Blogi

Tulin noin puoli tuntia sitten kotiin ystäväni luota ja nyt minulla on niin hyvä mieli, että oli pakko kirjoittaa jotain. Tosinaan mietin miten onnekas olenkaan kun minulla on tämä ystäväni. Ystävyytemme alkoi noin kymmenen vuotta sitten ja olemme kokeneet yhdessä vaikka mitä. Oikeastaan olemme kokeneet kaiken, mitä vain voi ihmissuhteisiin kuvitella kuuluvan, ja ehkä vähän sen ylikin. Tuntuu jotenkin käsittämättömältä, miten joku voi olla niin samalla aaltopituudella kanssani, ja siitä huolimatta olemme aivan toistemme ääripäät... niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.

En voisi kuvitella parempaa ystävää itselleni. Ja sitten kummipoikani... ihanampaa 4-vuotiasta tuskin on olemassakaan. Ja minä kyllä tiedän mistä puhun, kahdeksan vuoden työkokemuksella osaan jo erottaa jyvät akanoista. :) Kiitos kaikista näistä vuosista my darlings. Puspus mussukat ja ab fab darling! Ootte mun rakkaita!

Asunnon suhteen näyttää paremmalta kuin uskalsin ajatellakaan. Kummasti asiat vaan nyt tuntuu loksahtelevan paikoilleen. En tiedä kuinka kauan tätä hyvää onnea oikeen voi jatkua mutta nautin nyt siitä ilosta niin kauan kuin sitä kestää. Aika mahtava fiilis!

*loistaa onnesta*

Toisinaan naisen elämässä tulee hetkiä, jolloin pienikin vastoinkäyminen saattaa ajaa naisen pois raiteiltaan. Se voi olla kynnen katkeminen väärään aikaa väärässä paikassa, suklaan loppuminen kesken kriittisen mutusteluhetken tai vaikkapa "senkaikkienaikojenmaailmaanparhaan"- meikkivoiteen loppuminen. Kokonaan. Valmistajalta. Siis ihan kokonaan. Niin että uutta ja paranneltua satsia joutuu odottamaan syksyyn asti. Ja varmuuttahan ei ole kenelläkään (ei edes kaikkitietävällä ja oi niin mahtavalla Stockmannin myyjätädillä, joka yleensä tietää kaiken)onko kyseinen tuote enää edes yhtä hyvä. Tai milloin se oikeasti tulee markkinoille.

Silloin iskee paniikki. Nainen juoksee pitkin kaupunkia etsien juuri sitä "oikeaa" sävyä mutta joka puolella myydään eioota. Nainen saattaa jo nähdä sielunsa silmin sen kotona olevan putelin, jossa on enää tippa jäljellä ja paniikki vaan yltyy. Kuinkahan paljon sitä olikaan... Tuskan hiki alkaa valua naisen ohimolle kun nainen yrittää pinnistellä muistaakseen kotona olevan eliksiirin määrää ja samalla kelaa läpi kaikkia mahdollisia paikkoja, joista kyseistä tuotetta kenties saataisi vielä saada.

Kunnes vihdoin näkyy valoa tunnelin päässä; kauppa, jonka hyllyltä löytyy vielä yksi pullo kyseistä naiseuden syvimmän olemmuksen paljastavaa tuotetta. Ainetta joka saa naisen hehkumaan aamuisin vähän enenmmän. Ainetta, joka piilottaa mustat silmänaluset. Ainetta, joka pelastaa synkimmäkin päivän. Ainetta, joka saa naisen tuntemaan itsensä kauniimmaksi, ihanammaksi, naisellisemmaksi...

Nainen ostaa pullon heti ja varjelee sitä kuin saituri aarrettaan koko kotimatkan ajan. Tässä se nyt on! Viimeinen mahdollisuus. Pakko yrittää ottaa siitä kaikki irti. Sananmukaisesti. Aion kaapia... siis Nainen aikoo kaapia kaikki vanhatkin pullot tyhjääkin tyhjemmiksi ennenkuin korkkaa viimeisen pullon. Pelottaa että se loppuu! Tai mitä jos pullo menee rikki?!? Pakko ehkä päällystää se jolloin pehmeällä... pitää ehkä neuloa jonkinlainen pussukka. Taas iskee paniikkki!

Nainen ei halua tutustua uuteen tulokkaaseen koska se ei taatusti ole yhtä miellyttävä ja mukava kuin vanha tuttavuus. Syksyyn on onneksi vielä aikaa. Nainen ehtii rauhoittua. Ehkä vaihtelu virkistää... Ehkä.

Toisinaan mietin omaa uravalintaani ja mielenterveyttäni. Päiväthän on periaatteessa ihan saa höttöä vuodesta toiseen, vain lapset vaihtuvat. Välillä kuitenkin tulee se hetki, joka vakuutta minut taas siitä, että olen juuri oikealla alalla. Se jokin, joka saa hymyn huulille ja muistuttaa minua siitä, kuinka ihania pienet ihmiset voivat olla. Eilen oli juuri sellainen hetki.

Seisoskelen lapsukaisten kanssa ulkona ja seuraan heidän leikkejään. Hetken kuluttua yksi lapsista lähestyy minua tarmokkaasti, kantaen kädessään vanhaa kakkumuottia ja samalla sekoittaen toisella kädellään jotain olematonta kakkumuotissa. Sitten hän pysähtyy luokseni, tarkastelee minua hetken ja totea: "Nyt pestään sika.", ja alkaa pestä minua puhtaaksi muotissa olevalla olemattomalla vedellä ja näkymättömällä rievulla.

