Blogi

..kuten piereskelevät muijat.

Minoon ehkä pikkusen hölmö. En yhtään tyhmä, vaikka kuupastani puskeekin vaaleaa, jonka säännöllisin väliajoin peitän, mutta sellainen pikkuisen hassu, joka ihmettelee päivittäin jotain.

Tänään (tai siis eilen. Ja kyllä osittain tänäänkin) ihmettelin muutamaakin asiaa. Ensinnäkin. Miksi vaatekatalogien vaatemallimuijat on laitettu poseeraamaan niin outoihin asentoihin, ettei vaatteesta, jota kuvan pitäisi esitellä, saa mitään selvää? Ihan totta. Selailin Ellokselta vaatteita. Minulta jäi varmaan paljon rahaa tuhlaamatta sen takia, että joissakin kuvissa vaatetta esittelevä malli oli niin omituisesti kiikallaan, ettei kertakaikkiaan saanut kuvaa, millaisesta puserosta mahtaa olla kyse. Tylsäähän se on, jos ne naiset joka kuvassa vain seisoisivat ryhdissä kameraan päin, mutta kun sillä lailla saisi esillä olevasta vaatteesta paremman kuvan. Hitto. Kumma juttu.

Sitten ihmettelin piereviä ihmisiä. Siis kaikkihan pieree joskus. Naisillakin on suolisto. Minäkin käyn joskus (tosi harvoin ja ihan pikkuisen) vessassa tekemässä muutakin, kun puuteroimassa nenän. Mutta. Miksi pitää mennä kauppaan päästämään vuosisadan mätäpieru? Olin Anttilassa kuluttamassa aikaa odottaessani yhtä ystävää. Olin menossa DVD-nurkkaukseen katselemaan valikoimaa, mutta sinne päästyäni havaitsin naisen, joka näytti varsin pelästyneeltä ja sitten kasvojani vasten löi hajumuuri, jota olisi voinut vaikka leikellä saksilla. Sain aika karvaan lähdön siitä nurkasta. Itseasiassa kipitin, kuin Seppo Rädyn keihäs konsanaan vähän helvetin kauas luimussa olevasta muijasta ja sen peräsuoli-ilmastosta. Siis hyi. Kyse ei ihan totta ollut mistään vienosta tuulahduksesta, vaan sumun kaltaisesta kaasumuodostelmasta, joka nostatti vedet silmiin ja poltti nenäkarvat. Vieressä oli ulko-ovi. Miksei se akka voinut jumalauta mennä päästämään tappavaa tupsahdustaan ulkopuolelle? Kumma juttu.

Myöhemmin menin ystävän kanssa vahingossa baariin. Sompailtiin muutamassa Kallion helmessä, kunnes löysimme itsemme ratikasta matkalla keskustaan. Oli hirmu kivaa, vaikka oltiin molemmat minimimeikissä, lököttävissä vaatteissa ja suht selvinä. Konkreettisena saldona oli sitten kaksi aivan jumalattoman pireissään olevaa, yli kolmekymppistä jannua, joiden silmät olivat tippumaisillaan päästä ja jotka halusivat pystyttää rillin Töölönlahdelle (ihan tosi, yritin tanssia toisen kanssa tuloksena se että jäin suurinpiirtein tanssilattialle yksin kädet ojossa, kun jannu liiti pitkin seiniä ja päästeli outoja huudahduksia), kaksi ihan mukavaa, mutta oudonnäköistä nuorta miestä, jotka olisivat ehkä olleet mahdollisia juoda mukavamman näköisiksi, mutta jätimme riskin ottamatta ja noin 85-vuotias sänkinen paatso, joka halusi tupakkani ja sitten tulla meille tai ainakin meidän rappukäytävään nukkumaan. Ja ei, kenelläkään edellä mainituista ei käynyt flaksi.

