Jos sun pitäisi sanoa just nyt kyllä vai ei, niin mitä sanoisit? Ja nyt ei saa sanoa että pitäisi tietää mihin tää liittyy, vaan nyt vaan pitäisi sanoa kyllä vai ei. Mä sanoisin kyllä, vaikka tiedän että pitäisi sanoa ei.
On se kumma miten ihmismieli voi tehdä tällaisia tepposia. En tiedä itkeä vaiko nauraa, hymyillä vaiko mutristella. Siitä huolimatta sanon KYLLÄ!
Taidan olla vähän hullu! :D
Perskules että pitää jättää kaikki aina viimetippaan. Olisi ollut koko viikkoa aikaa valita vaatteet niin mitä minä teen: jätän tietenkin kaiken viime tippaan. Nyt sitten olen räjäyttänyt taas vaihteeksi puolet vaatekaapin sisällöstä sohvalle ja sängylle ja arvon vaatteita huomiseen kevätjuhlaan. Enkä tietenkään osaa päättää mitä laittaisin. Go girl!
Mä olen rakastunut... En muistanutkaan että se tuntuu tältä. Hymyilyttää ja on hyvä olla. Rauhallinen ja seesteinen olo. Mä olen rakastunut... itseeni. ;)
Kirjoitin pari blogia sitten että olen taas oman elämäni ohjissa kiinni. Luulen että tämä rakastuminen liittyy siihen. Olo on kokonaisuudessan parempi kuin kuukausi taaksepäin. Ehkä siihen osaltaan vaikuttaa myös lisääntynyt auringonvalo ja lämpöiset päivät.
Ihanaa!
Kamalan vaikea löytää sopivia. Kenkiä siis. Sitä etsii ja etsii niitä oikeanlaisia mutta ei niin ei. Sitten vaan yhtäkkiä, odottamatta... siinä ne nyt on. NE täydelliset kengät. Tänään kävi juuri niin. Olen jo pari viikkoa etsinyt sopivia kenkiä ensi viikonlopun juhliin ja nyt ne vaan tupsahtivat eteeni. Ja kaiken lisäksi alennuslaatikosta. Ihan parhautta!
Miesten kanssahan on ihan sama juttu. Etsimällä kun alkaa etsiä niin taatusti ei löydä mitään mutta kun lopettaa etsimisen niin jotain jopa saattaa tulla vastaankin, kunhan pitää silmät auki.
Sitä täydellistä miestä vielä odotellessa ihailen uusia täydellisiä kenkiäni. :)
Puuuh, olen vihdoinkin taas pääsemässä kiinni siihen. Nimittäin elämääni. Koko kevään se vilisti vaan ohitseni ja tipuin koko ajan kyydistä. Oli kaikenlaista sairastelua ja muuta epämukavaa. Edes uusi oma koti ei tuntunut oikeastaan miltään alku huuman jälkeen.
Mutta nyt on takana kaksi viikkoa elämää, jota taas hallitsen. Tiedän, että tämä on MINUN elämäni. Liikunta on lisääntynyt ja syön vaihteeksi terveellisemmin. Mieli on hyvä ja kroppa muuttaa vähitellen taas muotoaan siihen suuntaan johon haluan sitä muokata. Tosin paljon hitaammin kuin haluaisin, mutta nämä nyt vaan ovat niitä asioita joille en voi muuta kuin antaa aikaa.
Kevään aikana on ollut pakko hyväksyä se tosiasia, että mikään ei ole niin tärkeää kuin oma terveys. Kun kroppa pettää, se vaikuttaa myös psyykkeeseen. Keho ja mieli kun tuntuvat olevan kummassa symbioosissa keskenään. :)
Se on hassua kun jotain asiaa odottaa oikeen kauan ja hartaasti, ja sitten kun se on ohi, niin elämään jää melkoisen iso aukko. Tällä hetkellä mun päässä on sellainen iso kolo. Olen vihdoinkin saanut puhua suuni puhtaaksi ja nyt en oikeen tiedä oliko se hyvä vai ei. Tai tiedän kyllä, että hyvää se teki, mutta tällä hetkellä on vaan ontto olo.
"Toisista pääsee irti joihinkin jää roikkumaan
ja sitten on vielä ne tyypit joista tulee sulle naru kaulaan.
Mut mä uskon että jokainen kerran kohtaa jonkun jonka radalle
tähtes johtaa mut mihin ne joutuu jotka oppaan menettää."
