Blogi

Mistähän se oikeen johtuu, että kun on sairaslomalla niin siitä pitää tuntea syyllisyyttä? Tiedän etten ole mitenkään korvaamaton työntekijä ja tiedän että asiat hoituvat työpaikalla ilman minuakin. Siitä huolimatta mietin miten muut jaksavat ja kuinka taas kerran joku joutuu tekemään minun osuuteni töistä. Alkaa muodostua näköjään jo tavaksi soittaa töihin ja ilmoittaa että olen taas kipeä... hävettää suorastaan.

Mä olen tämän alkuvuoden aikana ollut sairaslomalla enemmän kun monena edellisenä vuonna yhteensä. Todella ärsyttävää! Ensin meni selkä, sitten tuli flunssa, sitten vatsatauti ja nyt olen kuumeessa... Normaaliin elämänrytmiin pääseminen tuntuu takkuilevan oikeen urakalla. Kaikenlisäksi kun on jatkuvasti sairaana ja nököttää vaan kotona niin tulee mussutettua kaikkea epäterveellistä. Ja liikunta on jäänyt ihan minimiin. Just kun saan itseni kuntoon ja kirmaan jumppaan niin eiköhän jo taas nurkan takana vaani joku uusi tauti.

Jännityksellä odotan mitä tämän jälkeen on tiedossa... :/

Nukkumatti on jotenkin tosi kiero tyyppi. Ensin käy lyömässä nuijalla päähän illalla ja sit laittaa yöllä menemään jonkun ihmismankelin läpi. Että kun aamulla herään niin kurkku on kipeä, nenä vuotaa ja joka paikkaan koskee, ihan kun olisin jäänyt katujyrän alle. En just nyt tykkää siitä yhtään. :(

Yksi niistä on istahtaa perjantai-iltana alas ja avata pullo hyvää punkkua. Seura vaan puuttuu mutta meneehän se näinkin. ;)

Joku naapureistani tuntuu pitävän todella paljon Radion sinfoniaorkesterin musiikista... Rajansa kuitenkin kaikella. Mä en enää haluisi kuunnella sitä tähän aikaan illasta. :/

Tuli vietettyä yhden ystäväni kanssa pitkästä aikaa kunnon "naisten viikonloppu". Perjantaina suuntasin töiden jälkeen ystäväni luokse Espooseen. Hiukan shoppailua, ruokaa ja mukavaa jutustelua. Ja illan huipennukseksi Borat. Voi ziisus mikä elokuva. Ei voinut kun nauraa maha kippurassa. ;D

Lauantaina istuimme sitten iltaa vuorostaan minun luona ja myöhemmin suuntasimme Helsingin yöhön. Olin liikenteessä selvinpäin (???) mutta ilta osoittautui erittäin mukavaksi ilman alkoholiakin. Paljon naurua, tanssia ja hassuja juttuja. Oikeen kivaa oli. ;)

Tämä päivä menikin sitten lötköillessä kotona. Ilman darraa, hymyssä suin. Näytän varmaan idiootilta, kun koko ajan on suupielet korvissa. Onneksi kukaan ei ole näkemässä minua juuri nyt... *jatkaa virnistelyä*

Tiistaina lähdin vähän aikaisemmin töistä kotiin koska oloni oli jokseenkin kummallinen. Kotiin päästyäni se sitten alkoikin, nimittäin vatsatauti. Tuijottelin vessanpönttöä koko illan ja yön ja vielä seuraava aamunkin, 14 tunnin oksentamisen jälkeen en enää voinut muuta kun itkeä vessan lattialla. Tauti oli nujertanut minut niin fyysisti kuin henkisestikin. Liikkuminen sattui ja olo oli aivan surkea. Jotenkin sain hilattua itseni sänkyyn ja vihdoinkin nukuttua hetken. Koko päivä meni jossain valveen ja unen rajamailla, päätä särki ihan tajuttomasti ja yritin vain saada edes jotain nestettä pysymään elimistössäni.

Iltapäivällä havahduin ensimmäistä kertaa ja tajusin ettei minulla ollut mitään kunnollista syötävää eikä juotavaa. Onneksi olen hyvissä väliessä exäni kanssa, joka asuu näillä samoilla nurkilla. Hän kävi puolestani kaupassa ja kiikutti ruoat kotiini. Iso kiitos siitä. Itse en olisi millään kyennyt raahautumaan kauppa. Muistin taas kuinka paljon arvostankaan ystävyyttämme.

Tänään olen ensimmäistä kertaa tiistain jälkeen tolpillani. Jokseenkin hutera olo vieläkin mutta elämä voittaa. :)

Ihan kaamea sellainen. Tai ei onneksi enää, mutta aamulla oli. Kivaa iltaa seuraa näemmä väistämättä ikävä aamu. Vapisuttaa, palelee ja sitten tulee tuskan hiki. Hetki tuijotusta vessanpönttöön ja päässä jyskyttää kuin sata pientä miestä takoisi siellä vasaroilla. Ihan hirveä olo. Ja kaikki ihan itse aiheutettua. Kiitos minulle.

