Blogi

Loppuhan ne saatanan perhoset. Niitä tussahtelikin jo ihan liikaa. Kyllä, tämä merkintä on taas sitä samaa kuraa ja kitinää, mitä ennenkin.

Perhosten loputtua muuttui myös Maija omaksi itsekseen, tyytyväisestä singletalouden ylläpitäjästä vihertäväksi vanhaksi piiaksi, joka kiristelee hampaitaan ja vihaa miehiä samaan aikaan, kun haluaisi sellaisen omaan sänkyynsä pyöriteltäväkseen.

Vihertävä. Ja pahasti. Minoon kateellinen. Jotensakin yksi syy on naamakirja, joka minulla näyttää tältä:

"Erkki on nyt parisuhteessa"
"Mirkku ei ole enää vaikeasti selitettävässä suhteessa, vaan kihloissa"
"Teppo ei ole enää sinkku vaan naimisissa"
"Lotta ei ole enää yksinäinen raukkaparka vaan omistaa haaremin"

Ja ne tilapäivitykset:

"Minna odottaa murua kotiin"
"Sanna laittaa kullalle perunalaatikkoa"
"Jenna hieroo rakkaansa hartioita"
"Seppo panee haniaan perseeseen jo viidettä tuntia"

Olen oikeasti kateellinen. Mikä helvetin pariutumisriittirypäs tämä on? Missä helvetissä kuppaa minun parini?! Minkä saatanan takia synnyin kieroutuneeksi, vaikeaksi ja pottunokkaiseksi niin, että kukaan ei ota minua tosissaan?! Jos etsin väärästä paikasta, niin missä vitussa se oikea paikka sitten on, häh!!?

Hmph. Kyllä tää taas tästä. Onhan tää nyt nähty jo sen 10793 kertaa. Laskeudun taas kohta raivon kielekkeeltä ja tajuan, että jos joku munakas ryhtyisi haahuilemaan nurkissani, olisin raa'asta murhasta syytettynä kohtuullisen pian ja että olen yksinkertaisesti potentiaalisin mahdollinen yksineläjä. Minua vaan panettaa. Sitä tää on.

Kaikkinensa siis rauha maassa. Maijaa vituttaa.

Hmm. Elämä massin löytymisen jälkeen on ollut epäilyttävän seesteistä. Mihin on kadonnut tajuntaani alituiseen jäytävä vitutus? En ole päiväkausiin repiny tukkaa päästäni, enkä kiristellyt hampaitani poikki. Joku on käyny vääntämässä lammasvaihteen päälle minun kuupassa. Odotan kauhulla, mitä on edessä. Tottahan tällänen seesteisyyden ja harmonian kausi päättyy helvetilliseen kyrsimykseen ja oikein kunnon jättipotti-otsakyrvän kivikovaan erektioon eturaivossani.

No, kyllä minua pikkusen vihmo tossa viime viikolla. Teinikikkelit. Ne sai kiihytettyä minut sellaseen raivoon, jotta meinasin muhentaa niistä ruumiita. Tämä tapahtui bussissa. Menin Töölöstä Malmille bussilla. En tee sitä enää koskaan. Valitsen tästä lähtien monimutkaisemman reitin, jotta pääsen matkustamaan junalla, jossa sakki useimmiten pitää turpansa kiinni. Oli nääs kohtalaisen äänekkäitä teinikikkeleitä. Tsiisus niitä juttuja. Minä olin todellakin ruudinkeksijä ton ikäsenä verrattuna näihin sankareihin. Jannut laulo jotain jääkiekkolauluja ja mätti vittua, minkä ehtivät. Välillä ne hoki "vittu mitkä tissit" (en tiedä kenelle, ehkä toisilleen) ja haukkuivat toisiaan: "Vittu sä oot Riku niiku idari heiii". Kaikki takanani tapahtuva kanssakäyminen näiden jannujen kesken tapahtui noin 150 desibelin voimakkuudella. Hermoni olivat muutaman pysäkinvälin jälkeen niin riekaleina, että vain epäinhimillisin ponnistuksin kykenin hillitsemään haluni nousta paikaltani, kääntyä arvon teinikansaa kohti ja karjua nielu karrella ja naama vääntyneenä, jotta antakaa nyt saatana viattomien bussimatkustajien olla ja elää tärykalvoinensa ja menkää helvettiin täältä vatkamaan juustojanne vittuperkele!!!!! Selvisin lopulta kuitenki nolaamatta itseäni. Hermotkin on vielä tallella. Ihme.