Repesin ihan totaalisesti. En voinut muuta kuin nauraa. Kunnon sian tavoin ojensin kuitenkin sorkkani pesuun ja hetken päästä istuinkin jo padassa. Aika täydellinen päätös työpäivälle. :)

Hämmästelen taas kerran sitä, miten lomalla on ihmeellinen vaikutus ihmiseen. Mieli on virkeä ja tuntuu kuin olisin ollut pidempäänkin pois kotoa. Tällä kertaa en edes onnistunut telomaan itseäni vaikka laskukertoja oli huomattavasti enemmän kuin viimeksi. Yksi vajaa ja kaksi täydellistä aurinkoista laskupäivää takana, ja eilen illalla jalat ei enää suostuneet yhteistyöhön. Olin vaan niin totaalisen poikki. En muista milloin viimeksi olisin ollut yhtä väsynyt mutta onnellinen. Ihan huimat fiilikset! Ensi talveksi on pakko hankkia kaikki omat välineet.

Vaikka olen täydellisesti kesäihminen ja rakastan kesän lämpöä ja auringonvaloa, olen löytänyt talvesta omat hienot puolensa. Ne, jotka olin jo vuosien saatossa ehtinyt unohtaa. Valkoset, auringossa kiiltävät hanget, vauhdin, vapauden... Uuh! Taidan olla taas rakastunut. ;)

Odotanko innolla huomenna alkavaa lomaa? Enpä kai... tosin huomasin äsken istuvani sohvalla katselemassa telkkaria kypärä päässä ja uuden uutukaiset hanskat käsissäni.

Ruka, here I come!

Koska paskan määrä elämässä on vakio, olen alkanut kauhulla ajatella sitä hetkeä kun tämän viime aikaisen onnentulvan aikana kasaantunut paska alkaa vyöryä niskaani. Salaa toivon että sitä ei tulisi, mutta se pieni realisti minussa pakottaa minut välillä laskeutumaan alas pilvilinnoista ja katsomaan elämän kääntöpuoltakin. Tuntuu vaan siltä, että elämässä on nyt kaikki asiat niin hyvin että eihän tällaista voi jatkua loputtomiin. Vai voiko? Onko minun paha karma vihdoinkin päättynyt?

En enää millään jaksaisi kaivautua mistään kakkakasasta ylös, joten pidän peukut pystyssä. Olen salaa toiveikas, mutta en kuvittele liikoja. Ehkä elämä ei aina olekaan pelkkää kamppailua paremmasta huomisesta, itkua, hammasten kiristelyä ja ihmissuhdeviidakossa tarpomista. Ehkä nyt sitten oikeasti onkin aika nauttia tästä elämästä. Merkillistä...

Tajusin toissa päivänä, että olen ihan hirveän kiintynyt kotiini. Olen asunut tässä nyt reilun vuoden enkä ole katunut kertaakaan sitä, että ostin oman kodin. Vaikka maksan itseni kipeäksi tästä pienestä luukusta, tämä on kuitenkin minun. Vain minun. Oma. Ikioma. Tässä minun piti viettää sinkkuelämääni seuraavat vuodet ja vähitellen lunastaa asuntoa itselleni pankilta. Mutta toisin kävi...

Naureskelin silloin ennen asunnon ostoa, että varmin tapa löytää "se elämäni mies" on ostaa asunto. Sillä niinhän se on, että juuri kun olet asettunut aloillesi ja varautunut viettämään sinkkuelämää niin silloin maisemiin ilmestyykin juuri se "oikea". Vähän ajan päästä haluat muuttaa hynttyyt yhteen mutta et voi koska olet jo naimissa pankin kanssa ja verottaja haluaa sinusta kaiken irti jos aiot myydä asunnon ennen kuin kahden vuoden veroistavapautumis -määräaika on kulunut umpeen.

Nyt huomaan löytäneeni itseni juuri tuosta tilanteesta. Olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa haluan katsoa, mitä elämällä on meille tarjottavana. On ollut puhetta yhteen muuttamisesta ja yhteisestä elämästä... Mitään tarkempaa ei ole vielä sovittu mutta kummankin ajatukset ovat kääntyneet siihen suuntaan, että joku päivä pakkaan kamani ja muutan toisen luokse. Se olisi rahallisestikin vallan mainio ratkaisu, sillä toinen asuu tällä hetkellä niin halvassa asunnossa, että muutan mieluusti sinne ja laitan oman asuntoni vuokralle. Matkassa on kuitenkin monta mutkaa. Täytyy mm. ottaa selvää vuokraan ym. liittyvistä asioista, hankkia kunnollinen vuokralainen, selvittä erinäisiä verokoukeroita jne. Silti olen ollut ihan innoissani ja onnellinen, olenhan löytänyt sen mitä olen etsinytkin.

Toissa päivänä sain sitten hirveän itkukohtauksen, kun keskustelimme sohvasta. Siis kyllä, sohvasta! Aloin itkeä koska toinen ei halua samanlaista sohvaa kuin minä. Ehkä. Mitään varmuutta sohvan ulkonäöstä ei loppuen lopuksi tainnut olla kummallakaan, mutta minä vain ulisin kuin hullu. Hetken päästä kuitenkin tajusin, että en itkenytkään sohvan takia, vaan siksi, että minua pelottaa. Olen asunut yksin jo monta vuotta. Ja tämä asunto on ollut minulle enemmän koti kuin mikään aikaisempi asuntoni. Tuntui jollainlailla pahalta ajatella luopuvani tästä, vaikka tiedän että saan tilalle jotain vielä parempaa.

Olen tuijotellut näitä seiniä nyt koko illan. Rakastan tätä asuntoa, sillä täältä on paljon hyviä muistoja. Viime vuoden aikana tapahtui niin paljon kaikenlaista. Silti olen valmis luopumaan nyt tästä. On aika päästää irti. Vähitellen...