Ei mulla ole tälle otsikkoa!

Kävin tänään kummipoikani syntymäpäivillä. Kakkua, jäätelöä ja mansikoita. Lahjoja. Kynttilä kakun päällä. Iloinen lapsi puhaltamassa kynttilää ja onnelliset vanhemmat kahvipöydän ääressä. Jos perheen tilannetta ei tietäisi ja katselisi ulkopuolisena kaikkea ikkunan läpi, voisi kuvitella kyseessä olevan täydellinen, onnellinen perhe. Jos tietosanakirjasta etsittäisiin kuva "täydellisestä perheestä", sieltä voisi kurkistella ystäväni perhepotretissa onnellinen hymy kasvoilla.

Oikeasti tilanne on kuitenkin toinen. Tällä hetkellä tietosanakirjasta selataan kohtaa "asunnon myynti" ja "avioero". Ja silti samalla voi katsoa kuvaa "täydellisestä perheestä". Ristiriitaista? Kyllä, varmasti monelle muulle ainakin mutta ei minulle. Tiedän että tällainen tilanne hämmentää monia ja saa ajattelemaan miksi? Vastausta ei edes välttämättä ole. Ei ainakaan minulla, enkä tiedä onko kenelläkään muullakaan mutta minulle sillä ei ole merkitystä. Tärkeintä on että nämä minulle rakkaat ihmiset ovat onnellisia. Tuleepa se onni sitten mistä tahansa. Erosta, uudesta ihmissuhteesta, uudesta omasta kodista, uudesta omasta vapaudesta...Niin kauan kuin näen miten hyvin nämä ihmiset tulevat toimeen keskenään kaikesta huolimatta, miten hyvin he pitävät huolta lapsestaan ja miten loistavaa huumorintajua siinä perheessä kylvetään, niin kauan minulle on ihan sama millaisessa kokoonpanossa tämä perhe elää. Sillä erosta huolimatta he ovat omalla tavallaan edelleen perhe. Kokoonpano vain muuttuu hiukan.

Minullekin he ovat eräänlainen perhe, ovat olleet niin kauan kuin olemme tunteneet. Heille olen soittanut yön pimeimpinä tuntein kun minulta oltiin muutamassa sekunnissa viety kaikki: ihmisarvo, ylpeys, itseluottamus, rakkaus... Heiltä olen saanut aina tukea ja apua kun sitä olen tarvinnut. Olen kiitollinen ystävistäni, sillä heitä parempaa perhettä minulla ei voisi olla.

En tietenkään iloitse kenenkään avioerosta mutta ymmärrän heidän eronsa oikeen hyvin ja kannatan sitä. Jokainen ansaitsee palan onnea, rakkautta ja kunnioitusta tässä elämässä, ja se jos mikä on mielestäni tavoittelemisen arvoista. Rakastaa ja tulla rakastetuksi. Saada kunnioitusta ja tuntea olevansa hyväksytty juuri sellaisenaan kuin on.

Minulla on paha tapa etsiä ihmisistä virheitä: typeriä pieniä asioita, joihin lopulta takerrun ja tyrmään ihmisen. Mietin myös monesti mitä joku minussa oikeen näkee. En ole mallia prinsessa enkä mitenkään erityisen huomoitaherättävän näköinen. Mielestäni olen ihan tavallinen, sellainen joita on ihan vähän liikaa tusinassa. Mietin usein myös ihmisten vilpittömyyttä ja motiiveja. Etsin merkkejä mustasukkaisuudesta ja takertumisesta. Tiedän mitä en halua. Mutta se mitä halua, sitä ei taida tietää kukaan.

Piehtaroin ihmissuhteiden viidakossa ja surkuttelen kun en taatusti koskaan löydä ketään. Ystävälläni on tapana kysyä, "mikä siinä nyt sitten oli vikana" ja useimmiten mutisen jotain epämääräistä vastaukseksi koska en oikeen itsekään osaa selittää sitä vikaa. Olen kai aika vaativa ihmisten suhteen, joita päästän lähelleni. Ystäviä minulla on vähän, tuttuja ei ollenkaan. Olen aina vakaasti uskonut siihen että laatu korvaa määrän.

Kävin tänään syömässä ja elokuvissa. Pitkästä aikaa puhuin ja nauroin. Siis jonkun muun kuin ystäväni kanssa. Ei niin että olisin koskaan vieraassa(kaan) seurassa kovin hiljainen mutta tänään puhuin tavallistakin enemmän. Hassua. Leffan jälkeen istuin sporassa kotimatkalla ja katselin ikkunasta heijastuvaa kuvajaistani. Huomasin hymyileväni. Siinä minä istuin typerä virnistys kasvoillani. Joskus tekee hyvää olla odottamatta pahinta ja jättää virheet etsimättä. Kyllä ne sieltä tulevat jos ovat tullakseen.

Hyvää yötä, mussukat!

Kirjoitettaessa soi Korpi Ensemble: Breaking Away