Juuri nyt on uskomattoman rauhallinen ja seesteinen olo. Tuntuu kuin olisin vapautunut jostain sellaisesta selittämättömästä taakasta, jota ei sanoin pysty kuvaamaan. Yksi ovi sulkeutui tänään kohdaltani viimeisen kerran, enkä usko että tulen enää koskaan avaamaan sitä. Siltoja en loppuen lopuksi kuitenkaan polttanut, sillä siitä ei olisi ollut enää mitään hyötyä minulle, ennemmin vain harmia kaikille muille.
Kiitos, ja näkemiin.
Huomenna on viimeinen päiväni töissä. Lähes neljä vuotta on nyt takana... Noihin vuosiin on sisältynyt paljon hyvää mutta ei tarpeeksi, että olisin enää ollut valmis jatkamaan kyseisessä paikassa. Vaakakupissa painoi niin paljon enemmän kuitenkin huonot kuin hyvät asiat.
Jään kaipaamaan lapsia ja heidän perheitään. Toisista on tullut läheisempi kuin toisista mutta kaikki ne kääpiöt ovat omalla tavallaa minulle rakkaita ja kaipaan heitä jo valmiiksi. Jään myös kaipaamaan jokapäiväisiä keskusteluja työkaverini kanssa, josta on vuosien saatossa muodostunut hyvä ystäväni. Se, mitä en jää kaipaaman on kaaos, jatkuva kiirehdintä, ammattimaisen keskustelun puute, toisten ihmisten vähättely/aliarviointi/arvostelu, paskan puhuminen jne.
Olen nyt viimeiset kaksi päivää miettinyt, pitäisikö viimeisen työpäivän kunniaksi puhua suu puhtaaksi ja samalla oikaista pari "väärinkäsitystä". Työpaikkani vaihdolla ei ensinnäkään ollut mitään tekemistä maantieteellisten asioiden kanssa, vaan eniten siihen vaikutti erittäin huono johtajuus ja huonosti organisoidut työskentelyolosuhteet. Minä en myöskään koskaan ole luvannut olla hautaan asti kyseisessä paikassa töissä, joten sellaista on turha puhua muille totuutena. Ja minulla ei ole mitään velvollisuutta olla kahta viikkoa pidempään töissä irtisanomisen jälkeen, laki sanoo niin.
Tiedän, että jos huomenna oikeasti avaan suuni, niin jäljelle jäävät ihmiset saattavat saada melkoisen paskaryöpyn niskaansa lähtöni jälkeen. Minullahan ei sinäänsä ole enää mitään menetettävää mutta muiden puolesta täytyy vielä miettiä. Silti, mieli tekisi kyllä...
Istuin aamulla uimahallin saunassa ja kuuntelin salaa kahden mummon juttuja. Mummoissa oli jotain herttaista ja lämmintä, jotain sellaista erityistä "mummoutta", jota ei ihan kaikissa vanhuksissa ole. Jostain syystä toisesta mummosta tuli mieleen oma mummini, joka kuoli muutama vuosi sitten, ja kun mummot poistuivat saunasta, huomasin muutaman kyyneleen valuvan poskellani. Tuli ihan hirveä ikävä.
Muistan, kuinka muutama vuosi sitten matkustin bussilla kotiin mummini hautajaisista ja itkin lähes koko kahden tunnin matkan. Oli uusi vuosi ja ulkona oli synkkää ja harmaata. Maa oli loskan peitossa, ja muistan kuinka liukastelin loskassa korkokengillä varpaat märkinä. Kotiin päästyäni huomasin, että toinen korviksistani oli tippunut ja lähdin takaisin ulos etsimään sitä. Koruilla ei siinäänsä ollut minkäänlaista rahallista arvoa, mutta sillä hetkellä vaan tuntui siltä että kadonnut korvakoru oli pakko saada takaisin. Tuntui, kuin se olisi ollut osa suruani, enkä halunnut luopua siitä vielä sillä hetkellä. Kävelin bussipysäkille ja takaisin, mutta korua ei löytynyt. Tepsuttelin matkan uudelleen, mutta ei mitään vieläkään, joten päätin luovutta. Seisoin ihan lohduttomana lumisateessa ja tuijotin märkiä kenkiäni kun huomasin jotain jalkani juuressa. Ja kyllä, löysin sittenkin kadonneen korvikseni.