Kävelin kotiin ja vein koiran ulos. Oli ihanaa kävellä, kun oli jo ihan valoisaa ja lämmintä. Istuin pyrähdyksen päätteeksi pihalla kuuntelemassa hiljaista Helsinkiä ja äänekkäitä lintuja ja mietin, koska ikävä helpottaa. Tiedän, että se helpottaa ehkä ensi viikolla, ehkä ensi kuussa, puolen vuoden päästä, vuoden päästä. Tiedän, että se helpottaa. Ja se on kaikkein tärkeintä, että tiedän.

Nyt tuntuu, että olen selvinnyt hirveästä, riipivästä surusta astetta laimeampaan, jäytävään suruun, joka vaihtelee normaalin sisun, uskomattoman vitutuksen, sumean raivon ja toivonpilkahdusten kanssa. Välillä minulle on hieman epätodellista teenkö nämä aika äärimmäisetkin tunteet itse ja provosoin sitten itseäni kieriskelemään niissä, vai onko tämä todellista ihan oikeasti.

Lupasin, etten häviä täältä mihinkään. Lupasin, että olen täällä. Olen edelleen täällä. En kuitenkaan kiusattavaksi. En huonosti kohdeltavaksi. En petettäväksi millään tavoin. Minulla on paljon rakkautta, tunteita, välittämistä, tukea ja ymmärrystä piilossa. Olen täällä vain siksi, että voisin antaa niitä eteenpäin. Ja että saisin niitä vaihdossa takaisin. Muuten ne ehtyy.

Kovasti mietin, että miksi. Ihan suotta, koska en tiedä varmaksi mitään. En halua kysyä, koska pelkään vastausta. Ehkä jonkun pienen haaveiden tönön päässäni pitikin jäädä pystyyn. Ehkä sitä vaalimalla en ole ihan niin pettynyt. En ihan niin katkera. En ihan niin surullinen.

Elämä jatkuu. Hitaasti, mutta varmasti.

Istun tuon karvaämpärin kanssa täällä. Söin äsken Tohtori Hiivan pitsanjämät, jotka se niin armollisesti minulle tänne jätti. Tais olla extrasuolalla ja -heinillä se pitsa. Ihan ku ei ois valmiiks jo janottanu ihan tarpeeksi...

Torjun järkyttävää ahdistusta kaikella sijaistoiminnalla, nyt kun jäin tänne yksin. Niin kauan, kun on seuraa, pysyy vielä suht koossa. Paitsi eilen, kun ei tarvinnu kuulla, kun yhden ihmisen nimi ja tuli itku. Yritän vastasuudessa välttää.

Kaikkinensa oli kuitenki eilen ihan hirveän hauskaa. Yksi semmonen asia tapahtui, joka jäi vähän mietityttämään... Mut en mie sitä teille kerro!

Eihän tästä kirjotuksesta vaan nää, ettei mulla oikein päässä liiku mitään?!

Joka kerta kun

tietokoneeni sanoo Your Virus Database Has Been Updated
Welmu lepuuttaa päätään sängyllä
näen kasin ratikan
huomaan tuhkakuppipullon ikkunalaudalla
kuulen suomiräppireggaepimputusta
käyn suihkussa ja huomaan, ettei suihkupää vuoda
katson imurikaappiin ja näen perälle työnnetyn, vintiltä raahatun naulakon
menen kaapin taakse
näen koristelautasen, jonka alle olen työntänyt piiloon itsetehdyn syntymäpäiväkortin
näen antiikkikaupan
kirjaudun messengeriin
pilkon sipulia
maksan visalla
näen Ruoholahden ostoskeskuksen mainoksen
puhelin soi
näen pienen vaaleanvihreän hammasharjan kylppärissäni

ajattelen vain yhtä ihmistä.

Minun elämä ei ole risteyksessä. Se on ihan siinä, missä aina ennenkin, mutta minoon tehosekoittimessa. Olen tarrautunut hurjasti pyörivän vispilän siivekkeeseen, jotten silpoudu kokonaan, mutta saan kyllä osumaa joka pyörähdyksellä.

Helvetin hieno vertaus. Tulen selkeesti äitiini vertauksineni.

