Blogi

Kävin vähän etsiskelemässä kevättakkia. Moinen savotta sai minut miettimään, jotta mikä hitto on sopusuhtainen vartalo? Millanen se on? Olen ymmärtänyt, että ainakin naisilla tuppaa mittasuhteet kropassa viiraamaan välillä aika kovastikin. Silti sellasesta sopusuhtaisesta aina puhutaan. Sopusuhtaiset ilmoittautukoon siis tänne. Jälkiseurauksia en takaa.

Yllättäen taas vietin joitakin hikisiä hetkiä sovituskopissa. Minun kropassani on vikana (yleisen varsin runsaan läskitilanteen lisäksi) se, että yläkroppani on kuin kaljapullolla; olen hartiaton ja pikkuinen. Jonkinmoinen vyötärökin löytyy, mutta siitä alaspäin olenkin sitten täyttä katastrofia koko nainen. Näin ollen sopivien paitojen ja eritoten takkien etsiminen on helvetinmoista ravaamista, hikoilua ja hammastenkiristelyä, sovituskoppien peilinhajotushalua lietsovaa ja äärimmäisen raivostuttavaa. Tämä kerta ei suinkaan tehnyt poikkeusta.

Takki numero 1: Oi, ihana tämmönen Hanna Sarénin malliston takki ja vielä alennuksessa. Tää varmaan mahtuu mulle, kun on tämmönen telttamalli. Otanpa tämmösen kolmekasin, kun on niin pienet noi hartiat ja onhan tässä tilaa.

Lopputulos: Voi jumalauta mikä säkki. Hartioihin on vielä oikein tehty tommoset helvetilliset rypytykset, että varmasti näytän amerikkalaista jalkapalloa pelaavalta pussiin pukeutuneelta kääpiöltä. Joo ei.

Takki numero 2: Voi itku, ihana trenssi! Oon aina halunnu tälläsen! Onhan tää aika kallis, mut tää varmaan sitte kestäis... Otanpa tän nelikymppisen, ku tää on kyllä aika kapee.

Lopputulos: Voi kärsä, iiiiihan sikahyvännäkönen vyötäröltä. Ihana vyö. Ja just sopivan pitunenkin! Oho, mun hartiat kasvaa suoraan korvista. Kas, hihat laahaa maata. Ei vittu. No joo, tää oliki tällästä paskaa kangasta, mihin tarttuu koirankarvat. Pah, ihan susi takki. Rumakii ja kaikkee.

Takki numero 3: Uskaltaiskohan sovittaa tällästä takkia, missä on toi vyö tossa lanteilla. Hmm... No, eihän siinä mitään häviä. Otanpa sekä kolmekasin että nelikymppisen. Kun nää koot aina niin vaihtelee.

Lopputulos: Joutuu mennä tissileikkaukseen, että saan tän kolmekasin kiinni. Ei. Nelikymppinen sentään menee kiinni. Haah, näytän ihme putkelta. Oho, näytän myös alaspäin kapenevalta ladonovelta näiden hartioiden kanssa. Kiva. Juu ei käy. Hmph.

(Tässä välissä ostin itselleni lohdutukseksi sukkia, väskyn ja joitakin paitoja. Aiemmin olin kohottanut shoppailufiilistä käymällä Body Shopissa ostelemassa vähän yhtä sun toista.)

Takki numero 4: Tää on kyl vähä tällänen teinitakki, ei tää voi sopii mulle. Vähän liian tommonen ulkilutakkimainen, mut sovitan nyt silti, ku tää levenee alaspäin, niin ku miekii. Otan kolmekasin, pakko mahtuu moinen teltta.

Lopputulos: Tsiisus. Minun perse katosi johonki tän kaiken puhvin uumeniin! Missä se on?! Eihän kukaan kokoa 32 isompi voi käyttää tämmöstä takkia näyttämättä tanssiaisiin valmistuvalta avaruusolion ja 50-luvun ihmisen sekamuodolta! Hitto, mikä helma. Ei juutas. Ei. Ei kertakaikkiaan. Tästä ei puutu, ku vanne.