No mutta. Siihenkö ne viime aikojen vitutukset sitten loppuikin? Niin kai. Mitään kummempaa ei ainakaan tule mieleen. En nyt suorastaan lilli missään onnen alhossa, mutta elämä on nyt kovin tasaista taaperrusta. Mie käyn tuolla harjottelussa ja mietin jo kyllä kovasti ensi viikon näyttöjä, mutta ne tulee ja menee ja mie selviin kyllä niistä. Tää johtuu varmaan minun antimies-kaudestani. Tulen näköjään nykyisin jo aika vähästä kylläiseksi miesten suhteen ja niinpä olen nytkin varsin tyytyväinen itekseni ilman pihtaavaa ja milloin mistäkin vinkuvaa munakasta, joka tekee pääni sisällöstä muussia ja sydämestäni kipeän.

Hilirimpsis, eiköhän vaan tästäkin tussahtanu pikkusen perhosia! Pus!

Viimeinkin! Tämä on se merkintä, josta avatessa tulvahtaa ämpäreittäin perhosia, ruusunnuppusia, sydämiä ja linnunlaulua!

Aivan käsittämätöntä. Joku on varmaan peukaloinu minun iltapalaa tai jotain. En keksi muutakaan selitystä. On nääs maailmankirjat aika sekasin. Ensinnäkin nousin tänään jo seitsemän jälkeen. Minen IKINÄ nouse niin aikaisin, jos vain on mahdollista nukkua. Tunsin itseni niin pirteäksi, jotta nousin sitten ylös. Todella hämärää.

Aamu ja aamupäivä meni joululauluja lauleskellessa ja hämmästellessä, miten onnellinen ja hyväntuulinen olenkaan. Huolimatta kadonneesta lompakosta ja siitä, että tänään oli tarkoitus juosta kaupungilla peräsuoli pitkällään otattamassa passikuvia, noutamassa uutta opiskelijakorttia ja jättämässä ajokorttihakemusta olin aivan hirmuisen seesteinen ja iloinen. Yritin tehdä diagnoosia, mutta luovutin ja tyydyin vain hymistelemään naama korvissa. Onko joku käyny polkasemassa minua yöllä vai mitä hittoa?

Ehkä hyväntuulisuuteni oli eilisen jälkimaininkeja. Näin eilen koko perheeni. Ensin isän (ja sen veljet), sitten äidin ja illalla vielä veikan. Ja oli hirveän mukava viettää kaikkien kanssa aikaa, vaikkakin erikseen. Tänäänkin olin vielä puhelinyhteydessä heihin kaikkiin. Voi, minun outo, rikkinäinen ja vähintäänkin epäonnistunut perheeni! Mie niin tykkään minun iskästä ja äidistä ja veikasta! Täytynee myöntää, että isä oli eilen minun valkoisella ratsulla luokse karauttava ritarini ja toi hädässä olevalle lapselleen rahaa. Syyllisenä ja häpeissäni otin avustuksen vastaan. Ja söin sitten mahan oikein täyteen itse valitsemaani ruokaa! Ja äiti tuli HKL:n asiakaspalveluun todistamaan, että minoon sen lapsi Maija. Ja sitte vielä veikka soitti minut luokseen ja tuli vielä sen jälkeen minun luokse kattomaan Pokka pitää-jaksoja nauhalta ja syömään jätskiä ja suklaata. On hyvä mieli minun perheestä.

On mulla kyllä hyvä mieli yhdestä tänään päivällä tapahtuneesta asiastakin. Aamu meni tosiaan hoilatessa niitä joululauluja. Jossain vaiheessa selvisin suihkuun ja aloin valmistautumaan kaupungille lähtöön. Piirsin itselleni hurjan sotamaalauksen, etten sulautuisi passikuvassa sitten vallan taustaan. Ikävää, jos siinä näkyis pelkkä tukka. Näyttäis, että kuva on otettu jonkun peruukista, kun minun naama on niin haalee. Aikani maalailtua lähdin kaupungille. Olin tehnyt hienon toimintasuunnitelman: ensin viimeisenä oljenkortena Kampin löytötavaratoimistoon, sitten suljen pankkikortin, jotta voin mennä laittamaan tilille rahaa ja sitten käyn otattamassa ne kuvat ja vien ajokorttihakemuksen ja haen matkahuollon opiskelijakortin.

Kävikin sitten niin, että koin löytötavaratoimiston tiskillä onnenhetkiä niin syvästi, että vedet nousi silmiin ja minun piti ponnistella, etten herahda itkunauruun sen sedän edessä. Minun rakas lompakkoni täydellisine sisustoineen oli palautettu sinne. Rahat, kortit, kaikki oli tallella. Minun ei tarvinu sulkea enää yhtään korttia! Minun ei tarvinu mennä otattamaan itsestäni taas yhtä rumaa kuvaa eikä jonottaa poliisilaitoksella! Sain ihanan ajokorttini, jonka kuvassa olen viaton 17-vuotias, lyhyttukkainen blondi takaisin! Minulla on henkkarit! Minulla on bonuskortteja! IIIIIK!!!!