Minua mietityttää. Jotensakin varmaan yksi syy siihen on se, että minulla on helvetisti ylimäärästä aikaa. Itseasiassa minulla ei nyt ookkaan muuta ku aikaa. Voi paska. Onpa ankeeta. Varsinkin kun työnsin koko Kotkan reissun ajan tätä asiaa pois mielestäni. Ja yllättäen se sitten hyppäsi päähäni jo heti paluubussissa. Nyt kun olen pyöritellyt sitä tässä pari päivää, alan olla jokseenkin suht kypsä.

Minua risoo. Minua risoo ihmisten vastuuttomuus, heittäytymiskyvyttömyys, valheellisuus ja arvostuksen puute. Ihmisten typerä käytös. Aikuisten ihmisten jatkuva ryyppääminen ja asioiden kännin piikkiin pistäminen. Kyvyttömyys pitää kivaa ilman viinaa. Epärehellisyys, epäluotettavuus, epä. Kypsymättömyys. Laskelmoivuus. Pakoon luikkiminen. Kyvyttömyys ottaa elämästä vaari ja hoitaa asiat reilusti ja suoraan.

Tapasin alkuvuodesta ihmisen, jonka kanssa jossain määrin tuntui, kuin olisin tullut ikäänkuin kotiin. Jaksoin uskoa puheita, jaksoin uskoa, että kyllä tämä tästä, jaksoin uskoa. Vaikka olen yltiöpessimisti, toivoa ja uskoa minulta ei tunnu puuttuvan. Jossain syvällä jaksan vieläkin uskoa, että joku vielä kohtelee minua hyvin. Että oikeasti olen kyllä kunnioituksen arvoinen, jos joku vain jaksaa katsoa sinne asti. Se ihminen ei koskaan jaksanut kurkistaa minun sisälle.

Minä piirsin meille alituiseen tuikkivat ja valaisevat tähdet, kuun ja auringon samalle taivaalle, tiesitkö? Piirsin mielessäni meidät moneen paikkaan ja piirsin aina naurun. Piirsin itselleni liikaa mahdollisuuksia, enkä lopulta oikeasti saanut niistä yhtäkään.

...elämä. Voi perse. Tämä viikko saitsua ja sitten kaksi viikkoa lomaa. Ei suunnitelman suunnitelmaa, ei rahaa, ei seuraa, ei mitään. Näen itseni istumassa kotona savu korvista nousten, yhdeksänmetrinen kyrpä otsassa, lihomassa ja tuijottamassa kuudetta kertaa samaa DVD:tä tai tavaamassa jo noin kolmekymmentä kertaa lukemaani kirjaa. Voisin ihan väliaikaisesti hypätä jonkun toisen housuihin. Eiku saappaisiin. Vittu ihan sama. Kyrsii oma elämä nyt siinä määrin, että realistinen ajatteluni on hieman hämärtynyt (multisuperyllätys!).

Minoon ihan oikeasti yksinäinen. Ensimmäisen kerran vuosiin. Edellisen suhteen loputtua vajaa pari vuotta sitten kaipasin nimenomaan yksinäisyyttä ja suurimmaksi osaksi vain nautin siitä. En enää. Kaipaan seuraa, kaipaan seurustelua, kaipaan jopa avoliittoa. Olen tullut hulluksi. Kohta haluan varmaan lapsen. Apua. Pelastakaa nyt joku minut!

Itku pitkästä ilosta. Kaikesta kivasta saa maksaa. Aurinko lakkasi paistamasta risukasaan. Ahneella on paskanen loppu.

Voi paska. Minä täällä taas soittelen maksusitoumukset ojossa lääkärikeskuksiin ja metsästän aikaa lääkäriin. Minun oikea käsi on ihan lötkö. Yhteistyö sen kanssa on hyvin hankalaa. Joudun olemaan hassusti kiikallaan, jotta saan pestyä esim hampaat. Tässä läppärillä se näpsyttelee nyt ihan nätisti, koska saa levätä rentona, mutta nukkua se ei minun anna, eikä liikuttaa itseään oikein muutenkaan. Se haluaa rentoutua kylkeä vasten ja roikkua.