Voisko oikeasti joku nyt keksiä sellasen läskinsiirtokoneen? Läskiä voisi jollain sellasella imurisysteemillä siirrellä kropan sisällä paikasta toiseen ja näin ollen minäki voisin saada hartiat. Tosin en voisi enää kyllä sitten istua hierottavana, koska paljastuisi, että minulla on ehdat ihrahartiat.

Sanottakoon, että viimein löysin takin, joka juuri ja juuri mahtuu päälleni ja joka levenee alaspäin, koska muuten se ei todellakaan mahtuisi.

Mainittakoon vielä sekin, että menin alunperin kaupunkiin ostamaan ruukkusoraa ja multaa, mutta mukaan sitten tosiaan tarttui hieman muutakin. Eh...naiset.

Eiiiiih. Minen huoli elää tätä päivää enää pidemmälle. Voisko joku tulla päästämään minusta ilmat pihalle? Otan tälle päivälle selkeästi missioksi lusikan nurkkaan heittelemisen, ranteiden raastamisen tai vähintäänkin ajatuksettoman koomailun. Tosin viimeeksi mainittukin kuullostaa turhan tuskalliselta. Haluan kuolla. Voi paska.

Olen kaiken viikkoa lillinyt armottomassa vitutuksen suossa. Olen saanut hurjia raivohuippuja aivan mitättömistäkin syistä (ylläri). Olen kärsinyt töissä huutavista mummoista, vittuilevista papoista ja eritteiden maksimaalisesta määrästä. Minua risoi ihan suunnattomasti kaveri, joka soitteli ja hehkutti viikonloppusuunnitelmiaan, joihin minä en pääse osallistumaan, koska tämän ainokaisen kusisen vapaan jälkeen menen huomenna aamuvuoroon ja sen jälkeen teen niska limassa ja peräsuoli pitkällään töitä moooonta päivää ja vietän niiden jälkeen taas vain yhden vapaan ja sitten sama peli jatkuu, enkä pääse siis mihinkään rilluloimaan vielä muutamaan viikkoon. Joudun siis mummoilemaan kotona sillä aikaa, kun tiedän, että kaverit kiitää tuolla jossain ja niillä on taatusti hauskaa, eikä kellään ole tällaista moloa otsassa, kuin minulla. Vittu.

No joo. Ehkä mie nuista työpaikan vitutuksista ja viihde-elämän puutteista kuitenkin pääsin yli asennoitumalla ja laskemalla kymmeneen ja sataan ja tuhanteen. Sitten on niitä vähän suurempia syitä, jotka vaikuttavat nyt ja tulevaisuudessa.

Seinänaapuri. Voi vittusaatana. Se kun ei vaimene. Minua ei ota tosissaan talkkari eikä isännöitsijä. Melkein soitin jo joulupuikillekin, mutta sitten kuitenkin otin puhelun vuokranantajalleni ja sanoihin kompastellen sopersin sille tilanteeni ja sen, että minen enää jaksa nukkua olohuoneen sohvalla ja että haluan omaan sänkyyni ja tätä on jatkunut jo useamman kuukauden ja mitäs nyt ja voisko hän vaikuttaa asioihin paremmin, kuin minä. Lupasi onneksi ottaa asian hoitoonsa, mutta kaikkien vaiheiden jälkeen usko siihen, että jotain tapahtuisi, on aika onneton. Noooh, katsotaan.

Muut naapurit. Voi jumalauta. Minä herään aamuvuoroihin vartin yli kuusi. Se on helvetin aikaisin ja minua vituttaa ihan suunnattomasti herätä siihen aikaan. Vapaalla ei kävisi mielessäkään tehdä siihen aikaan muuta, kuin kääntää kylkeä. Tänä aamuna heräsin juuri siihen aikaan jonkun ylemmässä kerroksessa joikaavan naapurin takia. Oikeasti, onko äänieriste ollut vielä muutama vuosikymmen sitten aivan tuntematon käsite? Miten voin kuulla jossain monen kerroksen päässä asuvan ihmisen mölinät tänne ja herätä niihin? Voi vittu kun vitutti. Niillä oli selkeesti jatkot tai sitte kehitysvammanen serkku kylässä. Ainaki äänistä päätellen. Vittu.

