Blogi

Vitutukseni on luojan kiitos kaliiperiä pienempää, kuin eilen. Tänään olen lähinnä ylidramaattisella ja surumielisellä tuulella. Yllättävää. Minä kun harvemmin olen muulla, kuin vittuuntuneella, ylidramaattisella tai surumielisellä tuulella tai sitten näiden erilaisten yhdistelmien aiheuttamalla, hysterian höystämällä tuulella. Normipäivä siis.

Tein oikein herkullisia lämpimiä leipiä. Laitan niiden ohjeen tähän, jos joku haluaa kokeilla niitä, ja etten itse unohda sitä. Tarvitset:

6 kpl paahtoleipää (itse käytin niitä isoja täysjyväpaahtoleipäviipaleita)
puolikas paprika
puolikas iso tai kokonainen pieni sipuli
valkosipulia
250 grammaa kanan fileesuikaleita
valkosipulituorejuustoa
mozzarellaraastetta
100 grammaa sinihomejuustoa
purkki pieniä ananaspaloja
mustapippuria
chili-mausteseosta

Paista kanasuikaleet. Sekoita joukkoon pilkottu sipuli ja paprika. Purista sekaan valkosipulia (itse laitoin kuutisen kynttä). Paistele hetki. Nosta pannu pois levyltä ja sekoita joukkoon ananakset ja sinihomejuusto muruina. Mausta mustapippurilla ja chili-mausteseoksella. Paahda leivät ensin ja voitele sitten valkosipulituorejuustolla. Nosta kullekin leivälle pieni kauhallinen kanaseosta. Ripsauta päälle vielä mozzarellaraastetta. Paista 200-asteisessa uunissa parisenkymmentä minuuttia.

Oli hyvää. Ja ihan käsittämättömän täyttävää. Halkean! Taas jälleen kerran. Samalla mietin kenelle syötän nuo neljä jäljellä olevaa leipää. Koirakin sai jo osansa. Hmph, yksin asumisen vitsauksia.

No mutta. Asiaa sukkahousuista. Olen viime aikoina käyttänyt kovasti sukkiksia, koska käytän aika paljon hametta. Niin tänäänkin. Ja sen johdosta rupesin miettimään, olenkohan jotenkin littanoitunut, vai mikä minua oikein vaivaa. Toisaalta voihan se olla niinkin, että olen paisunut ja näin ollen vyötärölläni ei pysy enää mikään. Muu, kuin läski. Ihanaa. Olen liukas läski. Mikäs sen mukavampaa.

Jotenkin huomasin jossain vaiheessa koululla, että hitto kun sukkahousut valuu. Se on ärsyttävän tuntuista. Jokainen, jolla on ikinä ollut mahamakkaraa, tietää, miltä tuntuvat ne huonosti istuvat pikkarit, jotka salakavalasti lumpsahtavat makkaran alle ja jäävät sinne vittumaisen tuntuiseksi kääryleeksi. No, jos siinä on sukkahousut mukana, tunne on vielä vittumaisempi. Sukkiksissa kun yleensä on aika napakka se vyötärönauha ja lisäksi sitä tuntee, miten se haarasysteemi roikkuu liian matalalla. Ja näinpä minä sitten tunnille lampsiessani huomasin, että sukkikset ovat ottaneet ne pikkarit mukaansa ja molemmat ovat valahtaneet lanteille. Koska en voinut ruveta niitä koko luokan nähden kiskomaan ylös, kärvistelin koko mikrobiologian tunnin ärsyttävän sukkahousu-tunteen kanssa.

Tunnin loputtua singahdin vessaan. Kiskoin sekä kalsarit että sukkikset niin ylös kuin mahdollista. Olen sitä mieltä, että niitä low waist-sukkiksia ei varmaan voi käyttää kukaan muu, kuin langanlaiha ihminen. Nehän ois jo valmiiksi muuten siellä makkaran alla! Niinpä suosin mallia, joka yltää mieluiten kainaloihin asti. Tosin nyt sekään ei auttanut. Jotenki salakavalasti olin tunnin aikana littanoitunut ja niinpä jo ennen Malmin ostoskeskusta sukkahousut roikkuivat taas puolitangossa. Yritin vaivihkaa kiskoa niitä ylemmäs, mutta sitä on pirun vaikea tehdä hienostuneesti. Ja koska olin puolihameessani, villakangastakissani ja matalissa saappaissani tietenkin äärimmäisen hienostunut, en kehdannu rieskoa vaatteitani paikoilleen, vaan yritin kestää.

Kävin Malmilla kaupassa. Suhailin siellä kaikessa rauhassa. Kassalla soin taas ajatukseni sukkahousuille. Nyt ne olivat jo tosi matalalla. Rupesin pelkäämään, että ne singahtavat kinttuihin kokonaan. Yritin joten kuten kekkaloida junalaiturille ja etsin samalla koloa, johon voisin livahtaa riipimään niitä tuomiopäivän sukkahousuja ylemmäs. Sopivaa koloa minulle ei kuitenkaan suotu ja niinpä könkkäsin laiturille. Ajattelin, että menen tarpeeksi pitkälle siellä ja virittelin karderoopiani jossain pylvään takana. Tämäkään mahdollisuus ei kuitenkaan tullut kyseeseen. Ollessani vielä laiturin portaissa juna pyyhälsi asemalle. Jouduin juoksemaan. Nyt pelkäsin oikein kamalasti. Tunsin haarakiilan roikkuvan aivan hälyttävän matalalla. Kiilasin perimmäiseen vaunuun, jossa luojan kiitos istui vain yksi ihminen ja sekin selin minuun. Hinasin sukkiksia ylemmäs niin paljon, kuin se vain takin läpi on mahdollista. Huh.