Minullahan on tietty niin hyvä säkä, että olen oikeakätinen. Vasen puoleni on ihan vammainen. En osaa tehdä sillä mitään muuta, kuin käyttää veistä ruokaillessa. Ja nyt joudun ottamaan vasemman puoleni hyötykäyttöön, ellen tahdo älähdellä ja säpsiä kivusta joka kerta, kun yritän liikuttaa oikeaa kättäni.

Tästä kaikesta seuraa mitä luultavammin se, että saan loppuviikon saitsua. Sitten minulla alkaa loma. Ihan kiva, että on loma, mutta nyt pelkään, että vietän sen oikeaa kättä hassusti mukana roikottaen ja vahvassa särkylääkepöllyssä. Voi kärsä.

Oli ihanat vapaat viikonloppuna, mutta jos olisin tiennyt, että saan maksaa niistä oikealla kädelläni ja helvetillisillä kivuilla, olisin passannut. Kaiken lisäksi tuolla sataa ihan kunnolla, kun kohta lähden puskemaan sinne lääkäriin. Nyt kyrsii.

Puuuh. Reissu tehty. Entinen kotikaupunki taas koluttu ja samalta se näyttää edelleen. Matkustettu bussilla, hoidettu vauvaa ja hullaannuttu hänestä täysin, verestelty kahdenkymmenen ihanan ihmisen kanssa koulumuistoja, rehkitty sekä harjan- että pullonvarressa, laulettu karaokea ja heitetty talviturkki.

Voi kun näille reissuille joskus pääsis omalla autolla. Ikävää sinänsä, että se vaatisi luonnollisesti sen oman auton hankkimista. Menomatkalla nimittäin jouduin kärsimään bussimatkaajan miltei kaikki painajaiset. Ensinnäkin, kuten nykyisin varsin tavallista, olin torstaina puoli tuntia ennen lähtöä tukka märkänä ja perse paljaana. Kiireessä ostin sitte kaupasta niin väärät eväät matkalle, kuin vaan mahdollista. Helvetin tahmeaa suklaata ja valkosipulille aivan uskomattomissa määrin löyhkääviä, kivikovia ruisnaksuja. Purkissa kyllä luki, että ne ovat valkosipulilla maustettuja, mutta en tajunnut ajatella asiaa sen pidemmälle, ennen kuin löyhäytin purkin auki bussissa. Jouduin luimistelemaan ja rouskuttelemaan naksuja puolisalaa toivoen, ettei kukaan kanssamatkustajista tukehdu valkosipulin katkuun tai vähintäänkin savusta minua bussista ulos naposteltavineni.

Sain jopa hieman torkuttua bussissa. Loviisan (Kotkaan noin 35km) kohdalla havahduin, kun puhelin soi ja tämän jälkeen kuuntelin kuskin horinoita loppumatkan, eli puolisen tuntia. Jumalauta. Olin ihan hiilenä. Koska olen niin kaino ja mielisteleväinen, en kehdannu sanoa, että oo jo hiljaa vaan kuuntelin sen selostuksia Euroopan eri kaupunkien autoilukulttuurista ja plaaplaa... Jossain vaiheessa jo melkein luulin, että se yrittää iskeä minua ja huolestuin ulkonäöstäni kovin, koska kuski oli ainakin 45-vuotias ja epäilin itse näyttäväni ikälopulta, kun se naapuripenkin kuusikymppisen rouvan sijaan läpätti minulle. No joo, ei ollu varmaan ensimmäinen, eikä viiminen kerta, kun vanhat miehet vikittelee puolta nuorempiaan. Pyh.

Sitten näin pienen kummityttöni. En ole vielä virallinen kummi, koska ristiäisiä ei ole pidetty, koska tyttö on niin kovin pieni ja minimaalisen kokoinen ja vain kuukauden ikäinen. Pääsin seuraavana päivänä mukaan neuvolaankin ja sain äidin saatua pienet välipultit kärrätä vauvaa ympäriinsä. Hän on hyvin suloinen ja kaunis tyttö. Olen ihan innoissani ja haluaisin vaan kanniskella vauvaa ympäriinsä ja vaihtaa vaippaa. Yhden vaipan sain vaihtaakin ja riisua ja pukea tytön. Se on niin jännää! Ja ei, minulla ei ole vauvakuumetta, enkä halua omaa vauvaa. Kiitos.

