Dodiih.
Tänään piti tehdä vähän evästä töihin. Tommonen pikkunen Jamie Oliver pannu ja siihen paistijauhelihaa tinjamilla ja basilikalla maustettuna sipulin kera LURPS. Sitten jauhot päälle ja vesi tosta perunakattilasta (mummin ohje)kastikkeen valmistamiseksi. Perunat oli kuorittu, jotta saa muussattua sitten.
Tuo ku syö ja katot Heartbeatia niin aah.. ei sitä voita mikään.
No eipä sit muu.. niin kävin ostaa parit alkkarit. Miten mulle tuli Jumbon Prismas semmonen olo, että kaikki kattoo :D Sovittelin siinä Black Horseja -en nyt jalkaani, mutta katselin sopivia kuitenkin- ja semmosii, jois on superman-kuva siinä etumuksessa :D Loistavaa heh. Sit oli kans aikas kivoi villapuseroit. Talvikylmäl on sit kiva, kun villapuseron hihan resorit yltävät yli kämmenien tarvittaes.
Huoh. Sitä se nyt on ku joutuu ite ostaa kuteensa, ei oo ketää arvostelemas. Puuh. Tylsää. Just tällaisina hetkinä 'syntyy kaipuu'.
Kaipuusta puheenollen, muksut halusivat tavata exän. Olivathan ehtineet tuntea pitkän aikaa ja just ratkaisevan lapsuusiän. Olivat pitkään pyytäneet tavata häntä. Niinpä soitin hälle lauantaina että sopiiko tulla käymään ja katsomaan uurnaa. Mukelot halusivat nääs nähdä edesmenneen Taron (uros shäfferihauva) uurnan. Kamalasti tuli kysymyksiä ja tarkkaan tutkittiin paino ja uurnan muotoa. Soon sellainen kaunis mäntypuinen 6-kulmainen uurna. Olin vähän yllättynyt että lapseni osaavat olla noin tunteikkaita ja älykkäitä. Olen selvästi aliarvioinut heidät. Varsinkin tytär uskaltaa olla oma itsensä ja myös sanoo ääneen (toivottavasti sanoo siis) tunteensa.
Tuntuu vaikealta olla iskä, kun näkee niin harvoin. Tai harvoin ja harvoin. Näen ainakin useammin kuin omaa iskääni näin. Sitä varmaan arvostaa eri tavalla isyyttä silloin, kuin että näkisit jokapäivä. En tiedä. Sen ainakin tiedän, että nautin joka kerta enemmän yhdessäolosta lasteni kanssa nykyään. Kyllä se kasvatustyö on nyt helpompaa kriittisen kehitysvaiheen ja murrosiän välissä. Minun lapseni ovat vielää niin iloisiakin, pitävät isin mielen ylhääll. Wau.