Eilisen illan saldo:
- yksi hävinnyt korvakoru
- rannerenkaita hävinnyt, en tiedä montako
- rahaa hävinnyt lompakosta, tiedän minne mutta en vielä uskaltanut tarkistaa kuinka paljon
- purkkaa puserossa ja käsilaukussa, en tiedä kuka on syyllinen
- nolo tekstiviesti, häpeän sitä syvästi
- nuha ja kurkkukipu liian vähissä vaatteissa keikkumisesta pakkasessa
- hirveä päänsärky ja yököttävä olo

Ja sitten vielä sanon että kivaa oli.:/

Herään aamulla klo 5.50. Pää ei toimi ja liikun kuin hidastetussa filmissä. Suihkun, meikkaamisen ja muiden aamutoimien jälkeen lähden hyvissä ajoin pysäkille odottamaan sporaa. Varaan aikaa tavallista enemmän koska pakkasen takia liikenne saattaa olla vähän myöhässä. Odotan ja odotan. Spora vaan ei ota tullakseen. Odotan, odotan, odotan, odotan, odotan... 15 minuutin seisoskelun jälkeen totean odottamisen turhaksi. Kävellenkään en enää ehdi. Pakko mennä taksilla.

Onneksi läheisellä tolpalla oli yksi taksi, koska muuten olisin myöhästynyt töistä. Ärsytti ihan älyttömästi maksaa mokomasta pienestä matkasta, vaikkei summa ollutkaan iso. Lähinnä ärsytti se, että julkinen liikenne tökkii aina kun on vähänkin enemmän pakkasta. Miten se voi olla mahdollista maassa, jossa talvea kestää kuitenkin useamman kuukauden ja lumi ja pakkanen ovat olennainen osa tätä vuodenaikaa?

Mielenkiinnolla odotan huomista aamua...

Olen siivonnut tänään oikeastaan koko päivän. Olen kantanut laatikkokaupalla tavaraa vinttiin ja roskikseen. Luulin heittäneeni jo kaiken turhan pois muuton yhteydessä mutta toisin on näköjään käynyt. Miten ihmisellä voikin olla niin paljon tavaraa?

On pakko kai tunnustaa: mä olen hamsteri. Kerään kaikkea turhaa ja tarpeetonta enkä loppuen lopuksi edes muista mitä pahvilaatikoissa on. :/ Onneksi tässä kämpässä säilytystilat ovat rajalliset, joten tällä hetkellä vintissä odottaa pahvilaatikoittan tavaraa, jonka aion myydä kirpputorilla. (Kunhan pääsen sinne joskus.)

Päätin vihdoinkin viedä villamattoni ulos, koska huhujen mukaan villamattoa kannattaa välillä kieritellä lumihangessa. Matto kuulemma puhdistuu ja raikastuu. Joten ei muuta kun matto rullalle ja ulos. Luistinradaksi muuttunut takapiha ja portaissa yllättävän painavaksi muuttunut matto takasivat sen, että naapurit pitävät minua tästedes varmasti hulluna jos sattuivat näkemään seuraavan episodin.

Kaaduin pihalla matto kainalossa ja tömpsähdin lumihankeen. Makasin hangessa maton alla ja nauroin. Taistelin maton kanssa hetken aikaa upottavassa hangessa kunnes sain sen joten kuten takaisin rullalle ja jatkoin matkaani mattotelineelle. Lunta oli polviin asti ja matto painoa aina vain enemmän. Kun vihdoin pääsin telineelle, matto oli valahtanut epämääräiseksi kasaksi ja raahasin sitä hankea pitkin viimeisen metrin. Pöllyttelin sitten sitä hetken aikaa telineen päällä lumella ja harjasin sitä harjalla ja lopulta rapsin ylimääräiset lumet pois. Taas matto rullalle ja kotiin. Koska ulkona ei ollut juurikaan pakkasta, lumi tarttui mattoon kiinni odotettua hanakammin, joten ajattelin viedä maton hetkeksi vinttiin kuivumaan. Taas rulla levisi kesken matkan ja raahasin jokseenkin epämääräistä myttyä portaissa viisi kerrosta ylöspäin. Vintissä jouduin vielä kikkailemaan tovin maton kanssa ennen kuin sain sen virittettyä naruille, jotka olivat minun pituuteeni ja maton painoon nähden aivan liian korkealla.

Mutta nyt on hyvän tuoksuinen ja paljon puhtaampi matto lattialla. Ainakin tahdon ajatella niin. ;)

Kiitos taas jälleen kerran ystävälleni, joka sai taottua minulle järkeä päähän. Miksi pilaisin elämäni odottelemalla turhia ja toivomalla toivottomia? Miksi heittäytyisin taas tuntemattomaan, jonka tiedän jo entuudestaan? Miksi satuttaisin itseäni kun ei ole pakko? Tietyt asiat ei koskaan muutu, eivätkä tietyn tyyppiset ihmiset.

Pelimies on pelimies vaikka olisi kuinka vapaa tahansa. Kyllä minä sen tiedän, tarvitsin vain taas kerran muistutuksen siitä joltain muulta. Oma järkeni kun tuntuu aina olevan jossain ihan muualla kun kuulen kyseisestä herrasta pihahduksenkin.

Mutta nyt on järki palannut päähän. Menneisyys pysyköön menneisyytenä. Katse on luotu tulevaisuuteen. Tuokoon se tullessan jotain aidompaa. Ja jotain pysyvämpää.