Kun mikään ei riitä...?

Mietin taas tänään töissä omaa ammatinvalintaani ja mielenterveyttäni. Ei kai kukaan täysijärkinen vapaaehtoisesti kulje tuntikaupalla ns. sylin täydeltä vieraiden ihmisten lapsia (jotka huutavat pää punaisenaan äidin perään), yritä vastata puhelimeen ja avata ovea uusille itkukuoron jäsenille ja vielä ojennella muille lapsille vaatteita naulakosta jollain viidennellä ruumiinosalla (jota ei ole), kun kädet ja jalat on jo varattu. Eihän?!?

Toisaalta myös ihmetyttää ne "vieraat ihmiset", jotka tuovat jälkikasvunsa aivan liian pieninä hoitoon ja sen lisäksi teettävät näillä kääpiöillä jopa yli 8 tunnin hoitopäiviä. Ja kaiken huippuna jokainen vanhempi toivoo vähän vielä jotain ekstraa omalle lapselleen... Näiden "erityistoiveiden" toteuttaminenhan onkin erityisen helppoa parinkymmenen lapsen ryhmässä.

Ymmärrän toki, että kaikilla ei ole esim. taloudellisia mahdollisuuksia olla kotona lastensa kanssa vuosi kaupalla, mutta jotain rajaa sentään... Nykyaikana monilla kuitenkin on mahdollisuuus esim. tehdä lyhyempää työpäivää ja/tai olla lapsen kanssa kotona siihen asti kunnes lapsi täyttää kolme. En vaan pysty käsittämään, mikä kiire ihmisillä on takaisin töihin tekeään jumalattoman pitkiä työpäiviä heti kun lapsi on täyttänyt vuoden. Ja sitten vielä valitetaan, että ei ole aikaa eikä voimia olla lapsen kanssa. Miksi sitten edes tehdä lapsia, jos niiden kanssa ei kuitenkaan jaksa olla?

Monesti vedotaan siihen, että lapset tarvitsevat virikkeitä ja ikäistänsä seuraa, kun lapselle haetaan hoitopaikkaa. "Meidän lapsi on jo niin reipas ja tarvitsee kavereita..." Olen kuullut tämän saman liirumlaarunim ties kuinka monta kertaa. Ja varmasti se monesti on ihan tottakin mutta siitä huolimatta olen useimmite eri mieltä vanhempien kanssa. Lapsi voi saada virikkeitä ja kavereita ihan mistä vaan, ei siihen tarvita isoa hoitoryhmää ja kahdeksan tunnin hoitoaikoja. Tunti hiekkalaatikolla äidin kanssa saattaisi monesti olla paljon antoisampaa mutta valitettavan usein puolitoistavuotia tarvitsee vanhempien mielestä ympärilleen muutaman kymmentä täysin vierasta ihmistä täysin vieraassa paikassa ilman mitään tuttua ja turvallista. Mutta siinähän niitä sitten on... virikkeitä ja leikkikavereita. :/

En nyt halua syrjiä isejä enkä syyllistää äitejä mutta useimmiten juuri äitiä on isoin ikävä. Vaikka kaikille on tarjolla syliä ja lohdutusta, useimmiten se ei vaan riitä. Itku tulee silti. Tuntuu jokseenkin roistomaiselta ja väärältä sanoa lapselle, että äiti tulee ihan kohta, kun todellisuudessa äidin tuloon on lähemmäs kuusi tuntia aikaa.

Onneksi aina ei ole tällaista. Alku on hankala mutta aikaa myöten lasten arki helpottuu. Se ei vaan silti poista sitä tosiasiaa, että pienten lasten ei tarvitse saada jatkuvasti ympärilleen uusia virikkeitä ja leikkikavereita. Niitä ehtii saada varmasti vielä paljon myöhemminkin... esimerkiksi kolme vuotiaana. Paljon vähempikin riittäsi elämän ensimmäisille vuosille. Ihan vaan vaikka se hiekkalaatikko. Ja äiti.