Olen hirmuisen onnellinen ja iloinen. Lauloin nyt vielä illallakin vähän Varpusta jouluaamuna. Polttelen kynttilöitä, paistan sulhaspiirakoita ja muussaan munavoita ja olen varsin tyytyväinen ilman oikeaa sulhasta ja munaa! Voi kärsä miten ihanaa!

Ps. Pahoitteluni, ettei alussa ollut varoitusta siitä, että perhosten, ruusunnuppujen, linnunlaulun ja sydänten lisäksi täältä tursahtaa myös aimoannos siirappia.

Voi itku. Ihmiset on kyllä joskus aika ihania, vaikka mie aina reuhaanki, että kaikki on ihan perseestä. Mun varmaan kannattaa hukata jatkossakin tavaroitani, kun saan nyt niin ihanaa kohtelua osakseni.

Ensinnäkin kaikki on jaksanu kannustaa blogikommenteissa ja suoltaa lohduttavia sanoja ja kertoa omia kokemuksiaan. Ei ole vertaistuen voittanutta! Kaksi ihanaa mussua on tarjonnut rahaa lainaksi, vaikkei mulla olekaan mahdollisuutta lainata. Takaisinmaksua sais näillä tuloilla oottaa vähintään helvetin jäätymiseen saakka. Niinpä nöyrryn iskän pakeille, kun puurovarastot ehtyy. Iskä on kylläkin viiminen ihminen, jolta haluaisin pyytää, mutta mitäs meni lupaamaan, että auttaa lastaan tiukoissa tilanteissa. Oletan, että isinki mittaristolla nälkäkuoleman vaara on jo aika tiukka tilanne. Tosin se voi olla, että se kannustaa sinnittelemään vielä hetken, onhan mulla aika paljon tota ylimäärästä ympärystää...

Eilen hain ystävän jääkaapista kanasalaattia, jotta sain muutakin iltapalaa, kuin puuroa. Se oli ollu jossain työpaikan rääppiäisissä ja sieltä sai sitte tähteitä mukaansa ja se oli ajatellu minua poloista köyhäläistä ja ottanu ison kuupallisen sitä salaattia minulle. Koska se kaveri ei ollu ite illalla kotona, kehotti se minua omatoimisesti hakemaan appeen, kun mulla on avainkin. Ja minähän kipitin Welmun kanssa iltalenkin sen kautta.

Nyt aamulla joku soitti tuntemattomasta numerosta. Aattelin, että tää on taas joku lehtimyyjä tai kalluppi tai joku ja vastasin HYVIN tympääntyneellä äänellä. Mutta se olikin se ratikkafirman poika, joka soitti! Soitin sinne siis eilen ja kyselin lompakkoani. Koska siellä puhelimessa oli sellanen jannu, joka vaan ottaa ne tilaukset vastaan, eikä kuulemma tiedä muusta, delegoi se minun lompakkoasian sinne varikolle sähköpostitse, josta se setä sitte eilen aamupäivällä tyhjin käsin soittikin. Nyt se poika soitti mulle, koska se halusi varmistaa, jotta olenko kuullut lompakostani ja soitettiinko sieltä varikolta minulle ja löytykö se pussi. Voi itku, mikä sulkkuus! Tosin se soitti varmaan vaan sen takia, että se pelkäs työpaikkansa puolesta, kun se ei tienny onko asia hoidossa ja se aatteli, että nyt se lapsenääninen akka tulee kohta linjoista läpi, mutta ihanaa silti.

Voihan hitto. Tästä merkinnästähän tuli melkein sellainen sydämiä turskauttava hehkutusmerkintä! Siis sori, ei ollu tarkotus. Olen edelleen huippuvittuuntunu.

Ootte silti ihania, kiitos hirveästi! =)

Huoh. Olen niin vittuuntunut, että alan vaipua vainoharhoihin ja hysteriaan. Miten ihmeessä oikein kikistelin työpäivän lävitse ihan hyväntuulisena? Nyt, kun olen taas kotona, kehittelen sadistisia ajatuksia päässäni ja olen niin raivoissani, että kinttuja vihmoo ja tätä menoa puren hampaani onnettomiksi nysiksi. Ehkä mun pitäis olla jossain lukkojen takana, etten rupea toteuttamaan itseäni... Turvallisesti pakkopaidassa, suukapulassa ja lepareissa. Puuuh.