Kerrankin minulla kävi bussin kanssa säkä. Ei tarvinnut odottaa pysäkillä, kuin pari minuuttia. Koska olin jo kipittänyt laiturilta bussipysäkille, ne riivatun sukkahousut olivat taas valahtaneet huolestuttavan alas. Yritin taas vaivihkaa nostella niitä. Hyppäsin bussiin ja ajattelin että olisin joutunu kävelemään varmaan puolet matkasta pylly paljaana, jos oisin missannut linjurin. Sinänsä tämä on varmaan ihan tottakin, koska kun viimein pääsin omalta pysäkiltä kotiin, olivat sukkahousut valahtaneet niin alas, että tunsin, miten puolihameeni liukas vuori hyväili paljasta hanuriani. Sukkahousut olivat mukavasti asettuneet jättiläismutanttiomenaa muistuttavan puolipallopyllyni alle.

Huomenna pukeudun ihan varmasti farkkuihin.

Mullon kriisi. Ja nyt haluan suoltaa sen kriisin tähän ja mielellään sen jälkeen unohtaa koko asian, lakata perustelemasta sitä kenellekään ja tuntemasta itseäni epänaiseksi tai friikiksi. Haluan myös, ettei kukaan enää syyllistä minua siitä. Tiedän, että menetän vielä ehkä montakin ihmistä sen myötä, mutta minen voi sille minkään. En voi muuttaa halujani tai taikoa itselleni viettiä, joka minulta puuttuu. Jos joskus mieli muuttuu, niin hyvä on sitten. Sitä ennen minussa itsessäni pitää muuttua aika paljon.

Minen halua lapsia. Minen vaan osaa haluta. En tunne minkäänlaista tarvetta moiseen. Muuta perusteluahan minulla ei periaatteessa tarvitse edes olla. En minäkään penää ihmisiltä järkisyitä siihen, miksi ne haluaa lapsia. Siihen kun riittää se vietti, se halu. Ja minulla ei moista ole. Ja vaikkei tarvitsisi olla, minulla on niitä järkisyitä vaikka kuinka.

Jotenkin miellän jollain tapaa jopa vähän itsekkääksi halun tehdä tähän maailmaan lapsia. Ajatelkaa nyt; ihminen tuhoaa maan altaan elämällä täällä miten sattuu ja suoltaa sitten lapsia kärsimään tekosistaan ja siinä samalla kasvattaa niistä lapsista samanlaisia tuhoajia. Ihminen on ihan kammottavan itsekäs. Kaikki vaan tappaa toisiaan. Eläimiä rääkätään. Hoitoon ei pääse. Hullut rilluaa vapaina kaduilla. Ryyppääminen on uusi kansanharrastus. Seksiä tulee joka tuutista. Pedofiilit kukoistaa kukkeammin, kuin koskaan. Mitään vastuuta mistään ei tarvitse ottaa. Maapallo on ihan kauhean pahassa kunnossa, eikä kukaan välitä. Miten on asiat sitten, kun meidän lapsemme ovat vanhoja?!

Minen ymmärrä, miksi minun pitäis syytää maailmaan parkuva nyytti, jota sitten hoidan kuuden kilon silmäpussit naamastani roikkuen, joka valvottaa minua ja minä palan loppuun ja rupean inhoamaan sitä nyyttiä ja myyn sen kirpputorilla pois. Minen ymmärrä, miksi minun pitäisi sitoa itseni toiseen ihmiseen niin, etten pääse halutessani lähikauppaan, suihkuun tai edes kuselle. Joka paikassa on tissimaitoa, kuolaa, likaisia vaatteita. Kuka käyttää koiran pissillä? Ulos lähteminen vaatii kahden tunnin manööverit. Ei vittu, nyt se taas huutaa. Kaikki muut ihmiset katsoo minua paheksuvasti, kun kyörään hullun raivolla karjuvan lapsen rattaissa ruuhkabussiin. Juoksen tuttelitarjousten perässä. Ressaan imettämisestä. Kuolen väsymykseen.

Mitäs jos minä en rakastaisikaan sitä lasta? Mitäs jos inhoaisin sitä ja se riipisi minun hermoja niin, että hylkäisin sen johonkin joutomaalle ja toivoisin, että sudet söisi? Mitäs jos olisin huono äiti? Mitäs jos tekisin jotain väärin? Minun perfektionismini koskettaa pahiten juuri tätä asiaa. Tulen hulluksi, jos ajattelen, että lapsestani tulisi esimerkiksi narkkari tai se valehtelisi ja varastaisi (niin kuin minä tein). Sekoaisin, jos minun lapseni toistaisi äitinsä virheet. Sekoaisin, jos minä toistaisin omien vanhempieni virheet oman lapseni kanssa. Miten minä, rikkinäinen ihmispolo, muka osaisin kasvattaa terveellä itsetunnolla varustetun tasapainoisen yksilön, joka nauttisi elämästä ja tekisi oikeat valinnat? En mitenkään. Tekisin takuulla paljonkin väärin ja sekoaisin siitä hyvästä.

En erityisemmin pidä lapsista. Vauvoista pidän kyllä, mutta sitten kun lapsi alkaa puhumaan ja vaatimaan, se nousee jaloilleen, se valehtelee, se kokee maailman oudolla tavalla ja toteuttaa itseään oudosti ja vaatii loppumatonta huomiota ja haluaa leikkiä ja möykkää koko ajan ja imee minusta mehut ihan vallan. Minun pitäis pysyä kärsivällisenä, iloisena ja johdonmukaisena, vaikka haluaisin sulkea kakaran kaappiin ja laittaa oven säppiin ja avata ehkä sitten, kun mukulan turpa on sulkeutunut iäksi. Minen saisi tuntea moisia tunteita. Ruoskisin itseni kuoliaaksi moisista tunteista.

Rakastan ihan kauhean kovasti minun pientä kummityttöä ja olen ihan kertakaikkisen hulluna siihen lapseen, mutta en silti koe pienintäkään halua suoltaa omaa samankaltaista olentoa maailmaan. Vaikka sen kehitystä on ihana seurata, vaikka voisin lässyttää sille hamaan maailmantappiin saakka, vaikka sitä on ihana kanniskella ja tuijotella sen hassuja leikkejä.