En ole käyttänyt niitä korviksia sen päivän jälkeen, enkä käytä. Ne viettävät eläkepäiviään yöpöytäni laatikossa. Jollain tavalla ne ovat edelleen osa suruani, joka toisinaan vielä nostaa päätään. Kun elämästä häviää niin iso osa, kuin minulta hävisi mummini kuoleman myötä, sellaista aukkoa ei niin vaan täytetäkkään. Onneksi muistot eivät katoa minnekään. Ja surunkin kanssa oppii elämään.
Minulla on ikävä sinua mummi.
Viime viikolla hain uutta työpaikkaa, tänä aamuna kävin haastattelussa, sain paikan, menin omalle työpaikalleni ja sanoin itseni irti. Tiesin, että irtisanoutumiseni aiheuttaisi varmasti jonkinlaisen reaktion mutta en silti ollut osannut varautua siihen, että osa työkavereistani rynnistää vessaan itkemään kirosanoja ladelleen ja osa lamaantuu täysin puhe- ja liikuntakyvyttömäksi. Ensishokin jälkeen sain onnitteluja uuden työpaikan johdosta ja pystyimme jopa keskustelemaan lähdöstäni ihan hyvässä hengessä. Sain myös tarjouksen isommasta palkasta mutta raha ei ole nyt ratkaiseva tekijä eikä syy lähtööni, joten rahalla ei minua enää saa jäämään. Eikä kyllä millään muullakaan keinolla.
Nyt tuntuu kuin iso kivi olisi pudonnut sydämeltä. Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen ollut jokseenkin turhaantunut työpaikkaani ja siellä vallitsevaan työkulttuuriin. Olen kaivannut ammatillisempaa työotetta ja haasteellisempia työtehtäviä mutta nämä asiat eivät ole olleet mahdollisia. Olen yrittänyt tehdä työni mahdollisimman hyvin niillä resursseilla mitä tarjolla on ollut, välillä hammasta purren ja kiltisti niellen kaiken paskan mitä niskaan on tullut. Mutta nyt se kaikki on onneksi loppu.
Nyt astun ihan uusiin tehtäviin ihan uudessa työyhteisössä. Odotan innolla uutta työnkuvaani, sillä tiedossa on paljon haasteita ja kaikkea uutta. Ja uskon, että ammatillisesti olen nyt ottamassa isoa askelta eteenpäin. Tuntuu ihan uskomattoman hyvältä.
Puhuin mutsin kanssa puhelimessa toissa päivänä, ja se totesi, että jos minua kestää vuoden niin se on jo pitkä aika. ;) Ensimmäinen yhteinen vuosi toisen kanssa on nyt takana, ja toivottavasti koko loppuelämä edessä. Vuosi sitten en olisi ehkä uskaltanut edes toivoa tällaista kaikkien niiden ihmissuhdesuossa tarpomieni vuosien jälkeen. Mutta tässä sitä nyt kuitenkin ollaan.
Yhteinen koti alkaa vihdoinkin näyttää kodilta. Huomenna kun vielä saadaan uusi sohvakin kotiin, niin kaikki alkaa olla paikoillaan. Kummankin mieltymysten yhteen sovittaminen on mennyt yllättävän kivuttomasti. Tosin toinen välillä epäilee, että olen joustanut ehkä liikaa omista mieltymyksistäni, vaikka olen vakuuttanut että asia ei ole niin.
On totta, että entinen kotini oli ihan eri tyylinen kuin tämä uusi. Mutta niin oli koko asunto ja talokin. Ja minulla on monta makua. Nyt olen saanut lähes yksimielisesti valita matot ja verhot omien mieltymysteni mukaisesti, ja oikeastaan myös sohvan ja keittiön tuolit ja pöydän... Niin, ja eilen askartelin taulunkin itse. Joten kyllä tämä varmasti on minun tyyliseni koti. ;)
Elämä on aika hyvin juuri nyt. Puspus mussukat!
