Perjantain ajatuksia

Nyt se on vihdoinkin poissa, siis pari viikkoa kestänyt jatkuva v***tus. En tiedä mistä tuli, enkä tiedä minne meni, mutta nyt sitä ei vaan enää ole. Mua on viimiset kaksi viikkoa ärsyttänyt ihan kaikki ja mikään ei ole (mukamas) ollut hyvin. Tiedän kyllä, että on ihan turha valitta kun kaikki elämän perusjutut on kunnossa mutta joskus vaan tuntuu silti siltä, että elämässä ei oikeen ole mitään hyvää. Nyt onneksi taas tuntuu siltä, ettei tää mun elämä niin huonolla mallilla olekaan. Vaikkei tänään mitään erityistä olekaan tapahtunut. Sain kai vaan tarpeekseni itsesäälissä kieriskelystä. ;)

Ehkä se on sitten tämä yksinäisyys, mistä se tunne tuli. Puolitoista vuotta sinkkuna alkaa riittää mulle. Kaipaan miestä rinnalleni mutta en halua tyytyä mihinkään puolittaiseen. Haluan sen minulle täydellisen miehen, joka tulee jäädäkseen.

Mä kaipaan sitä, että aamulla saa herätä toisen ihmisen vierestä. Että voi tehdä yhdessä ruokaa ja korkata pullon punkkua. Että voi kertoa ihan pöhköjä juttuja ja toinen nauraa niille silti. Että voi mennä illalla kävelylle ja puhua toisen kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä. Että voi tanssia baarissa aamuun asti ja tallustella aamuyön tunteina laskuhumalssa kotiin käsikädessä. Että saa kiukutella jollekin ja silti tietää että toinen on ja pysyy. Että saa kutittaa toista vaikka toinen ei edes kutia... Mä kaipaan läheisyyttä ja kosketusta, nauramista ja hassuttelua, kainalopaikkaa ja halaamista, pussailua ja kiusoittelua... Mä kaipaan ihmistä. Missä se on?

Kirjoitettaessa soi Poets of the Fall: Desire