Teoriassa osaisin varmasti kasvattaa lapsen oikein hienosti. Mutta käytännössä se on niin helvetin paljon vaikeampaa. Muistan, miten vaikeaa oli rakastaa toisen lasta (eksälläni oli leikki-ikäinen poika). Mitäs jos tuntisin niitä samoja tunteita oman lapseni kanssa? Miten tietäisin, että tekisin varmasti kaiken oikein, jotta minun lapsellani olisi hyvä olla? Minen kestäisi sitä syyllisyyttä mikä seuraisi siitä, jos minun lapseni joutuisi millään tavalla kärsimään. Ja kun täällä kärsii jokainen joskus. Ihan varmasti.

Ja sitten se kaikkein tärkein syy, joka tuli jo alussa: minen halua. Olenko minä nyt itsekäs? Mitä itsekästä siinä on, jos ei halua lapsia? Maailmassa on nyt jo liikaa ihmisiä, liikaa orpolapsia, joita kukaan ei halua, jotka kuolevat lastenkodeissa, joissa hoitajat kohtelevat niitä kaltoin. Miten se on muka itsekästä, etten minä halua synnyttää tänne enää yhtään lisäihmistä tuhoamaan mitään tai ketään? Kuka kärsii siitä, että minä jätän lapset tekemättä kaikkine angsteineni? Ei ihan varmasti kukaan.

Olen tehnyt tästä asiasta itselleni aikamoisen kriisin. En halua enää nähdä unia, joissa kekkaloin ympäriinsä suuren raskausmahan kanssa, jonka sisällä ei olekaan ketään. En oikeasti halua, että hakkaan päätäni seinään tämän asian kanssa. En halua enää tuntea syyllisyyttä tästä.

Odottaako joku minun lisäkseni sitä merkintää, josta sitten avatessa tussahtaa niitä mukavia asioita, kuten perhosia (piirrosperhosia, ei niitä oikeita, joilla on kammottava ja niljanteinen lihavartalo ja tahmajalat) ja tuoksuvia ruusun terälehtiä?! Minä nimittäin ihan oikeasti odotan sitä itse ihan kauhean kovasti. Joitakin kertoja sen pusaaminen on jopa ollut mielessä, mutta otsalisäkkeeni on siinä vaiheessa läväyttänyt minua johonkin päin naamaa ja olen tullut toisiin ajatuksiin. Tämäkään kerta ei tee poikkeusta.

Ehkä mullon vaan maanantaisyndrooma. Onneksi meillä oli eka tunti peruttu, joten koulu alkoi vasta kello 10.15. Tosin myöhästyin sieltä hieman, koska jouduin asioimaan ennen sitä pankissa. Sain nettipankin avainluvut jotenkin lukittua viikonlopun aikana. Yritin vaihtaa sitä listaa ja poks, ne lukkiutui. En tiedä, mitä tein väärin, mutta vittu kun vitutti. Vielä enemmän vitutti, kun lähestyin pankkikonttoria Malmilla. Sieltä pankistä nääs sojotti aivan suunnaton jono, jossa törötti jos minkämoista sankaria. Jotain hyvääkin sentään: sain hoidettua asiani infotiskillä, eli kiilasin sen jonon ohi. Hähää! HÄÄHÄÄHÄÄHÄÄÄÄ!!! Tosin se pankkineiti kohteli minua, kuin tällaista tietotekniikan sankaria kuulukin kohdella: kuin idioottia. Että se siitä hähäästä.

Tämän jälkeen minua vitutti ihmiset. Ihan kaikki ihmiset. Malmilla (pyydän ihan tosi paljon anteeksi lähiökohtaista rasismiani jo nyt, ennen ku kukaan inisee mitään) on kammottavan näköstä sakkia. Vähintään joka toinen ihminen on jotenkin vajaamielisen näköinen, kuola poskella, niska kenossa ja paskat housussa toisten ihmisten tiellä kekkaloiva idiootti. Ja näitäkös riitti tänään oikein erityisen paljon. Jos se asematunnelissa joskus päivystävä, ihmisiltä rahaa ruinaava ja erityisen rasittava pyörätuoliheepo olisi tänään ollu siellä, olisin varmaan kaatanu sen rulliksen ja lyöny sitä äijää kassilla päähän. Se olis nimittäin ollu sitte ihan viiminen naula arkkuun.

Koulussa meillä oli joku homo sijainen. Kuuntelin esitelmän romaneista ja voi vittu kun sillä yhdellä tytöllä oli ärsyttävä ääni. Se vaikuttaa muutenkin vähän hattutelineeltä, mutta sen jälkeen, kun se kertoi jutun tuttavastaan, jolta mustalaiset oli pölliny 500€ lupaamalla myydä sille 50 kartsaa tupakkaa, nauroin jo ääneen. Voi juutas. Ja tuommoset järjen jättiläiset sitte hoitaa meitä tulevaisuudessa. Eh. Mahtavaa.

Sen lisäksi, että minua vitutti IHAN KAIKKI, minulla oli levottomat jalat ja kädet ja oikeastaan koko ruumis. Se on kamalaa. Siinä tuntuu, että raajat räjähtää kohta atomeiksi tai sitten joutuu itse silppuamaan ne vesurilla hakkeeksi, jotta tunne helpottaisi. Liekö taas joku kofeiinipiikki vai mikä. Onneksi se helpotti sen jälkeen, kun lähdin koulusta ja kävelin niin kovaa, että kengänkannoista suihkusi kipinöitä ja kärjet puolestaan kääntyi melkein kippuralle. Menin Tarjoustalosta ostamaan kaikkea hermoja lepuuttavaa, kuten meikkejä ja tukkajuttuja. Tosin jostain kumman syystä kassalla vitutus palasi. Rahanmenolla saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa.

Olen sitä mieltä, että Pasilan aseman on ihan varmasti suunnitellut joku sadistinen kusipää, joka katselee valvontakameroista, kun ihmiset törmäilevät toisiinsa ja nauraa hohottaa verenhimoista hullun ihmisen naurua. Miksi ne saapuvista ja lähtevistä junista kertovat näytöt on pitäny sijottaa siihen ykkös- ja kakkosraiteiden rullaportaiden yläpäähän, jotta kaikki pässit varmasti jää siihen töröttämään muiden tielle? Entä miksi ne yhdet sivuovet on pitäny laittaa sinne nurkkaan niin, että niistä kulkeminen on ku menisi sellaseen ihmiskeilahommeliin? Tosin erona se, että itse olet ainut keila ja niitä palloja sinkoilee kohti noin miljoona.