Jos saa 70€ maksavat kengät 70%:n alennuksella mutta niitä ei välttämättä tarvitse, niin saahan ne silti ostaa? Saahan? Etenkin jos ne on oikeen nätit, ihan niin nätit että ihan hirvittää kun vaan katsookin niitä, ja hyvät vielä jalassakin, niin saahan ne silloin ostaa? Vaikka vaatehuone pullistelisi jo ennestään kenkälaatikoista ja kenkiä olisi vaikka kuinka, niin saahan? Jos ei kerro toiselle, että osti taas uudet kenget, niin saahan?
Valitettavasti olen kyllä sellainen lärppä, että en tietenkään malta olla hiljaa uusista aarteistani vaan mun on pakko heti kailottaa koko maailmalle että ostin uudet kengät. Jee! Uudet kengät! On ne vaan nätit!
*menee ihailemaan uusia kenkiä* 8)
Mietin taas tänään töissä omaa ammatinvalintaani ja mielenterveyttäni. Ei kai kukaan täysijärkinen vapaaehtoisesti kulje tuntikaupalla ns. sylin täydeltä vieraiden ihmisten lapsia (jotka huutavat pää punaisenaan äidin perään), yritä vastata puhelimeen ja avata ovea uusille itkukuoron jäsenille ja vielä ojennella muille lapsille vaatteita naulakosta jollain viidennellä ruumiinosalla (jota ei ole), kun kädet ja jalat on jo varattu. Eihän?!?
Toisaalta myös ihmetyttää ne "vieraat ihmiset", jotka tuovat jälkikasvunsa aivan liian pieninä hoitoon ja sen lisäksi teettävät näillä kääpiöillä jopa yli 8 tunnin hoitopäiviä. Ja kaiken huippuna jokainen vanhempi toivoo vähän vielä jotain ekstraa omalle lapselleen... Näiden "erityistoiveiden" toteuttaminenhan onkin erityisen helppoa parinkymmenen lapsen ryhmässä.
Ymmärrän toki, että kaikilla ei ole esim. taloudellisia mahdollisuuksia olla kotona lastensa kanssa vuosi kaupalla, mutta jotain rajaa sentään... Nykyaikana monilla kuitenkin on mahdollisuuus esim. tehdä lyhyempää työpäivää ja/tai olla lapsen kanssa kotona siihen asti kunnes lapsi täyttää kolme. En vaan pysty käsittämään, mikä kiire ihmisillä on takaisin töihin tekeään jumalattoman pitkiä työpäiviä heti kun lapsi on täyttänyt vuoden. Ja sitten vielä valitetaan, että ei ole aikaa eikä voimia olla lapsen kanssa. Miksi sitten edes tehdä lapsia, jos niiden kanssa ei kuitenkaan jaksa olla?
Monesti vedotaan siihen, että lapset tarvitsevat virikkeitä ja ikäistänsä seuraa, kun lapselle haetaan hoitopaikkaa. "Meidän lapsi on jo niin reipas ja tarvitsee kavereita..." Olen kuullut tämän saman liirumlaarunim ties kuinka monta kertaa. Ja varmasti se monesti on ihan tottakin mutta siitä huolimatta olen useimmite eri mieltä vanhempien kanssa. Lapsi voi saada virikkeitä ja kavereita ihan mistä vaan, ei siihen tarvita isoa hoitoryhmää ja kahdeksan tunnin hoitoaikoja. Tunti hiekkalaatikolla äidin kanssa saattaisi monesti olla paljon antoisampaa mutta valitettavan usein puolitoistavuotia tarvitsee vanhempien mielestä ympärilleen muutaman kymmentä täysin vierasta ihmistä täysin vieraassa paikassa ilman mitään tuttua ja turvallista. Mutta siinähän niitä sitten on... virikkeitä ja leikkikavereita. :/
En nyt halua syrjiä isejä enkä syyllistää äitejä mutta useimmiten juuri äitiä on isoin ikävä. Vaikka kaikille on tarjolla syliä ja lohdutusta, useimmiten se ei vaan riitä. Itku tulee silti. Tuntuu jokseenkin roistomaiselta ja väärältä sanoa lapselle, että äiti tulee ihan kohta, kun todellisuudessa äidin tuloon on lähemmäs kuusi tuntia aikaa.
