Missä menee se raja, milloin ihminen tekee itsestään naurettavan sen sijaan että olisi jollain tapaa haluttava ja mielenkiintoinen? Kuinka paljon vonkausta on jo liikaa, vai onko sellaista? Ja miksi ihminen tajuaa vasta sitten mitä haluaa, kun sitä ei enää voi saada?
Tunnustan että olen joskus syyllistynyt pieneen vonkaamiseen mutta olen kyllä ymmärtänyt ensimmäisestä vinkistä jos toista osapuolta ei kiinnosta. Minulle riittää yleensä jo pelkät eleet/ilmeet tai ihan yksinkertainen kiitos_mutta_ei_kiitos- henkinen vastaus. Ja tyydyn siihen. Ei minua kiinnosta jäädä roikkumaan ihmiseen, joka ei selkeästikään halua minua. Mutta sitten on se poikkeus, joka vahvistaa säännön.
Olen joskus aikaisemmin jo kertonut eräästä herrasta, jonka kanssa tuli vehdattua useampi vuosi. Sinkkuaikoina löysimme toisemme mutta aina kun olisin ollut valmis kunnolliseen suhteeseen, herra painoi kaasua ja poistui paikalta. Turhia lupauksia ja kauniita sanoja, mutta sanat ja lupaukset eivät lämmitä eivätkä lohduta yksinäisinä iltoina. Moni kakku päältä kaunis mutta silkkoa sisältä, aivan kuten herrakin.
Lopulta luovuin kaikista vakavista ajatuksista herran suhteen kun ymmärsin että sitä peliä pystyi myös pelaamaan kaksistaan. Pelasin hetken, kyllästyi ja sanoin että nyt riitti. Never again. Olen sanonut hyvin selkeästi että en enää halua olla yhteydessä häneen ja että tämä luu on jo kaluttu loppuun. Mutta herra ei ymmärrä!
Viime yönä olin saanut seitsemän puhelua ja kolme tekstiviestiä. Minut luvattiin viedä paratiisiin (Missä se on?) ja voisin kuulemma myös auttaa lasten hankinnassa ja perheen perustamisessa. Voi miten olenkaan onnellinen!!! Herra on nyt siis vihdoinkin osannut päättää mitä elämältä haluaa! Kyllä kolmekymppinen kuulemmam jo tietää mitä haluaa... Se on hienoa se! Eihän siinä mennytkään kuin noin seitsemän vuotta tajuta että "se oikea" siis sittenkin olisin minä. Ja yllätysmomenttina tässä koko sopassa on vielä se, että todennäköisesti herra on taas muistanut vonkailla myös parasta ystävääni. Herra kun tunnetusti ei koskaan ole tyytynyt vain yhteen naiseen.
Voi elämä! En oikeen tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa. Miten joku voi olla niin täynnä itseään? Luuleko herra oikeasti, että minä nyt sitten kirmaan riemumielin hänen kaulaansa ja pakkaan kamani ja lähden sinne paratiisiin hänen kanssaan?!? Ja että nyt kun HÄN on vihdoin tehnyt valintansa niin kaikki on ok? Että nyt sitten aletaan leikkiä kotia ja elämä alkaa hymyillä?
Hyvä herra, myöhästyit noin neljällä vuodella. Se, mitä meillä joskus oli, ja mitä siitä olisi voinut tulla, niin sitä ei enää ole, eikä koskaan tule. Mennyt on mennyttä eikä sitä saa takaisin enää millään. Sorry, no bonus!