Joskus tulen Pasilasta bussilla kotiin, jos on vaikka kauppakassi kannettavana. Matka on vain pari pysäkinväliä, mutta ku sellasta painavaa veskaa on niin ärsyttävä kantaa. Joskus sateella olen turvautunut samaan vaihtoehtoon. Joskus olen kyllä tullut bussilla ihan vaan huvikseenkin. Kävellessähän saattaa kulua vaikka kaloreita, kamalaa! Ikävä kyllä kärsin bussisyndroomastakin. Jos ajattelen, että nyt ois kyllä bussi poikaa, menee sellainen oitis. Tosin useimmiten suoraan naamani edestä niin, että seison itse aseman edessä liikennevaloissa ja bussi menee juuri silloin pysäkille ja minulla on vaihtoehtona joko rynnätä suojatielle punaisten palaessa ja hajottaa jonkun ihmisen auto osumalla siihen tai katsoa tyynesti, miten bussi poimii ihmiset kyytiinsä ja kaasuttaa tiehensä ilman minua. Yllättäen päädyn yleensä jälkimmäiseen vaihtoehtoon sappeni kiehuessa. Näin myös tänään.

Pääsin sentään kotiin rikkomatta mitään tai hakkaamatta ohikulkijoita. Tänään on tosiaan ärsyttänyt kaikki oikein multisuperhyperkovasti. Se on kauhean kuluttavaa. Tätä menoa minun naama rupeaa näyttämään ränsistyneeltä mökkeröltä, koska tunnen nytkin, miten minun ilme roikkuu ja kulmakarvat töröttävät kärsivästi.

Voi itku. Tässä jamassa uskaltaudun silti vielä lenkille ystävän kanssa. Toivottavasti en saa aikaan riitaa tai ketjukolaria tai joukkotappelua. Dämit.

Voi helvetti. Paskan viikonlopun jälkeen koittaa paska arki. Juuei, tämäkään ei ole Maijan blogimerkinnöistä se, josta tussahtaisi niitä kukkia ja perhosia. Päinvastoin. Lukiessa silmään saattaa ruiskahtaa myrkkyä, sappea ja litrakaupalla raakaa vitutusta. Jos tää vitutus on yhtä tarttuvaa laatua, ku minun mässyt, kannattaa ehkä jättää lukematta.

Heräsin aamulla pussisilmäisenä ja kipeänä. Ilmeisesti liian pehmeästä sängystä johtuen minun hartiat on taas nykyisin aamulla niin kipiät, että itku melkein pääsee. Tarkoitus on ottaa tosta sängystä yksi välipatja pois heti, kun saan nakitettua jonkun kaveriksi kantamaan se kuudenteen kerrokseen varastoon. Nyt nukun sohvalla. Se auttaa ehkä pikkuisen. Pussisilmäinen olin siksi, että illalla viimeisenä tiristin pienet itkut (niillä suolamäärillä, mitä eilen söin, ei tietenkään ollut mitään vaikutusta pussisilmäisyyteeni).

Koulussa meillä oli taas vaihteeksi pahaa ruokaa. Punajuurivuokaa. Miksi lopetinkaan nisäkkäiden syönnin?! Lisäksi jouduin opintokäynnille johonkin asunnottomien seurakuntahommeliin, jossa vakuuteltiin, että "jos te päädytte tänne töihin ni ei me mitään uskonnollista vakaumusta kysellä paitsi että jeesus sitä ja jeesus tätä". Oletin, että lähtiessä ne lyö raamatulla päähän. Onneksi minun päästä sojottaa niin valtava jorma, ettei raamatulla (tai millään muullakaan) pääse yhdeksää metriä lähemmäs. Vittu.

Minun tietokone hajoaa. Se kuumenee kovasti ja (PIM!) sammuu sitten kesken kaiken. En uskalla ruveta tekemään mitään koulujuttuja tällä, koska jos jossain vaiheessa unohdan tai en ehdi välitallentaa, syö tämä paska kaiken tuottamani ja sitten kuolen vitutukseen ja tapan ehkä naapuritkin. Yritin korjata tätä. Ostin oikein pikkiriikkisen ruuvimeisselin, jotta saan noi hommelit tuolta pohjasta auki. Noooh. Sain osan ruuveista auki. Pari ruuvia kieltäytyi yhteistyöstä ja sitten Maijalta kyrvähti hermo. Sitten pinnistelin niitä jo irti olevia ruuveja takaisin lokosiinsa näillä tekokynsillä. En ole ehkä koskaan joutunut mihinkään niin rasittavaan ja hermoja raastavaan hommaan. Ruuvit nipsahtelivat otteestani ja voi luoja että minä kirosin. Puuuh. Nyt odotan, että tää hajoaa ihan lopullisesti ja levittelen sitte käsiäni ja murhaan jonkun tolla otsalisäkkeellä.

Nyt yritän tasaannuttaa hengitystäni, joka vitutuksen ansiosta on hieman korostunutta. Alan ehkä kohta kuuntelemaan taas Celine Dionia ja ulvomaan. Olen jo sonnustautunut pitkiin kalsareihin ja syönyt loput joulusuklaasta. Parempi nääs varmaan keskittyä johonki sellaseen, minkä osaa.

Jos Suomessa tehtäisiin Bridget Jones-tyyppinen elokuva, olisin varsin potentiaalinen pääosan esittäjä. Elokuvan nimi olisi suomalaiseen jäyhään tapaan esimerkiksi Maija Meikäläinen - Säälittävä elämäni ylipainoisena vanhanapiikana. Saisitte kerrankin tappavaa realismia: pääosan esittäjällä olisi oikeasti selluliittiä, hänen perseensä olisi oikeasti Brasilian kokoinen, eikä kukaan mies ihan oikeasti haluaisi häntä ristikseen.