Onneksi aina ei ole tällaista. Alku on hankala mutta aikaa myöten lasten arki helpottuu. Se ei vaan silti poista sitä tosiasiaa, että pienten lasten ei tarvitse saada jatkuvasti ympärilleen uusia virikkeitä ja leikkikavereita. Niitä ehtii saada varmasti vielä paljon myöhemminkin... esimerkiksi kolme vuotiaana. Paljon vähempikin riittäsi elämän ensimmäisille vuosille. Ihan vaan vaikka se hiekkalaatikko. Ja äiti.
Onpa outoa olla yksin kotona. Toinen viettää viimeistä lomaviikkoaan pohjoisessa ja olen ensimmäistä kertaa yksin yhteisessä kodissamme muuton jälkeen. Kuukauden lomailun ja yhdessäolon jälkeen on ehkä ihan tervettäkin ottaa vähän hajurakoa toiseen, vaikka lomalla ei mitään suurempaa ahdistusta ollutkaan. Kaikkien niiden sinkkuvuosien jälkeen, mitä olen viime vuosina viettänyt, olen ollut yllättynyt siitä, miten vähän olen kaivannut omaa tilaa ja aikaa. Ja nythän sitä sitten on tarjolla, sekä minulle että toiselle. Silti odotan jo innolla ensi perjantaita kun toinen kotiutuu. ;)
Oma lomani on jo loppunut ja olin parinan päivänä töissä. Ihan mukava taas palata arkeen ja tiettyihin rutiineihin (kuten esim. säännölliseen liikuntaan) vaikka toki olisin voinut jatkaa lomaa vielä vaikka kuinka. Harmittaa, että kunnollisia hellepäiviä oli vaan muutama mutta muuten oli tosi hyvä loma. Ehkä ensi vuonna varmistan aurigon ja helteet ja suuntaan jonnekin kauas... Mutta siihenhän on vielä aikaa.
Vietin tänään lähes koko päivän shoppailemassa. Viimeisten alennusrekkien kätköistä löytyi ihan mukavia vaatteita superhalvalla ja sain tyydytettyä pitkään vaivanneen shoppailun himoni. Aika ihanan turhamaista!
Saman turhamaisuuden piikkiin voidaan laittaa myös seuraava teko, sillä jostain käsittämättömästä syystä menin kyselemään oraakkelilta kysymyksiä... ei olisi pitänyt. Meni heti aluksi jo pieleen.
M:"Olenko kaunis?"
O:"En oo rumempaa nähnyt sitten vuoden 76."
Ahaa... Kiitti vaan. Kiva että satuin sitten syntymään sinä samana vuonna.
M:"Mitä tapahtui vuonna 76?"
O:"Paras varauta pahimpaan"
M:"Mihin pahaan?"
O:"Anoppilaan"
M:"Onko anoppini paha?"
O:"Kuule nyt heitit niin kisserän kysymyksen että täytyy mennä tuonne takahuoneeseen meditoimaan ja kysymään hengiltä neuvoja.. joo, on se"
Ok, tosin en tiedä millainen on kisserä kysymys...? Pakko saada silti tietää lisää.
M:"Mitä anoppini aikoo?"
O:"Sun olisi pitänyt jättää ne sienet syömättä...?
Fuck! Söin juuri viime viikolla anopin paistamia kanttarellejä!
M:"Aikooko anoppini myrkyttää minut?"
O:"Se voi olla mahdollista"
M:"Miksi?"
O:"Koska se ei voi olla toisinkaan"
Mitä hittoa!?! Luulin että anoppi ja minä tullaan ihan hyvin toimeen...
M:"Olenko siis kuin lumikki?"
O:"No prkl, todellakin!"
M:"Milloin kuolen myrkytykseen?"
O:"Ei ainakaan ennen vuotta 2019"
M:"Kuka minut pelastaa?"
O:"Kari grandi, kaikkien janoisten sankari"
Kiitos oraakkeli näistä viisaista sanoista. Jään odottelemaan hidasta kuolemaa.