Sitä riivatun lompakkoa ei ole missään. Soitin sinne ratikkamestaan. Siellä joku setä oli kuulemma vielä nuohonnut sen ratikan jotain ties mitä luukkuja myöten, muttei ollu löytäny mitään. Soitin poliisin löytötavaratoimistoon; nada. Matkakorttia ei oltu palautettu sinne, minne ne nyt yleensä palautetaan, jos joku sellaisen löytää. Kirjastokorttia ei oltu käytetty. Ei merkkiäkään koko vitun pussukasta. Toisin sanoen siis joku kusipää on pölliny sen mahd siellä ratikassa tai sitten olen tiputtanu sen siinä sadan metrin matkalla ratikasta Apollolle.

Löytötavaratoimistot kehottaa odottamaan muutaman päivän, jos se lompsa vaikka ilmaantuu jostain. Joudun siis matkustamaan pummilla, koska en edelleenkään omista rahaa ja matkakorttini on mitä luultavimmin sen lompakon kanssa siellä samoilla teillä tietämättömillä. Äsken olin jo aika täpärässä tilanteessa, kun ratikkaan loikkasi joku tarkastajan näköinen naikkonen. Tosin se saattoi olla myös lappuliisa, mutten todellakaan jääny ottamaan asiasta selvää. Osaan kuvitella, että jos oisin jääny pummilla matkustamisesta kiinni ja saanu 80€:n sakkolapun kouraan, olisin järjestänyt siinä ratikkapysäkillä ranteiden aukiviiltämisperformanssin. Sen verran on nyt mitta täynnä ja ilman sakkoakin on moinen performanssi aika likellä.

Vois olettaa, että jos se lompakko on tippunut johonkin/se on pöllitty, rahat viety ja loput viskattu johonkin, joku on löytänyt sen. Miksei se joku ole vienyt sitä poliisiasemalle tms paikkaan?! Olen kaavaillut päässäni toistaan kivuliaampia tapoja kouluttaa moista kusipäätä, joka heittää löytämänsä/pöllimänsä lompakon roskikseen, mistä sitä ei kyllä enää kukaan löydä ja se oli sitte sen lompakon menoa sisältöineen päivineen. En viitsi kirjoittaa niitä tapoja tähän, koska pitäisitte minua sen jälkeen entistä kieroutuneempana.

Kaivelin itseasiassa äsken täältä kämpästä paikkoja, joissa se lompakko voisi olla. Kun katsokaas se ratikkamestan setä tappoi minun toivon siitä, että se lompakko olisi turvallisesti löytyny sieltä, joten kehittelin päässäni uuden teorian; lompakko onkin alunperin unohtunut minulta kotiin! Niinpä pöllyttelin äsken vaatteitani ja tongin sohvaa sun muuta, mutta kylläkin turhaan. On vaan niin pirun riipivä ajatus, että se on kertakaikkisen kadonnut, poissa, takaisin saamattomissa. Paska!

Olen helvetin huono kestämään tälläsiä tilanteita. Nyt ei auta ees Dionin Celine.

Tämä viikonloppu on kertakaikkiaan edustanut kaikkien paskaviikonloppujen aatelia. Siis oikeasti. Kaikki minun Bridget Jones-viikonloput surressa miestä, joka ei ole minusta kiinnostunut ovat olleet pilipalipiiperrystä, ihanien herkkujen mässäämista, tyttöjen kanssa puhelimessa juoruilua ja leffojen katselemista. Nyt olen viettänyt Maailman Vittuuntunein Hirviö-viikonloppua, jonka ulkoisilla teemoilla olisin kyennyt karkottamaan kenet tahansa ihmisparan, joka olisi eksynyt ovelleni. Näissä sfääreissä vitutusmittarini ei olekaan käynyt ties kuinka pitkiin aikoihin.

Kaikki alkoi kovinkin lupaavasti. Oli oikeasti kivaa perjantaina siellä sporassa, vaikka sinnekin selviydyin tietenkin vasta pienten sählinkien kera. Huomasin kuitenkin siellä jatkobaarissa hävittäneeni lompakkoni ja sen mukana kaikki rahani ja korttini. Sinne meni Maijan loppukuun budjetti, matkakortti, pankki- ja luottokortit, bonuskortit, jäsenkortit, henkkarit, kirjastokortit ja kelakortti. Mikäs siinä sitten. Painuin kotiin aivan hirveän surullisena ja vittuuntuneena.