Mä alan olla kyllä tosi lahjakas hukkaamaan korviksi. Viime aikoina baarikeikan jälkeen saldo on ollut aina yksi kotiin tullessa, vaikka lähtiessä on vielä ollut kaksi. Äsken tajusin että tällä kertaa se on pyöreä nolla. Yleensä jossain vaiheessa iltaa vaan huomaan, että korvis on tippunut ja vaikeahan sitä on lähteä metsästämään mistään. Nyt on toisin, sillä tiedän missä korvikseni ovat mutta en ole niinkään varma haluanka hakea niitä. Ziisus, sentään. Taidan nakertaa käteni poikki tässä joutessani.
Tää lähtis nyt baariin. Ja tällä olis hyvä fiilis.
Pus pus, ja mukavaa loppuiltaa kaikille!
Mulla on polkupyörä, joka on ihan paska. Huonoista huonoin maastopyörän irvikuva vuosien takaa. Sillä on tosi raskas polkea ja muutenkin se on... no paska. Siitä huolimatta hinkutan sillä päivittäin duuniin ja olen ihan kiitollinen siitä paskasta. Pyöräily on nopeaa ja on mukava aamulla vähän haukata happea. Ja siihen liittyy tietynlainen vapauden tunne. Saa olla omien ajatusten kanssa ja huudattaa musiikkia täysillä, eikä tarvitse välittää kanssamatkustajista, ei olla riippuvainen aikatauluista...
No mitä se paska tekee tänään. Menee rikki, kumi puhki: poksis! Ja loppumatka taluttaen kotiin. Suututti niin vietävästi että olisi tehnyt mieli paiskata Töölönlahteen koko paska. Mutta tossa se nyt nököttää ikkunan alla takapihalla. Varmaan niin kauan kunnes ostan kokonaan uuden pyörän. Ei huvita alkaa opettelemaan kumin paikkausta.
Vapauteni on riistetty! :(
Jos en mitään muuta tässä sinkkuvuosinani olekaan oppinut, niin ainakin sen, että kun tapaa jonkun hyvän tyypin, joka tuntuu kaikin puolin potentiaaliselta vaihtoehdolta niin sisäisiltä kuin ulkoisiltakin ominaisuuksiltaan, niin silloin voit olla ihan varma, että sitä kundia ei kiinnosta tippaakaan tavata sua paria viikkoa kauempaa. Ja sitten on taas se kolikon kääntöpuoli. Että sä olet jonkun mielestä tosi hyvä tyyppi mutta oma kiinnostus onkin sitten vaan tasoa "ihan kiva mutta..." Oikeanlaiset ihmiset ei vaan tunnu kohtaavan, ei sitten millään.
Mä olen viime aikoina nyt kovasti miettinyt sitä, millaista ihmistä oikeen haluan katsella koko loppuelämäni. Ja kuka jaksaisi katella mua... :/ Mielestäni en vaadi liikoja mutta on tiettyjä asioita, joista en halua luopua, kuten tietynlainen arvomaailma ja ajattelutapa, sitoutumishalu, luotettavuus, rehellisyys... Eli ihan perusjuttuja. En etsi täydellistä ihmistä, niitä ei olekaan. Mutta sitä minulle täydellistä kylläkin.
Ystävieni parisuhteita seuranneena, ja itsekin usean vuoden parisuhteissa vietettyäni olen tullut ehkä vuosi vuodelta ronkelimmaksi. Pakkohan se on myöntää. Mulla on ollut ihan loistavia suhteita, mutta iän ja elämän myötä on tullut vastaan kyllä niin paljon paskaakin, että toivon jo oman kiintiöni siltä osin olevan täynnä. Vähitellen sitä on alkanut rakentaa muuria ympärilleen. Tosin vaan ihan matalaa ja pientä, koska en halua linnoittautua sinne sisälle. Mutta jotain suojaa on ollut pakko rakentaa. Ja toisaalta olen kuitenkin täydellinen pääedeltäsukeltaja. Mitä sitten jos sattuukin, aina on parempi katsoa kuin katua. Eipähän ainakaan jää itseään sitten harmittamaan, ettenkö olisi ollut täysillä mukana. Hirmu hankalaa vaan välillä sukeltaa sieltä muurin päältä. Sattuu helvetisti enemmän kun tippuu aina vaan korkeammalta.
