Blogi

Eilisten kokemuksieni jälkeen http://www.city.fi/yhteisot/blogi/oooih/78929/ kaipaan tänään tiukkaa annosta testosteronia. Seitsemältä alkaa ruotsipeli. Nyt tarvitaan vain ne live-testosteronia levittävät uroot seuraksi.

Tänään ohjelmassa oli kulttuurishokki Kluuvissa

Toisinaan impulsiivisuus vie yllättäviin paikkoihin ja tilanteisiin. Tänään sain jälleen kerran todeta, että olisi ehkä kannattanut harkita mitä vastaa,kun kysymykseen vastaukset olivat kyllä tai ei. Vastasin tänään kyllä ja päädyin Sinkkuelämää näytökseen.

Naisia, tyttöjä, naisia jotka haluaisivat olla tyttöjä, tyttöjä, jotka haluaisivat olla naisia. Naisia, jotka kipittivät paikalle koroissa. Naisia, jotka tulivat paikalle käveltävissä kengissä, mutta ennen kuin astuivat leffateatteriin sisälle, vaihtoivat jalkoihinsa 15cm korolliset leopardikengät. Naisia, jotka vannovat kaiken viimeisen muodin, merkkien ja muun hörhellyksen nimiin ja useimmiten päätyvät näyttämään halvoilta pissiksiltä. Ja miehiä, jotka kiltisti kipittivät tyttöystäviensä vanavedessä katsomaan elokuvaa, jota kukaan mies ei omaehtoisesti yksin menisi katsomaan. Tai no, en tiedä kiinnostaako edes homomiehiä.

Ensi reaktioni oli paeta. Halusin epätoivoisesti rynnätä lähimpään baariin katsomaan jalkapalloa. Loputon parveilu, kikattelu ja sipsutus sai pakokauhun nousemaan. Lopulta tarpeeksi kauan hengiteltyäni sain asetuttua ”aviomies mukana Stockmannin alennusmyynnissä”-olotilaan ja aloin tarkkailemaan ympäristöäni ja itseäni.

Moni paikalle saapunut nainen oli 2-4 naisen/tytön ryhmässä. Ideana oli selkeästi teemaan pukeutuminen. Sinkkuelämäähän vannoo erilaisten merkkituotteiden nimeen, niin tekevät katsojatkin. Selkeästi jokin perustavanlaatuinen puudeli-geeni puuttuu minulta. En kokenut minkäänlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta näiden kihertävien naisten keskellä. Kaipasin testosteronia, kaipasin räävittömiä vitsejä. Olisin niin paljon mieluummin seurannut Hollanti-Ranska matsia kotona tai baarissa.

Yritin elokuvan aikana miettiä, mikä tässä ilmiössä niin vahvasti puhuttelee naisia. Pelkkä muoti se ei voi olla. Neljän naisen keskeinen vahva ystävyys, itse luotu perhe lienee yksi merkittävä tekijä, joka vetoaa naisiin. Lisäksi samaistumisen kohteita löytyy eri elämäntilanteissa oleville naisille ja eri elämänpolun valinneille naisille yllin kyllin. Mutta entä ne seitsemän miestä, jotka oli raahattu katsomaan elokuvaa? Mitä he saivat siitä irti? Miksi he olivat tulleet? Millä tyttöystävät olivat kiristäneet?

Kuvio alkaa hahmottua. Sovellettu selibaatti tekee tehtäväänsä. Hurraa! Jostain syystä miehet menneisyydestä nostavat päitään. Toisista onkin kiva kuulla, toiset voisivat pysyä haudassaan. Mutta samalla olen pohdiskellut yhdistäneitä ja erottaneita tekijöitä näiden miesten välillä.

Fyysisesti ovat olleet aika laidasta laitaan. Yksi yhteinen nimittäjä on kuitenkin löytynyt ja se on nauravat silmät. Muuten on ollut korstoa, on ollut pientä ja ketterää, tummaa ja kaljua. Blondeja ei?

Henkisesti…tämä onkin se merkittävämpi. Kaikki ovat saaneet mut nauramaan =D. Tajusin, että mies pääsee pitkälle tällä. Jotkut ovat saaneet anteeksi aivan käsittämättömiä asioita olemalla hauskoja ja fiksuja. Toiset taas ovat saaneet anteeksi lievän puusilmäisyyden ja miehekkään putkiaivon omaamisen. Toiset taas vakavat kirjoitusvirheet =P.

Hurraa! Odotan mielenkiinnolla lisää oivalluksia.

Hypyt tuntemattomaan kannattavat. Hypätessäni ennen kesää tyhjänpäälle en tiennyt tuon taivaallista seuraavan vuoden kuvioista. Nyt kuitenkin minulle on jo tarjottu kahta hyvää duunia ja muutama ”ei niin loistava” on haarukassa myös. Aika valita. Valitsen hyvän. Sellaisen, missä koin olevani kotona ensihetkestä lähtien. Katsotaan toimiiko intuitio.