Sain torkahdettua, mutta lopullisesti heräsin puoli yhdeksältä yllättäen seinänaapurin kälätykseen. Voi jumalauta. Yritin psyykata itseäni: kyl sie Maija kestät. Kuhan ne ei nyt vaan käy panemaan... Ei ne onneksi ruvennu. Ne tyytyi kiljahtelemaan ja nauramaan ja pälisemään ja murentamaan entisestään hyvin haperoa mielenterveyttäni ja nakertamaan hermojeni viimeisiä rippeitä. Vittu, miten ÄRSYTTÄVÄLLÄ tavalla alkanut aamu.

No mutta. Pahempaa oli tulossa. Makoilin vielä sängyssä, kun Liisa soitti puoli kymmeneltä. Liisa on Welmun hoitaja, joka bongasi meidät yhdestä lehtijutusta muutettuamme Helsinkiin ja miehinensä tarjoutui hoitamaan tuota hurttaa, mikäli joskus koen tarvetta. Welmu on ollut siellä yli vuoden aikana melkein joka kuukausi minun Kotkan reissujen ynnä muiden rientojen aikana. Sekä koira, että Liisa ja Seppo ovat kovasti tykänneet yhteisestä ajastaan. Liisalla olikin nyt sitten vähän ikävämpiä uutisia. Welmun kyläilyt siellä loppuvat, koska Liisalla on ilmennyt reuma, joka aiheuttaa kovia kipuja, eikä noin vahvan ja innokkaan koiran hoitaminen enää häneltä onnistu.

Liisaa itketti ja niin muuten itketti minuakin. Voi vittu. Tää oli ihan viimeinen tikki. Welmu on tykännyt olla siellä, olen luottanut, että kyllä hyö osaa asiansa, mitään ongelmia ei ole koskaan ilmennyt ja he on aina tulleet hakemaan Welmun, eivätkä ole koskaan halunneet hoitamisesta mitään rahaa. Ja minä olen päässy reissuun yhtä kertaa lukuunottamatta aina, kun olen halunnut. Olen mielestäni muistanut pitää korkeassa arvossa sitä tuuria, mikä minulla ja Welmulla hoitopaikan suhteen kävi ja nyt sitten... ei ole enää mitään hoitopaikkaa.

Miten mie nyt menen Kotkaan katsomaan kummivauvaa? Miten pääsen reissuille ja yökylään ja rientoihin? Mihin mie tuon lapsen laitan? Kotkassa kaikilla kavereilla ja myös isälläni on eläimiä. En voi viedä lemmikkitalouteen vierasta koiraa ja olettaa, että siellä tullaan toimeen. Koirahoitoloiden hinnat rilluavat pilvissä ja luotettavan paikan löytäminen ei aina ole ihan yksinkertaista. Lisäksi tuon koiran kuskaaminenkaan ei ole ihan ongelmatonta, minulla kun ei ole autoa.

Voi kusi. Kello vetelee kymmentä ja näin monta asiaa on jo mennyt päin persettä. Minun pitäs lähtee vaihtamaan pyykkirahaa ja pyykätä sitten. Mun tuurilla jään rahanvaihtoreissulla auton alle, katkaisen kaikki raajani ja noin. Tai sitten selviän ehjänä kotiin ja pesukone onkin rikki. Lisäksi ohjelmassa tänään hampaiden kirskuttelua, kiroilua ja pään seinään hakkaamista.

Voihan vitulla päähän.

On tää jumalauta tuskallista. Kyläileminen darrassa. Masentaa, olo on likainen, puhtaat pikkarit loppui kesken ja pelkkä pakaaseihin vilkaiseminen saa vaikeroimaan, kun tiedän, että minun pitää oikeasti roikottaa tuo sekalainen kassirykelmä bussiautoon iltapäivällä. Muutenkin ajatus bussiautosta saa jo valmiiksi pahoinvoivaksi. Voi kusi.