Olin vähän päissäni, enkä nyt muista tökänneeni jalkaani mihinkään, mutta kotiin päästyäni huomasin, jotta aika karvaasti kolottaa keskivarvasta vasemmassa jalassa. Poistin sukkahousut tieltä ja kas, kynsi oli miltei irti. Se lerputti pienen nahkasuihkaleen varassa. Luojan kiitos olin päissäni. Jos olisin kohdannut moisen näyn selvin päin, olisin väpissyt kauhusta kykenemättä tekemään mitään. Jostain syystä kaikki kynsijutut on mulle kauhistus. Lapioin töissäki mieluummin kilotolkulla paskaa, kun leikkaan kenenkään kynsiä. Nyt kuitenkin riipaisin kynsiparan reippaasti irti ja laastaroin kohdan piiloon. Ikävää sinänsä, mutta nyt en uskalla poistaa laastaria.

Kävin sitten itkuisena nukkumaan ja heräsin aamulle pienessä darrassa, räjähtäneen mustalaisen näköisenä. Silmät itkettyneinä, punaisina ja osittain edellisillan rajauksilla koristettuna, tukka pystyssä ja huulet turvoksissa. Ja aivan käsittämättömän vitutuksen vallassa. Palloilin vähän aikaa hereillä, mutta sitten armahdin itseäni käymällä uudestaan nukkumaan. Nukuin suurimman osan päivästä ihan vaan päästäkseni miettimästä sitä kadonnutta lompakkoa. Eihän tässä muuten mitään, mutta kaikkien korttien uusiminen maksaa. Olen käsittämättömän köyhä. Toistaiseksi mulla on vielä näkkileipää, puuroa, makaronia ja muutama kananmuna, mutta mitäs kun ne loppuu?! Mitä mie syön? Millä rahalla muka uusin ne kortit? Rahaa tulee seuraavan kerran kolmen viikon päästä ja sitä tulee niin vähän, etten saa edes kaikkia laskuja maksettua. Vittu.

Koska olen jälleen kerran onnettaren suosikki, olen varma, että lompakkohässäkän lisäksi toi vitun varvas tulehtuu ja uusi kynsi rupeaa kasvamaan sinne sisään. Welmu joutuu olemaan rajoitetulla liikunnalla, koska en pysty kunnolla kävelemään ja olen toistaiseksi uskaltanut tunkea jalkaani vain kumisaappaat, koska niissä on enemmän tilaa, kuin normikengissä. Viisaudenhammas on vähän kipeä. Sekin on varmaan tulehtunut. Olen likainen ja haluton ja tympääntynyt ja mikä pahinta, tätä vitutusta ei voi lietsoa pois esimerkiksi Celine Dionilla tai suklaajätskillä, koska tämä on niin massiivista laatua. Ei sillä, että mulla ois varaakaan suklaajätskiin. Rahavarani käsittävät tällä hetkellä tasan 75 senttiä.

Hienoa. Menenkin tästä ehkä keittelemään puuroa tai makaronia, jotka molemmat ällöttävät minua vähintään yhtä paljon, kuin toi irronnut kynsi. Pus!

Vittu saatana. Mikä siinä on, että hoitoalalle hakeutuu ne kaikkein elämään kyllästyneimmät, paatuneimmat, rasittavimmat ja kusipäisimmät ihmiset?! Olen kova stereotypioimaan ja olen lokeroinut hoitajan herttaiseksi, iloiseksi ja avoimeksi ihmiseksi. Tämä toteutuu noin kerran tuhannesta. Kuten arvasin, ensimmäinen päiväni tuolla harjottelussa oli ihan yhtä paskaa. Ei ihan niin kirjaimellisesti, kuin voisi, mutta kuvainnoillisesti sitäkin enemmän. Vittu mitä kantturoita minun tielle taas siunattiin.

Ensinnäkään minun tuloon ei oltu varauduttu. Ne siellä levitteli käsiään ja hämmästeli kun menin sinne. Minut neuvottiin yliolkaisesti pukkariin ja loput aamusta ja aamupäivästä menikin sitten siihen, että tunsin olevani enemmän tiellä, kuin koskaan. Oma ohjaajani oli tietenki tulossa vasta iltavuoroon. Ensin jouduin sellaisen helvetin kyllästyneen kantturan uhriksi. Tämän jälkeen minut palloteltiin sellasen realismista täysiin vieraantuneen vanhan luuskan kynsiin. Viimeisenä jouduin harvinaisen ylimielisen keski-ikäisen haahkan huokailtavaksi. Olin niin täynnä pyhää vihaa ruokikseen mennessä, että laadin jo mielessäni aika pippurista reklamaatiota taholle jos toisellekin.