Kaiken kaikkiaanhan uusi on aina pelottavaa. Se voi olla sitä hyvällä ja huonolla tavalla. Hyvä pelko kutittaa vatsan pohjassa. Tiedättehän, sama tunne kuin treffeillä ihmisen kanssa, jonka olet jo pidempään halunnut tavata.

Joku hiton kesäyskäkurkkukipuflunssa.
Hikoilen kuin pieni possu.
En väitä ettenkö sitä olisi, mutta murrrrr.
Joku sanoi, että tällainen kesätauti kestää sit viikkotolkulla.
Odotan innolla.
Onneksi tv tarjoilee jalkapalloa, tai jalkapalloilijoita.

Viihdytän itseäni sillä ja piirustelemalla epämääräisyyksiä.

Urheilijapojille toitotetaan nuoresta pitäen, että "Kotijoukot kuntoon"? Välkkyykö silmissäsi unelma vaimo? Haetko vaimoa hoitamaan joitakin tiettyjä asioita elämässä? Mitä ne olisivat? Mitä tulee mieleen sanasta vaimo? Haluatko vaimon? Mitä vaimo merkitsee? Mikä on vaimon rooli? Miten vaimo eroaa esimerkiksi tyttöystävästä? Eräässä keskustelussa kerran mies totesi, ettei halua vaimonsa ottavan häneltä suihin, sillä se olisi alentavaa vaimolle. Miten nainen muuttuu miehen ajatuksissa ollessaan vaimo?

Miten mielikuvat tuosta sanasta eroavatkaan. Osa naisista kasvaa haaveillen olevansa joku päivä vaimo ja äiti. Oikeastaan monen silmissä välkkyy hääpäivä. Sen eteen uhrataan aikaa ja rahaa. Monen häät ovat vuoden kahden urakoinnin tulos. Avioliitolle ja sen sisällölle ei sen suuremmin sitten uhratakaan ajatuksia. Samoin haaveillaan raskaana olemisesta, mutta lapsen kanssa elämiselle ja sen vaikutuksille parisuhteelle ei uhrata ajatuksia.

No mutta mennäänpä takaisin sanaan vaimo. Mitä se tuo mieleen? Wikipediassa tähän liitetyt sanat ovat: avovaimo, jalkavaimo, muija, pirttihirmu, kotihirmu, hallitus, hellasärö, ämmä. Kovin negatiivisia ovat nämä vaimo sanaan liittyvät mielikuvat tänä päivänä. Ihmekös sitten, että hyppäsin takajaloilleni erään miehen kertoessa kaipaavansa vaimoa.

Omissa mielikuvissani vaimo on joku, joka tiskaa, kokkaa, silittää paidat, hoitaa lapset ja edustaa hymyillen. Ja itselleni tuo olisi varma henkinen kuolema. Jos vaimolle löytyisi jokin muu perusteltu rooli voisin harkita.

Miten suhde, jota ei ole ollut olemassa, voi päättyä?
Miten voi kokea menettävänsä, vaikkei koskaan mitään ole ollutkaan?
Vai oliko se sittenkin kuvitelmaa?
Oliko suhde?
Oliko toive?
Oliko haave?
Onko kuitenkin kysymys niiden menettämisestä?
Haaveiden hajoamisesta?
Siksikö pettymys jäi?
Siksikö suru tuli?

Vai oliko se kirja?

Orpo?

Eräs tuttavani pohti onko hän orpo, menetettyään nyt aikuisena molemmat vanhempansa. Totesin siihen, että taidamme kaikki olla orpoja ennemmin tai myöhemmin. Vanhempien kuolema on aina, ikään katsomatta, raskasta. Lapselle se on luonnollisesti tunnetason lisäksi myös jokapäiväisen toimeentulon ja selviämisen kannalta merkittävä menetys. Mutta tunnetasoa pohdittaessa, meistä kaikista taitaa tulla orpoja ajan kanssa.

Merkityksellinen?

Vuosi sitten kesällä olin eräissä häissä maistraatissa. Itkin koko seremonian ajan vuolaasti. Sulhanen kommentoi myöhemmin, että nyt heidän hääkuvansa näyttää ihan hautajaiskuvilta. Hih, mutta minkäs teet. Mä itken ilosta siinä missä surustakin.

Eilen oli jälleen tuollainen päivä. Oli aika erota ihmisistä, joista oli tullut merkityksellisiä hyvin lyhyen ajan sisällä. Yritin kiittää, yritin toivottaa onnea tuleviin koitoksiin. Päädyin itkemään. Ehkä viesti kuitenkin meni perille. Heistä oli tullut merkityksellisiä. Ammatin huonoja puolia on se, että aina joutuu sanomaan hyvästit ihmisille, joista välittää. Toisaalta ammatin hyviä puolia on, että saa välittää. Ja parhaimmassa tapauksessa tietää olleensa myös merkityksellinen.