Koikkelehdin aika railakasta liskohumppaa viime yönä. Näin sekopäisiä unia, joissa vallitsi outo tunnelma ja olin vähän väliä hereillä ainakin aamupuolella yötä. Kaiken kukkuraksi tänään on jatkettava rilluamista. Muutuin siis yhtäkkiä mummonunnasta alituiseen tenuttavaksi ja päissään ympäri kyliä pyöriväksi lirkuttavaksi vampiksi. Hmph. Odotan innolla, minkälaisia aivotuksia alkoholi tällä kertaa kuupassani saa. Yleensä ne lähentelee astetta "nero" tai vähintäänkin "ruudinkeksijä".

Olen ennenkin niurunnu tästä. Siitä, mitä alkoholi minussa saa aikaan. Varsinkin seuraavan päivän tunnelmista olen saattanut mainita joitakin kertoja. No mutta kertaushan on opintojen äiti, joten jatkan jo hyväksi toteamaani linjaa. Siis juttuhan on niin, että kännissä olen ihana pinsessa, laiha ja seksikäs keitaalla keimaileva afrodite, parhaille yksilöille ahtaan ansansa avaava rakkauden suurlähettiläs, hauskoine juttuineen ja asiantuntijalausuntoineen loistava yhden naisen aivoriihi ja kaikkien syvästi rakastama ja palvoma pieni ja suloinen Maisulainen.

Miten helvetissä seuraavana päivänä sitten voi herätä susirumana läskinä, yksin ja epävarmana, pahoilla mielin ja maailman hylkäämänä harmaana kantturana, joka on edellisenä iltana jenkkakahvat hetkuen rullannut menemään vailla huolta tai murhetta? Voisko joku kenties keksiä sellasen alkoholin, joka jättää humalaeuforian armollisesti päälle hieman pidemmäksi aikaa, jotta uhriparalla on aikaa totutella karuun todellisuuteen ilman, että se läväyttää päin naamaa niin raa'asti, kuin yleensä.

Useimmiten juttu nimittäin on niin, että herään humalaa seuraavana aamuna edellä kuvaillun kaltaisena hirviönä, pelkään seuraavat kolme päivää omaa peilikuvaani, kodinkoneita, naapurin Seppoa ja ääniä päässäni ja pääsen taas hitaasti ja tuskallisesti kiinni arkeen, vallitsevaan todellisuuteen ja faktoihin ja ehdin juuri sinuiksi itseni kanssa, kunnes on aika vetää taas seuraavat kännit ja aloittaa koko oravanpyörä alusta. On tää alkoholistin elämä epäreilua. Taidan mummoutua uudelleen.

Sinänsä tämä on vain yleistä pohdintaa, että vaikka olen rillunnut koko viikonlopun, olen ihmeen hyvässä kuosissa. Vähän vain väsyttää ja olo on alavireinen sen kaiken käkättämisen jälkeen. Yleisen pohdinnan lisäksi tämä on ehkä vähän myös huomisen pelkoa, koska en muista, koska olen viimeeksi tenuttanut näin paljon ja koska olen tähän mennessä selvinnyt näin vähällä, onnistun mitä luultavimmin hommaamaan tänään itselleni kaikkien aikojen morgan freemanin ja huomenna anon armoa maailmalta ja matelen sen faktan edessä, että keskiviikkoaamuna on selvittävä töihin pyllyjä kuuraamaan, vaikka sitten katkon kautta.

Iiiih. Sitä odotellessa.

Hmm. Mitään ei oikeastaan ole tapahtunut. Olen vain taas jostain syystä kärsinyt joitakin päiviä selittämättömistä raivonväreistä, supervitutuksesta ja ultimaalisesta ärsyyntymisestä pikkuasioiden äärellä. Olen angstannu muiden niin kovin täydelliseltä vaikuttavien elämien takia, halunnut (taas jälleen kerran) tappaa ainaki kaksi naapureistani ja joutunut keräämään työssä viimeisetkin itsehillinnän rippeet, etten pahoinpitele korvaani aivan vitun kovalla äänellä huutavaa, dementoitunutta mammaa.