Minun hienot viikonloppusuunnitelmat, joita odotin kieli pitkällä ja sydän läpättäen, meni reisille. Sen johdosta olen surullinen, pettynyt ja vihainen ja olen toteuttanut eilisen ja tämän päivän aikana erilaisia terapiamuotoja tähtäimenä parempi mieli. Tähän mennessä olen saanut vain ylipainoisemman elämän. En muuta.

Ystäväni Suklaajäätelö ja Itseironia ovat lohduttaneet minua. Myös Hetkittäinen Raivo on piipahtanut kylään useammankin kerran. Olen virunut eilisestä asti samoissa pitkissä kalsareissa ja unipaidassa. Olen likainen ja hiukseni ovat niskassa roikkuva takkuinen klöntti. Olen kuunnellut Celine Dionia, polttanut kynttilöitä ja koonnut valokuvakansion kuolleesta ystävästäni keskellä yötä. Olen juorunnut tuntikausia puhelimessa tyttöjen kanssa. Olen nukkunut sohvalla, koska siinä on pirun ahdasta, enkä tunne oloani niin yksinäiseksi. Olen katsonut Pokka pitää-jaksojen lisäksi vanhoja elokuvia, kuten Liar Liarin, Roadtripin ja Mrs Doubtfiren. Forrest Gump on vielä kesken.

Lisäksi olen syönyt ainakin seuraavat tuotteet:
-litra kolmen suklaan kermajäätelöä
-kulhollinen itsevalmistettuja poppareita
-puoli litraa pähkinäjukurttia
-perunaa ja kastiketta
-joulusuklaata
-kahta erilaista kiinalaista ruokaa
-maapähkinöitä
-vähän sipsiä
-irtokarkkeja

Syömistä odottavat (vielä toistaiseksi):
-täytekakku
-lämpimät voileivät
-loput joulusuklaasta

Minullako syömishäiriö?!

Lupaan mennä suihkuun tänään. Lupaan ryhdistäytyä heti huomenna. Lupaan elää ylipainoisena vanhanapiikana hamaan tuomiopäivään saakka. Kuuntelenpas vielä vähän Celine Dionia.

Minulla oli erittäin vakaa aikomus kirjoittaa kerrankin jotain positiivista. Ajattelin oikein sellasta hehkutusblogimerkintää, josta pyrähtää ämpärillinen perhosia ja ruusun terälehtiä, kun sen avaa. Näiden kahden lauseen perustella kaikki varmaan tietävätkin, että ei, Maija ei taaskaan kirjoita mitään positiivista.

Tai no. Yhden kivan asian voin kirjoittaa. Olen jotensakin toipunut viikonlopusta. Uuteen nousuun, hippahei! Siihen se sitten jäikin. Kukaan viideltä herännyt ihminen ei voi olla kovin hilpeä. Minen tee poikkeusta. Olen vittuuntunut, ärsyyntynyt ja sietokykyni rajoilla. Taas jälleen kerran.

Ihme kyllä selvisin eilen illalla suht ajoissa nukkumaan. Nukuin, kuin tukki, kunnes viiden maissa heräsin, koska näin unta, jossa joku ravisteli minua kovin ja käski heräämään. Vittu kehtaskin! Oisin varmaan muuten saanut uudelleen unta, mutta koska naapurin akka oli salakavalasti hiipparoinut kotiinsa pikkutunneilla ja molotti jonkun munakkaansa kanssa nyt suoraan sen minun alkovin paperinohuen seinän takana, en voinutkaan enää nukkua. Ja näinpä otsaani putkahti ehta kyrvänalku, poks vaan.

Aikani lierin sängyssä unettomana ja kihisin. Suunnittelin jo lataavani seinään kunnon potkusikermän, mutten uskaltanut, koska pelkään vihaisen naapurinmuijan vastahyökkäystä ja eritoten sitä, että kinttuni menee seinästä läpi. Se kun on niin säälittävän ohut. Siis se seinä, ei todellakaan minun jalka. Sitten hokasin, että hitto mullahan on Sahurin antamat korvatulpat! Että nythän niille on käyttöä! Kipitin huussiin ja hain korvatulpat. Welmu katsoi minua hyvin pitkään, kun survoin tulppia korvakäytäviini.

Ikävä kyllä minulla on kovasti pienet korvakäytävät. Ilmeisesti korvani ovat muutenkin aika hassut muodoiltaan, koska en voi käyttää sellaista pikkunappihandsfreetä, koska se ei mahu minun korvassa sille tarkoitettuun tilaan ilman kohtuutonta kipua. Yritin kikistää tulpat ihan vallan pikkiriikkisiksi, mutta silti ruutattuani ne korvakäytäviin, tuntuivat ne lähinnä korviin kohdistuvalta yhdynnältä. Hyppäsin sänkyyn autuaan hiljaisuuden laskeuduttua. Iiiiiso kyrpä otsassa ja kaksi pienempää korvissa. Siltä se ainakin tuntui.

Korvakyrvät ja niiden aiheuttama inha tunnelma johti sitten lopulta siihen, että tajusin, etten kuule herätyskelloa, enkä siis uskalla enää nukahtaa ja lisäksi mokomat töllit tuntuivat korvissani niin paskamaisilta, etten olisi voinut nukkua muutenkaan. Niinpä jossain vaiheessa otin ne pois ja havaitsin, että naapuri on onneksi vaiennut. Sitten soi kello. Otsassani kasvava kyrpä esti minua lähtemästä kouluun, ja niinpä latasin kellon ysiltä soimaan ja menin takaisin sänkyyn. Ihan ku oisin ollu ysiltäkään pirteämpi. Kouluun oli silti lähdettävä.

Nyt minoon täällä kiroilemassa. Minun tekee hartaasti mieli kirota pari ihmistä suohon. Odotan kauhulla iltapäivän työharjoittelupaikkojen jakamisseremoniaa. Jos en pääse sairaalaan työhön, räjäytän koko vitun koulun. Vittu.

