyytyväinen hilattuaan hintaa ensimmäisestä pyynnistä 20% alaspäin. Todennäköisyys siihen, että hän on silti maksanut kaksikymmentäkertaisen ylihinnan Kiinassa valmistetusta rihkamasta on melko suuri. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä kaupankäynti ei ole nollasummapeliä, ja jos molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä diiliin, niin hyvä niin. Mitä väliä sillä on, paljonko kauppias on alun perin maksanut siitä ”satavuotiaasta berberimatosta”, jos se tuntuu länkkäristä hyvältä kaupalta ja siitä jää mukava lomamuisto?

Astetta haasteellisemmaksi tinkimiskulttuurissa eläminen muuttuu vasta pitkillä reissuilla, joissa matkustavaisella on käytössään rajallinen budjetti, ja jokainen euro on jostain muusta pois. Tällaisessa tilanteessa jatkuva ylihinnan maksaminen alkaa lievästi sanottuna korpeamaan, varsinkin jos on tutustunut paikallisiin, jotka osaavat kertoa tuotteiden ja palveluiden ”oikean” hinnan. Kun budjetti on aidosti tiukoilla, niin neljän euron arvoisesta taksimatkasta ei paljoa nappaa maksaa sitä pyydettyä viittäkymppiä. Kolmekymmenen asteen helteessä, raskas rinkka selässä ei jaksaisi joka välissä tinkiä kahtakymmentä minuuttia. Mutta minkäs teet, sillä siinä vaiheessa jos istahdat taksin takapenkille sopimatta ensin hinnasta, niin julmettu lasku odottaa satavarmasti perillä. Ei auta muu kuin laskea hitaasti kymmeneen, vääntää hikinen hymy kasvoilleen ja aloittaa sama rituaali taas kerran uudestaan.

Yksikään kauppias ei myy koskaan tappiolla, harvoin edes huonolla katteella. Miksi hän tekisi niin, kun nurkan takana on aina seuraava lihava turre, jolle saman tuotteen voi trokata paljon kovempaan hintaan?

Kokemattomuutemme tinkimiskulttuurissa asumisesta sekä sisäänrakennettu vaisto välttää konfliktitilanteita tekee suomalaisista huonoja tinkimään. Arabialaiset ovat keksineet tinkimisen ja vedättämisen, ja kokenut kauppias osaa käyttää heikkouksiamme meitä vastaan. Lopputuloksena on usein se, että kun turisti ajetaan mukavuusalueensa ulkopuolelle, maksaa hän mieluummin pyydetyn törkeän ylihinnan kuin jää vänkäämään. Kauppiaiden valitusvirret nälkää näkevistä lapsista menevät myös toisinaan turistille lävitse. Tosiseikka on kuitenkin se, että yksikään kauppias ei myy koskaan tappiolla, harvoin edes huonolla katteella. Miksi hän tekisi niin, kun nurkan takana on aina seuraava lihava turre, jolle saman tuotteen voi trokata paljon kovempaan hintaan?

Toisinaan maailmalla kulkiessaan tutustuu länkkäreihin, jotka ovat päättäneet voittaa paikalliset heidän omassa pelissään. He lähtevät matkalle aseenaan vankka päätös siitä, että he maksavat koko reissun ajan kaikista ostoksistaan vain ja ainoastaan saman hinnan kuin alkuasukkaat. Jos lomansa haluaa käyttää siihen, että vääntää kauppiaan kanssa kättä 40 sentistä, niin siitä vaan, mutta melko ärsyttävää tällaisen ihmisen seurassa on matkustaa. Se ei ole nimittäin yhden käden sormilla kuin voin laskea ne kerrat, kun olemme lentäneet ulos kaupasta sandaalit perässä lentäen, kun seuralaiseni on vääntänyt liian pitkään ja liian rankasti hinnasta. Ja vieläkin muistan sitä kertaa hiekka-Saharassa, jossa päädyimme kävelemään viisi kilometriä painavia rinkkoja raahaten, koska matkakumppanini ei periaatteessa maksanut pyydettyä kahden markan ylihintaa kylän ainoasta taksista. Törkeimpiä huijaushintoja pitää tietenkin kategorisesti kieltäytyä maksamasta, mutta eräästä maailman rikkaimmista valtioista saapuva matkustavainen ei voi kuvitella, että hän nauttisi kaikista paikallisten etuoikeuksista.

Se, että toisinaan osaa hieman höllätä kukkaronnyörejään ja maksaa suosiolla ylintaa, ei tee matkustavaisesta sinisilmäistä pussiruokapartiolaista. Tinkimiselle on aikansa ja paikkansa, mutta silloin herrasmies haluaa pistesijoituksia saaneen kilpakamelin satulan akkuboidakseen, laadukasta minttuteetä sekä käsinkäärittyjä savukkeita. Sitten voidaan käyttää vaikka puoli päivää kaikille sopivan hinnan hakemiseen.