Sitten olin yhden toisen ystävän luona ja valmisteltiin heidän pihaa luokkakokousta varten. Kokous meni niiiin mainiosti ja oli niiiin kivaa. Heitin talviturkin suppokuoppaan. Se on minulta aika paljon, koska useana vuonna olen jättänyt turkin päälle, koska olen niin vilukissa ja seisoskelen yleensä rantavedessä, kuin paksujalkainen kurki ja nyrpistelen naamaa ja nau'un, miten kylmää vesi on, enkä uskalla mennä syvemmälle. Jotkut äidin opit on näköjään menny perille vielä aikuisiälläkin. Veteen pitää vaan mennä. Ei se kauaa kirpase. Ja oli ihan ihanaa. Saatiin lainata siinä samalla yhden rouvan rantasaunaa ja saunottiin kovin ja meinasin ruveta kuvaamaan palomieskalenteria, mutta en sitte ruvennutkaan. Hiih, ku minoon vielä aika jälkimainingeissa.

Sitten rymysin vielä hieman Kotkassa ystävien kanssa ja kävin karaokebaarissa(kin) ja poltin itseni karrelle ja katselin surkeana surkeinta mahdollista miestarjontaa. Ei ole ikävä, ei. Nyt olen onnellisesti takaisin kotona ja koska kättä koskee niin paljon, lopetan tämän nyt.

Mullon tässä tosi hyvä narrin virka. Taas. Jotenkin kummasti onnistun aina hommautumaan moiseen virkaan. Jotenkin kummasti jaksan aina pidellä toivoa yllä ja odottaa, että minut ylennettäisi prinsessaksi. Jotenkin kummasti niin ei kuitenkaan koskaan käy.

Minä olen aina se, joka on liikaa tai liian vähän. Liian kiltti, liian tyrkky, liian vetäytyvä, liian rehellinen, liian kärsimätön, liian kärsivällinen, liian ylpeä, liian riippuvainen, liian. Minen koskaan ole tarpeeksi kiinnostava, tarpeeksi kunnioitettava, tarpeeksi laiha, tarpeeksi kaunis, tarpeeksi jännittävä, tarpeeksi aktiivinen, en tarpeeksi.

Minun tekisi mieli laittaa kaikki toisen piikkiin. Mutta pakkohan minussa itsessäni on oltava jotain pahasti vialla, kun saan aina paskaa käteen. Olen saanut sitä paskaa käteen taas jo useamman kuukauden. Mikä helvetti minua tässä vielä pitelee?!

Mullon sarvia päässä. Punasia sarvia. Hyttyset on tykittäneet suoraan otsalohkoon. Näytän ihan idiootilta ja mullon muutaman tunnin päästä Jared Leton kanssa treffit! Dämit.

Suhteellisen helvetillinen päivä muutenkin. En nukkunut viime yönä lainkaan pientä torkahtamista lukuunottamatta, kiitos ilmeisesti turhan tukevien päikkäreiden. Katsoin ensin paska jäykkänä elokuvaa (Salaisuus pinnan alla, pelottaa helvetisti vielä neljännelläkin kerralla), luin sitten hieman rentoutuakseni, söin kevätrullia, luin lisää, piehtaroin, kiroilin ja rullasin pitkin sänkyä. Ja kuudelta ylös... Voitte ehkä kuvitella mikä sarvi mulla aamulla oli päässä. Ei, nyt en puhu hyttysenpuremista.

Nyt pesen pyykkiä, pyörin levottomana ja valmistautunen kohta iltaan. Joudun turvautumaan saksiin (juuei, minen vieläkään tee sitä naamaleikkausta. Sori.), koska etutukka on taas päässy virumaan melkein nenään saakka ja minun on pakko peittää nuo paukamat jollain.

Voi paska. Toivottavasti en sammu sinne konserttiin. Oletan nimittäin, että jossain vaiheessa rupeaa väsyttämään ihan helvetisti.