Mikä siinä on? Miksei mulloo sitä kyrpää siellä, mihin sitä haluaisin, vaan otsassa ja nyt korvissakin!? Tungen ne helvetin tulpat ensi yöksi nenään. Onpahan kaikki väärät röörit sitte rassattu. Perkele.

...istuu minun olkapäällä ja nauraa katketakseen. Olen sille mannaa, koska lierin kamalassa morganissa ja ahdistuksen lieskoissa edelleen. Miten viinasta voi mennä näin rikki?! Kuinka kummassa!?

Pidin ennen itseäni varsin taitavana juoppona. Se oli silloin, kun termi "överit" tarkoitti laattaamista ja sammumista kesken illan. Mulle ei oikeastaan melkein koskaan käyny niin. Nykyisin sama termi tarkoittaa itsensä juomista niin humalaan, että nolaa itsensä joka kerta käytöksellään ja ihmisten ylenkatseella. Ja voi, sen osaan vähän turhan hyvin! Pidän kamalaa kakofoniaa, pussailen kaikkia ja pursuan vähän liikaa kaikkea, mitä ei pitäisi. Maija, ole jo hiljaa.

Menetän nykyisin viinasta muistini. Mun ei tarvii ottaa edes montaa, kun iso osa illasta on jo muurautunut pimeyteen. Kauhulla ajattelen niitä viime lauantaina Dublinerissa vietettyjä tunteja, joista muistan vain muutaman hassun pikku pätkän. Santalahden reissusta pelottavan suuri osa on pimennossa. Pääsisin sittenki sinne ratikkamiittiin, mutta nyt tuntuu, että passaan muun muassa sen takia, että nolaisin itseni jälleen kerran aivan täysin. Voi vittu.

Missä on se taitava juoppo nyt? Edelleenkin sammun tai oksennan äärimmäisen harvoin humalassa, mutta missä vaiheessa taannuin humalatiloissani asteelle, jossa kanssaihmiset toivovat, että voi kun toi menis vaikka laattaamaan tai jospa se vaikka kohta sammuis!? Darrat ovat fyysisellä tasolla nykyisin vähintään kaksipäiväisiä ja liskohumppa raikaa ainakin kahtena yönä ekan darrapäivän jälkeen. Parikymppisenä minen vielä edes tiennyt, mitä liskodisko tarkoittaa. Silloin en darrassa pelännyt vaatekaappia, avonaisia ikkunoita tai ääniä rappukäytävästä. Silloin mentiin kantakuppilaan puimaan edellisiltaa. Kammottavaa. Tällä haavaa koiran ulkoiluttaminenkin on ponnistus. Ja pahin darra oli muka eilen. Miten tää voi muka paheta?!

Ryhdyn absolutistiksi. Kun muut huristavat pileratikalla ohi, minä seison pysäkillä "jeesus pelastaa myös alkoholistit"-kylttiä heristäen.

Ei saatana.

Ps. Minua luultiin lauantaina maksulliseksi naiseksi, kun seisoin rautatieaseman edessä kolmelta yöllä odottamassa kaveria. Oiskohan siinä mulle kukkeampi tulevaisuus?! Voisin kaupata persettä sillä kympin/kilo-hinnalla. Tällä arsella tienaisin aika hyvin. Potentiaalisia ostajia odotellessa.

Tervetuloa helvetilliseen morkkikseen, voimaan ihan saatanan pahoin kaikin tavoin, lierimään hysteriassa ja häpeässä ja vannomaan sata kertaa, että "minenvittuperkelejuoenääkoskaan!!!". Eilistä iltaa ei tässä pahemmin kertailla, koska se on jotenkin kummasti unohtunut. Luvassa paskaa ja oksennusta erikoistehostein.

Tähän olotilaan päästäkseen kannattaa ensin lipittää epätoivon vallassa erilaisia juomia ja valittaa sitten, kun mikään ei käy päähän. Tämän jälkeen vaihdetaan turbovaihteelle, jossa juomat liitävät suuhun aivan käsittämättömällä nopeudella. Kannattaa juoda viintä. Hyyyyvin menee kuuppa sekasin. Tuntuu, ettet muka olisi hassummassa kännissä, mutta tosiasiassa olet niin pelti kiinni, ettei poliisikaan usko. Nyt on hyvä ajatus lähteä baariin. Olet varmasti viehättävimmilläsi ja juttujesi taso lähentelee lattiaa.

Juo lisää, ihan sikana. Juo niin paljon, että olet takuulla muuttunut yltiösosiaalisesta ja hauskasta humalaisesta kuola poskella miljoonan desibelin voimakkuudella möykkääväksi apinaksi, jolla on asusteet viturallaan, silmät kierossa ja tukka pystyssä ja joka suoltaa suustaan vuoroin pelkkää mölysaastetta ja vuoroin puolestaan puuroutunutta höngintää ja sössötystä. Tässä kunnossa on mukavinta tavata tuttuja ja vähän tuntemattomiakin ja antaa itsestään ihan vitun hyvä kuva. Kaikki rakastaa sinua tämän illan jälkeen. Definitely not.

Seuraavana päivänä olo ei ole enää ihan yhtä kukkea. Herätessä joku tuntuu hakkaavan nauloja päähäsi ja poraa katuporalla päälle. Sisälmyksesi ovat muuttuneet oksennukseksi, joka velloo päässä ja mahassa ja jaloissa ja joka paikassa. Oksennusta. Tuhat litraa. Seinät heiluu ja kääntyy nurin. Huone pyörii. Oksennuksen siirtäminen pönttöön tuntuu väistämättömältä, mutta koska pelkäät oksentamisen aikaista kuolemaa niin paljon, saat aivan käsittämättömällä tahdonvoimalla pidettyä laattalastin sisälläsi. Taisteleminen lastin ulossiirtymistä vastaan jatkuu koko vitun päivän.