Sain jonkinmoista tolkkua hommaan, kun oma ohjaajani sitten suvaitsi saapua paikalle. Odotan kauhulla huomista. Hommaa ei auta yhtään, että naapurin lutka kotiutui neljältä viime yönä ja katsoi asiakseen puhua 45 minuuttia puhelimessa tuon paperiseinän takana siihen aikaan yöstä. Heräsin "siis vittu jos se menee niiku panee sitä"-tyylisiin juttuihin, enkä tietenkään saanu enää unta sen jälkeen. Kellonsoimishetkellä olin tietenkin juuri vaipunut horrokseen.

Olen siis saatanallisen väsynyt heräämisestä aamuyöllä. Tili näyttää nollaa. Tämän johdosta en syö enää loppuviikosta, enkä sen jälkeen mitään. No, tekee kai ihan hyvää tälle ruholle. Sain äsken tylyt pakit. En jaksa ruveta tekemään läksyjä. Itkettää. Ulkona sataa saatanasti ja mun pitäis viedä vielä koira ulos. Haluisin kaivautua peittoihin, itkeä pielukseni märäksi ja nukkua sitten niin kauan, että herätessä olisi jo ihan pakko olla parempi mieli.

Aina ei voi voittaa. Herätyskello soi huomennakin tasan aamukuudelta, jonka jälkeen pääsen taas kusi-, paska- ja mrsa-paratiisiin kaikkeen kyllästyneiden haahkojen koulutettavaksi.

Tämän tekstin perusteella myös minä kuullostan sellaiselta...

Voi vittu, miten sitä voikin heti aamusta joutua sellaisen raivon valtaan, että koko edessä oleva päivä tuntuu toivottomalta ja synkältä. Ensin heräät jo ihan konkreettisestikin synkkään ja harmaaseen aamuun väsyneenä, päänsärkyisenä ja niin janoisena, että nahkea kieli raapii vielä nahkeampaa kitalakea ja matka vesihanalle tuntuu pidemmältä, kuin koskaan. Tämän jälkeen noin vartin sisään käy tapahtumasarja, jonka jälkeen istut lattialla ja haluat murhata jonkun. Ihan kenet tahansa.

Ensinnäkin minun oli pakko nousta, koska oli viimeinkin pyykkipäivä. Koska meidän talon pyykkitupa on aina ihan tukkeessa, ehtii yleensä pyykkiä kertyä ihan helvetisti seuraavalle mahdolliselle vuorolle, jonka saa itselleen listalta kiilattua. Näin siis nytkin. Olin varautunut pesemään kolme koneellista ja jotain olisi ehkä jäänyt pesemättäkin.

Minä lajittelen pyykit tummiin ja vaaleisiin (ja tarvittaessa punaisiin) kippaamalla ne kaikki olohuoneen lattialle ja tekemällä siitä kasoja. Tein kiltisti tämän toimenpiteen ja otin mukaani kellariin yhden koneellisen tummia pyykkejä. Pesutuvan ovessa on lappu: Tiedoksi pyykkäreille, että pesukone on rikki. Korjaaja tilattu. Lappu oli punaisella kirjoitettu, mutta minä näin punaista ihan muutenkin. Kärsivällisesti varasin listalta uuden vuoron ensi viikon keskiviikolle, jolloin todella toivon, että se vitun korjaaja on saanut sen vitun koneen kuntoon, ettei minun tarvii mennä tappamaan ketään. Raahustin pyykkeineni takaisin yläkertaan savun noustessa korvista. Ja vittusaatana kaikista muistakin ruumiinaukoista.

Menin vessaan ja kappas, onhan minulla yksi ruumiinaukko, josta ei tule savua, vaan puolukkaa! Voi jumalauta. Olin unohtanut kuukkarit. Tiedänhän minä, koska ne tulee, kun syön pillereitä, mutta jotenkin se nyt vain oli haihtunut mielestäni. Koska olen kova kuljeskelemaan ilman pikkareita kotona ja kesällä muuallakin, jouduin riisumaan housut, koikkelehtimaan pikkarilaarille (joka uhkaa ehtyä vallan, koska en ole päässyt sinne pyykille) ja asentamaan niihin sitten erinäisiä puolukkapäivien peruselementtejä ja kiskomaan sitten taas kotipöksyt uudelleen jalkaan tulitikkulaatikon kokoisessa huussissani.

