Itku pitkästä ilosta

Tajusin toissa päivänä, että olen ihan hirveän kiintynyt kotiini. Olen asunut tässä nyt reilun vuoden enkä ole katunut kertaakaan sitä, että ostin oman kodin. Vaikka maksan itseni kipeäksi tästä pienestä luukusta, tämä on kuitenkin minun. Vain minun. Oma. Ikioma. Tässä minun piti viettää sinkkuelämääni seuraavat vuodet ja vähitellen lunastaa asuntoa itselleni pankilta. Mutta toisin kävi...

Naureskelin silloin ennen asunnon ostoa, että varmin tapa löytää "se elämäni mies" on ostaa asunto. Sillä niinhän se on, että juuri kun olet asettunut aloillesi ja varautunut viettämään sinkkuelämää niin silloin maisemiin ilmestyykin juuri se "oikea". Vähän ajan päästä haluat muuttaa hynttyyt yhteen mutta et voi koska olet jo naimissa pankin kanssa ja verottaja haluaa sinusta kaiken irti jos aiot myydä asunnon ennen kuin kahden vuoden veroistavapautumis -määräaika on kulunut umpeen.

Nyt huomaan löytäneeni itseni juuri tuosta tilanteesta. Olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa haluan katsoa, mitä elämällä on meille tarjottavana. On ollut puhetta yhteen muuttamisesta ja yhteisestä elämästä... Mitään tarkempaa ei ole vielä sovittu mutta kummankin ajatukset ovat kääntyneet siihen suuntaan, että joku päivä pakkaan kamani ja muutan toisen luokse. Se olisi rahallisestikin vallan mainio ratkaisu, sillä toinen asuu tällä hetkellä niin halvassa asunnossa, että muutan mieluusti sinne ja laitan oman asuntoni vuokralle. Matkassa on kuitenkin monta mutkaa. Täytyy mm. ottaa selvää vuokraan ym. liittyvistä asioista, hankkia kunnollinen vuokralainen, selvittä erinäisiä verokoukeroita jne. Silti olen ollut ihan innoissani ja onnellinen, olenhan löytänyt sen mitä olen etsinytkin.

Toissa päivänä sain sitten hirveän itkukohtauksen, kun keskustelimme sohvasta. Siis kyllä, sohvasta! Aloin itkeä koska toinen ei halua samanlaista sohvaa kuin minä. Ehkä. Mitään varmuutta sohvan ulkonäöstä ei loppuen lopuksi tainnut olla kummallakaan, mutta minä vain ulisin kuin hullu. Hetken päästä kuitenkin tajusin, että en itkenytkään sohvan takia, vaan siksi, että minua pelottaa. Olen asunut yksin jo monta vuotta. Ja tämä asunto on ollut minulle enemmän koti kuin mikään aikaisempi asuntoni. Tuntui jollainlailla pahalta ajatella luopuvani tästä, vaikka tiedän että saan tilalle jotain vielä parempaa.

Olen tuijotellut näitä seiniä nyt koko illan. Rakastan tätä asuntoa, sillä täältä on paljon hyviä muistoja. Viime vuoden aikana tapahtui niin paljon kaikenlaista. Silti olen valmis luopumaan nyt tästä. On aika päästää irti. Vähitellen...