Makaat sängyssä ja teet kuolemaa. Lattialla on kuolleita lehtiä. Jostain syystä silmäsi ovat jääneet kieroon ja se pahentaa pahoinvointia entisestään. Päähäsi putkahtelee irtonaisia muistikuvia edellisestä illasta. Sinulla on pahaenteinen tunne, että olet vähän noloillut. Pelkäät helvetisti lisämuistikuvien hyökkäystä mieleesi. Toistelet kaikkia osaamiasi kirosanoja ja pelkäät oksennuksen aikaisen kuoleman lisäksi sängystä nousemista ja kuolemista vallitsevaan morganiin. Tunnet aivan käsittämätöntä häpeää ja kammoa. Makaat, vaikeroit ja haluat kuolla, muttet oksentamiseen tai morganiin.

Ystävä tuo sinulle heseruokaa, jonka pystyt syömään melkein kokonaan, vaikka joudut tunkemaan sen kitusiisi väkisin ja sen jälkeen keskittymään oikein erityisesti sen sisällä pitämiseen. Tämän jälkeen makaat yhdessä ystävän kanssa sängyssä vaikeroimassa. Sitten saat hysteerisen itkunaurukohtauksen ja väpisytät sänkyä hytkymällä naurusta samaan aikaan, kun silmistäsi tursuaa kyyneleitä ja rintaa painaa kamala ahdistus. Suusi vääntyilee hymyyn ja sitten taas itkuirvistykseen. Pidät tosi pahaa ääntä. Ystävä ja koira tuijottavat sinua ja pitävät mitä luultavimmin aivan kaistana. Ihan niin kuin kaikki muutkin viimeisen puolen vuorokauden aikana tapaamasi ihmispolot.

Tämän jälkeen saat armollisesti hieman nukuttua, mutta heräät liian pian. Sydämesi pyrkii ulos rinnasta. Kuiva kieli rahisee suussa. Maha on sekaisin. Räjäytät ensin pöntön sekaisen mahasi sisällöllä ja sitten ystäväsi nauruhermot demonstroimalla ääntä, jonka sisältö päästi ilmestyessään ulkomaailmaan. Makaat lattialla ja häpeät edelleen edellisiltaista käytöstäsi aivan jumalattoman paljon ja mietit kaikkea sitä, mikä on muistista täysin pimennossa (noin 90% illasta) ja koet käsittämätöntä kauhua sitä kohtaan. Sama jatkunee hamaan itsemurhaan saakka. Vittu onnea.

Anteeksi. Minen juo enää ikinä!

Tiedän yhden sellaisen ihan kammottavan lihavan tytön. Se on niin lihava, että se joutuu kävelemään oudosti töpöttäen, koska sen reidet ovat niin paksut ja menevät päällekkäin ja hinkkaavat yhteen. Se ei takuulla näe alapäätään, paitsi ehkä kannattelemalla mahaansa ja katsomalla torttuaan peilin kautta. Se siitä sheivaamisesta. Sen naama on epäterveen punainen ja pöhöttynyt ja huulet jotenki sinertävät, ihan ku se ois posahtamaisillaan. Sen takapuoli on oikeasti brasilian kokoinen. En uskalla edes veikata sen vaatekokoa. Se alkaa varmaan kuutosella. Jos siitä otettas kaikki läski pois, sen nahkoihin mahtuis varmaan asuntovaunu ja ulkohuussi.

Ihan pian minä olen se tyttö. Ellen halkea ennen sitä. Olen mussuttanut viime päivät yhtä sun toista ja huipensin syömissuman tänään vetämällä ensin tappavan annoksen kiinalaista ja sitten kokonaisen purtilon Ben&Jerry'sin suklaajätskiä, jossa on julmetun kokosia brownien palasia. Eilen erikoistuin sipsuihin, dippiin ja muutamiin poula-vanukkaisiin. Kumpanakin päivänä olen syönyt itseni ihan sairaaksi, tirsunut rasvaa ja sokeria, vihannut itseäni ja vannonut hampaat irvessä, että huomenna, huomenna minä en syö MITÄÄN. Ja kuinkas taas kävikään...

Karuakin karumpi todellisuus lävähti silmilleni tänään sovituskopissa. Ähelsin moiseen laitokseen farkkujen ja muutaman alennuskoltun kanssa. Näytin farkuissa elefanttitautiselta, pitkäperseiseltä lehmältä. Ostin ne silti. Niiden kolttujen kohdalla oli kuitenkin pakko luovuttaa. Verkkokalvoni kärähtivät, koska peilistä minua katsoi sotalaivaa pelottavan läheisesti muistuttava otus, joka sonnustautui moneen muodottomaan kolttuun peräkkäin. Päädyin ostamaan sukkahousuja, koska saan sairasta tyydytystä sulloessani vellovia reisiäni piukkoihin makkarankuoriin. Not.

Kävin uimahallissa rääkkäämässä itseäni (ja kanssaihmisten verkkokalvoja) hieman lisää. Huomasin suihkutilan vessassa, että tissini ihan varmasti roikkuvat enemmän, kuin ennen. Käänsin varsin järjestelmällisesti peilille selkäni ja työnsin todellisuuden syrjään. Minua ei yhtään helpottanut suihkussa hekumoinut thai-tyttö, jolla oli täydellinen ja pieni vartalo. Satuin sen kanssa saunaan samaan aikaan ja minun oli hirveän vaikea katsella mitään muuta, kuin sitä pientä vartaloa ja miettiä, että mistä minäkin saan tuommosen ja mitäs jos olisin noin laiha ja pieni ja tunsin itseni makkaraiseksi jättiläiseksi, joka silmät päästä pullistellen kyylää täydellisiä thai-tyttöjä ja kampittaa ne sitten murha-aikeissa suihkuhuoneen liukkaalle lattialle ihan vaan kateuttaan.

Tosin se thai-tyttönen teki jotain perin outoa. Se istui ensin levottoman oloisena paikallaan jalat koukussa, suoristi sitten jalkansa ja tarttui pikkuruiseen mahaansa. Tyttö yritti ensin ikäänkuin työntää kädellä mahaansa pienemmäksi tai taaksepäin tai jotain. Sitten se tarttui sormilla minimaaliseen nahkapoimuun vatsassaan ja nipisti siitä. Sitten se yritti siloittaa mahaansa leipomalla sitä vielä kämmenellä jotenkin tuskastuneen oloisena. Se näytti ihan siltä, että sen mielestä se nahkapoimu siinä mahassa oli liikaa, vaikka se oli minun mielestä varmaan kaunein masu, mitä olen ikinä nähny. Ajattelin osittain huvittuneena, osittain kauhulla, että mitähän se minun mahasta ajatteli. Ei varmaan mitään kovin mairittelevaa. Lähdin saunasta riipputisseineni, hötkyvine mahoineni ja jättiläisperseineni ja jätin etelämaalaisen angstimuijan täydellisine vatsoineen sinne paistumaan. Mokoma.