Koska minä en äsken vielä tiennyt, että minulla on kuukkarit, minua ei myöskään koskenut mihinkään. Nyt, kun tiedän, minua koskee helvetillisesti ja alapääni tuntuu sementtiin valetulta ja sieltä tuntuu pyrkivän ulos koripallo varmaan telineineen päivineen (ei sillä, että muistaisin tunkeneeni sinne moista). Olen myös aivan saatanan nälissäni ja koska en eilen vaivautunut kauppaan, kaappini huutaa tyhjyyttään ja ainut syötäväksi jotenkuten kelpaava tuote oli puuro, jota sitten keitin. Laitoin siihen liikaa hiutaleita ja nyt minulla on tuossa kulhossa köntillinen laastia puolukkahillon kera (ihan peräti OIKEAA puolukkahilloa, en kaapinut sitä housuistani).

Koska tajusin juuri, että nyt on isänpäivä, eikä pikkukaupatkaan ole auki, joudun lähtemään johonkin vitun huoltoasemalle tönimään otsassani kasvavalla kyrvällä muita yhtä urpoja, jotka eivät tajunneet käydä kaupassa eilen, jos haluan syödä tänään muutakin, kuin laastia (multa loppu hillokin. Se kaupan hillo, ei oma). Ensin pitää käyttää kuitenkin koira lenkillä. Voi jumalauta.

Minuun koskee, olen raivoissani, väsynyt ja nuutunut ja haluan tappaa jonkun, eikä mulloo puhtaita vaatteita. Olohuoneeni lattia on kansoittunut pyykeistä. Lisäksi minua panettaa niin paljon, että saan luultavimmin tuomion raiskausmurhasta. Koska kukaan ei halua minua ristikseen, enkö voisi vaan löysätä vähän pipoa ja liukua irtosuhteiden ihanaan maailmaan ja saada helpotuksen tuskalliseen olotilaani?! Tosin kun mietin tarkemmin, kuka haluaa nussia ylipainoista, hassahtaneen näköistä silmäpussiakkaa, jolla on puolukkapäivät...!? No ei kukaan.

Simpura!

Huoh. Taas yksi viikonloppu, jolloin istun liian isoissa lökäreissä (ne vakiokalsarit on pyykissä, ne alkoi seisomaan itsekseen sängyn vierellä oottamassa, että mie hyppään niihin) kotona märehtimässä asioita ja virttymässä yksikseni. Ja lihomassa. Olen kamala syöppö. Ja läski. Ja vanhapiika. Ja rupsahtanut. Yyyyh.

Tämä on ainakin kolmas viikonloppu putkeen, kun katson Bridget Jones-elokuvan ja päätän, että nyt minäkin Bridgetin lailla nousen miessuostani, ryhdistäydyn, rupean hehkeäksi ja hommaan itselleni treffit ja säpinää. Huolestuttavan usein istun kuitenkin kotona lempimässä sipsipussia, raapustamassa ristikkoa ja väsäämässä asioiden kanssa ainoastaan ajatuksen tasolla. Näin tänäänkin.

Tosin. Minulla on rajoittavia tekijöitä elämässäni. Minen oikeasti voi käydä missään, koska olen niin köyhä. Millä opiskelijat muka rilluaa?! Minen ymmärrä. Tosin...jos söisin vähemmän, olisi minulla myös enemmän rahaa. Eh. Minulla olisi myös rahaa ehkä niihin hyllyihin ja sohvatyynyihin, jotka olen ollut aikeissa hankkia jo joitakin vuosia.

Minulla olisi myös mahdollisesti vähemmän läskiä, jos en tuhlaisi kaikkia vähiä rahojani ruokaan ja mussuttaisi koko ajan jotain. Olen lihonut. Ihan oikeasti. Kroppani tuntuu kammottavalta maitovalaan ruholta, vaatteet puristaa ja jättää kuvioita ihooni ja...minen ole minä. Hyi. Tekee mieli oksentaa ja kaivertaa itsestään veitsellä ylimääräinen kerros pois.

Olen maksimaalisen tenttikierteen jälkeen väsynyt. Olen umpikujassa ihmissuhteissani (jälleen kerran...). Olen lopen ärsyyntynyt kaikesta (ylläri!). Maanantaina alkaa työharjoittelu ja olen kauhean pessimistisella asenteella (minäkö negatiivinen?!) sitä kohtaan. Bridget Jones panee telkkarissa ja minä tyydyn tänäänkin omaan käteeni ja likaisiin kuvitelmiini.

Huomenna. Mie ryhdistäydyn. Ihan varmasti.

Minua ei taas oikein varsinaisesti onni potki. Eilisen sukkahoususeikkailun jälkeen verhouduin tänään turvallisiksi luulemiini farkkuihin. Kissanvillat, näissä on vetskari rikki. Sen jälkeen, kun olin tyytyväisenä saapastellut ympäri koulua viirut auki, aloin epäillä, josko takapuolellani ja sukupuolielimelläni on jonkimoisia fetissejä paljastella itseään. Alkaa nääs vaikuttaa pikkuhiljaa siltä...

