Me and my hand

On se jännä miten suomalainen terveydenhoito pelaa... tai sitten ei. Vietin eilen yli viisi tuntia terveyskeskuksessa/Mariassa saadakseni selville, että ranteeni on murtunut. Jaa, sepä mielenkiintoista... Ainiin, minähän tiesinkin sen jo!

Koska minulla ei ollut muuta kuin aikaa istuskellessani Mariassa odottamassa omaa vuoroani, päätin seurata potilaiden ja hoitajien ym. henkilökunnan toimintaa. Opin että juopot menevät kaikkien edelle jonossa (varmaan ihan hyväkin toisaalta niin) ja yksinäiset vanhukset jäävät jonon hännille. Opin että mummot saattavat karata sängyistään ja että heidät voidaan köyttää pyörätuoliin moneksi tunniksi kiinni. Opin että hoitajia on liian vähän (kaikki tiesivät jo tämän) ja karkailevia mummoja liian paljon. Opin että aina ei voi ilmoittautua ilmoittautumistiskille, koska tietokone menee ihmisen edelle ja että joskus kukaan ei tiedä mistään mitään. Ja tarkoitukseni ei nyt ole mollata ketään tai kenenkään työtä. Sain itse oikeen hyvää palvelua ja täytyy vain ihmetelle miten ne ihmiset jaksavat siinä hullun myllyssä päivästä toiseen.

Mutta palatakseni käteeni... Reilun viikon aikana siitä on otettu kolme röntgenkuvaa ja olen saanut kuulla viiden eri lääkärin mielipiteet kädestäni. Yksi oli sitä mieltä että se on murtunut ja laitatti kipsin käteen. Toinen lähetti eteenpään jatkotutkimuksiin, kolmas ei nähnyt murtumaa missään. Neljäs oli kolmannen kanssa samaa mieltä, ilmaisi minulle hyvin selkeästi, että olen turhaan sairaslomalla ja otatutti kipsin pois. Viides näytti minulle ihan selkeän kuvan, josta itsekin näin murtuman ja laitatutti kipsin takaisin käteen ja määräsi reilut kolme viikkoa sairaslomaa. Että näin.

Lopuksi on kuitenkin kiitettävä niitä Marian sairaalan kilttejä setiä, jotka laittoivat käteeni uuden (ja paremman) kipsin ja sitä kilttiä lääkäri numero viitosta, jolla ilmeisestikin oli tarpeeksi ammattitaitoa katsoa kuvia oikein. Kiitos.