Läskieni pyrähdysmäistä kasvukautta tukee myös ohikulkijoiden kommentit. Muutama päivä sitten raahustin kaupasta (yllättäen veska kaikkea huipputerveellistä täynnä) ja vastaani käveli varsin urheilullisen näköinen pariskunta. Näin jo vähän matkan päästä, että nainen selosti ukolleen jotain. En kuullut lauseen alkua, eikä minulla ole hajuakaan, mistä nainen puhui. Tiedän vain, että juuri minun kohdallani kuulin sanat "TÄYDELLINEN PÄÄRYNÄVARTALO" lausuttuna varsin kuuluvalla ja selkeällä äänellä. Jutun loppupuoli haipui muminaksi, kun mokomat lenkkihirmut pyyhälsivät ohitseni niin nopsasti. Jos jumala on olemassa, minun olisi varmaan pitänyt ottaa tämä hänen vinkkinään, jättää herkkupussi tienposkeen ja pyrähtää juoksuun sulattaakseni väpäjävän päärynävartaloni siedettäviin mittoihin. Tosin oisin saanu juosta Siperian ympäri, eikä ois varmaan piisannukaan.

Koska sitä kiinalaista jäi hieman, taidan syödä sen lopun, kömpiä sitten sänkyyn ja nukkua koiran vieressä oikein makeat vanhanpiian unet. On tää upeeta.

Jopas se kesti. Ehdin jo melkein huolestua. Laskeutuminen omaksi vittuuntuneeksi ja kärttyiseksi itsekseni otti yllättävän kauan. Toisaalta olin kyllä epänormaalin kauan hyvällä tuulellakin. Nyt onkin sitte paljon tutumpi fiilis. Kyrpä otassa ja huulilla sen sata perkelettä.

Kömmin eilen yheksältä nukkumaan. Ajattelin, että tukeva uniannos piristäisi, kun viime aikoina oon ihan tarpeettomasti valvoskellu ja kituuttanu sitte muutaman tunnin unilla. Olin ekan kerran hereillä puoli yhdeltä. Sen jälkeen olin hereillä noin 150 kertaa ennen kellonsoittoa. Noustessani olin aivan kertakaikkisen ruumis, samoin kuin koko loppupäivän. Yheksältä nukkumaan meneminen on siis ihan saatanasta. En tee sitä enää koskaan. On ihan sama mennä nukkumaan sitte keskellä yötä, kun lopputulos on yhdenkaltainen.

Aamulla koulumatkalla juna seiso tuolla matkalla ja ei siinä muuten mitään, mut siellä oli kylmä ku jääkaapissa. Hytisin käsineet kädessä ja sain hädintuskin luettua lehteä, kun väpisin niin, että se lehtikin kahisi. Sinnittelin koulupäivän joten kuten. Sorruin TAAS kahviin, kun olin niin kuitti. Viimisellä tunnilla oli oikeastaan ihan kivaa, vaikka aihe olikin ihan suolesta, kun pääsin sellasen kivan pojan pariksi, joka vaikuttaa oikein mukavalta ja fiksulta. Eikä se haissu pahalle ja se oli pessy hampaatki, toisin ku pari muuta jannua meidän koulusta.

Jouduin iltapäivällä rytkyttämään Kallioon kirjastoon yhden kirjan takia ja helvetti, että minua koski mahaan ja vitutti seisoa ruuhkaratikassa. Kotona minua odotti koiran vatsansisältö olohuoneen lattialla. Reilun tunnin sisään sain kiihdytettyä itseni ihan lopulliseen raivoon ja rauhoittumisen toivossa menin ulos hetkeksi kävelemään. Jostain Linnanmäeltä päin ammuttiin ilotulitusta juuri, kun raahustin saappaissa pihalle. Tunsin ihan järkyttävää ironiaa. Sori gais, vähän väärä hetki.

Pienen lenkin heittäminen ei oikein helppiny mielialaa ylemmäs. Se auttoi kyllä ruoskimaan itseäni hieman vielä lisää. Niinpä mie keksin, että haen suklaata. Jostain syystä alan aina provosoimaan itseäni, kun olen pahalla tuulella tai surkeana. Yleensä syön hullun lailla, vellon sitten lihojani ja inhoan itseäni vielä hieman enemmän. Niin siis nytkin. Kippasin koiran kotiin ja jatkoin kauppaan. Minun teki ihan hirveästi mieli appelsiinitäytesuklaata. Siellä kaupassa oli tasan kaikkia muita maailman suklaalaatuja, mutta ei appelsiinitäytesuklaata. Seisoin raivon vallassa suklaahyllyllä ja tolkutin mielessäni, että JOTAIN on nyt otettava. Otin marjasuklaata, josta kotona söin kaksi riviä, jonka jälkeen koko levy rupesi ällöttämään, mutta olen sen jälkeen tunkenut väkisin suuhuni yli puolet tuosta ja nyt vellon lihojani ja inhoan itseäni ihan suunnattomasti.

Koska kello on noin vähän, ehdin vielä hienosti järjestää nurkassa nyyhkyttämis-performanssin, syödä ton lopunkin suklaan ja inhota itseäni aina vain lisää, hakata päätä seinään ja kiroilla lahjakkaasti. Vittu. Kuolen väsymykseen. Itkettää, mutta mitään ei tule ulos. Minun ruumis on ihan kauhean pahantuntuinen. Olen mokaillut, nyt kaduttaa ja hävettää. Mikä pahinta; menneisyys vyöryy niskaan.

Torstai toivoa täynnä? No siis haistaakahan nyt paska.