Lisäksi minulle sattui pieni maitotapaturma. Olen yleensä maitoa ostaessani suosinut sitä laktoositonta versiota, koska koen joskus saavani tavallisista maitotuotteista erinäisiä oireita ja laktoositon ei maistu poikkeavalle, niin kuin se hylajutska. Nyt minusta ne oireet on kuitenkin harventuneet ihan huomattavasti, joten olen ostanut tavallista maitoa, koska se laktoositon on ihan hirveän kallista ja minä köyhä. Juon maitoa tosi harvoin, mutta olen välillä ostanut kahvimaidoksi ja "jos tekee mieli"-maidoksi litran kaappiin. Eilenkin minulla oli kaapissa ykkösmaitopurkki ja koska se oli ihan vallan iskemätön ja menossa vanhaksi tänään, ajattelin, että kippaan sitä vähän niiden lämpimien leipien kanssa. Ja niinpä tein. Join yli puolet siitä purnukasta. Hyvää oli.

Kunnes. Myöhään illalla vatsastani kuului murr ja kurr ja jksairqkjsaöldkskjdslkööh. Tunsin epämiellyttävää mouruntaa ja kouristelua ja painetta ja sitten tunsin, että NYT JUURI on oltava vessassa, joten singahdin huussiin, kuin parahinkin sprintteri. Voi piru, reunus oli märkä, koska olin käynyt suihkussa. En halunnut istua märällä reunukselle, vaan kikistin koko alaruumiini kasaan ja pyllyni herneen kokoiseksi ja käytin kaiken tahdonvoimani lastin sisällä pitämiseen ja pyyhin reunuksen. Takapuoleni ei ollut vielä ehtinyt edes koskettaa reunusta, kun padot aukesivat ja...niin. Semmosta. Istuin pöntöllä kouristelemassa ja ajattelin, että tämä, jos jokin, kuuluu naapuriin ja viereiseen rappuun ja vittu Kiinaan saakka. Ajatus ahdisti minua suunnattomasti. Minulla on nääs erityisen vieraskorea takapuolenreikä.

Suoritettuani asiani ajattelin, että se siitä. No, ajattelin liian ajoissa. Hetken päästä löysin itseni taas pöntöltä vääntelehtimästä. Apua. Kirosin sitä maitoa ja kohtuullisen herkkää suoltani. Koko maha oli ihan kosketusarka. Istuin nolona huussissa ja mielessäni käväisivät taas asuntoni ohuet seinät. Lisäksi vessani on ihan ulko-oven vieressä. Ja minen oo niin kovin nuuka sulkemaan huussin ovea. Jos joku sillä hetkellä käveli käytävässä, ajatteli se varmaan, että just, siellä se ympäriinsä sipsutteleva hameniekka istuu paskalla ja pitää tommosta ääntä, hyi. Miksi meidän ruumiintoiminnot ei ole evoluution saatossa muodostuneet hieman hienostuneemmiksi?!

Kävin sitten lopulta olevinaan ihan ok-kunnossa nukkumaan. Mahaa ei sinänsä koskenut ja ajattelin pönttöön roiskahtaneen jo ihan taatusti aivan kaiken, mikä sisältäni vain pois jouti. Wrong again! Heräsin puoli kolmelta alle parin tunnin unien jälkeen jumalattomaan suolisolmu-tunteeseen. Kinkutin vessaan ja voi tsiisus, miten yöllinen hiljaisuus toimi mainiona kaikupohjana toimilleni. Meinasin jo kesken puuhieni hakea ne Sahurin lahjoittamat korvatulpat (siis tätä vartenko ne olikin?!). Ja jälleen säälin naapureitani, jotka varmaan hervahtivat sängyistään alakerran muijan räjäyttäessä potin. Eh. Tässä vaiheessa olin jo aika huolissani seuraavan aamun kunnostani, mutta join puoli litraa vettä suoltamisen perään ja olin aamulla onneksi sitten ihan kunnossa.

Aistin tässä jonkinmoista ristiriitaa. Ujolla takamuksellani ei todisteiden valossa voi olla paljastamisfetissiä. Olenkin vakuuttunut, että eilinen oli sukkahousujen raaka kosto ties mistä. Mitä mie enää voin laittaa päälle, kun sukkikset vaatii saada kääriytyä takamukseni alle ja farkut ovat erikoistuneet vilauttelemaan etumustani?!