Muutama päivä sitte halusin käydä yhden sedän kimppuun, koska se käpälöi koiraani, jonka seurauksena kaatusin ja kärsin vieläkin kipeästä potkasta (kuullostaa monimutkaiselta tapahtumasarjalta, mutta...niin, no niin nyt vain kuitenkin kävi). Olen halunnut motata jokaikistä vitun pässiä, joka tungeksii ratikkaan sisään, ennen kuin ihmiset ovat päässeet sieltä ulos. Olen inhonnut aivan suunnattomasti kaikkia laihoja ihmisiä ja mulkoillut moisia tapauksia kärsänvarttani pitkin ja kyräillyt liian suuressa toppatakissani, pipo silmillä. Minun on kovasti tehnyt mieli harrastaa naamakirja-terroria ja käydä kirjoittelemassa rumia ja halveeraavia alatyylin kommentteja kaikkien parisuhdepaskapäiden seinille. Itseäni rääkätäkseni kävin äsken katsomassa ammoisen eksäni kuvia ja kiristelin hampaitani nähdessäni vaimonsa ja lapsiensa kauniita kuvia. Vitun onnelliset, mokomat paskapäät, kehtaattekin!

Eilen raivosin itsekseni, koska iso osa tutuistani on jo ruvennut lisääntymään ja ne, ketkä sisuksistaan ovat jo rääkyviä jälkeläisiä purskautelleet, esittelevät kakaroitaan joka paikassa (esimerkiksi siellä naamakirjassa) ja sitten ne loput 359 akkaa mahat pystyssä läähättää, jotta voi ku teijän Keijo-Anneli on jo iso ja paljo se painaa ja onko sillä pyllyssä ihottumaa ja että meijän Puppe-Tuutikki syntyy ihan kohta. Ja vittu että inhoan niitä tilapäivityksiä (taas):

Merja on saanut jo lastenhuoneen valmiiksi! Jee!
Sirkku puuhasteli tänään pulkkamäessä Tapani-Kaalepin ja Ranen kanssa! Jipii!
Helena vaihtoi vaipan pikku Kyöstille. On sillä niin ihaaaana pikkupikku pylly, tuitui!
Paula poksahtaa kohta!
Tiinan pillusta pullahtaa kohta pillittävä kakkapylly, ihanaa!

Aaargh!

No joo. Lähen huomenna pitkästä aikaa ulos. Josko vaikka nollaisin kuuppani ihan kunnolla ja olisin sitte lauantaina taas normaali itseni, eli päivänsäde.

Eiku hitto. Miehän oon aina tällänen. Dämit.

Näin naisena tukalla on suuri merkitys. Mullon ollu vaikka millasia tukkia. Olen ollut blondi, tumma, punapää, raitapää, vihreätukkainen, räiskyvän punajuurenpunatukkainen, superblondi, maantienvärinen, lähes mustatukkainen, kaksiväritukkainen, lähes kalju, hyvin lyhyttukkainen, polkkatukkainen, pitkähiuksinen, puolipitkähiuksinen ja mikrofonitukkainen. Nyt olen ruskeatukkainen ja näytän kaalilta.

Kaverini leikkasi minut ammoin melkein kaljuksi. Sinänsä olimme yhteistyössä, että itse sen kaljun halusin, mutta koska kaverin kone oli jotensakin parhaat päivänsä nähnyt, jäi kuuppani aika ruokottoman näköiseksi. Tukkaa jäi muutama hassu milli ja siellä täällä oli pieniä, mutta silti havaittavia tupposia. Näytin skinheadiksi pakotetulta raukkaparalta tai pullukalta keskitysleirivangilta (koska olin vielä silloin ihan normaalivartaloinen).

Myöhemmin tukka kasvoi ja eritoten niskavillat kasvoivat aika kammottaviksi ja näinpä sitten pyysin samaista kaveria lyhentämään niitä. Pyysin leikkamaan VAIN niskahiukset. Oletin kaverin leikkaavan niin, että hiusten luonnollinen niskaraja jää näkyviin. No, hänpä ottikin oikein Timon mitalla. Muija leikkasi minulta takahiukset kokonaan pois pitkälle takaraivoon saakka tuloksena se, että minulla meni hitonmoinen hylly takaraivossa ja näytin idiootilta, jonka tukka on leikattu jälkiruokakulho päässä. Tämän jälkeen tämän kaverin sakset ovat olleet karanteenissa ja vaikka tapahtumasta on aikaa kohta kymmenen vuotta, kuulee hän siitä aina vaan.

Kunnes Maija päätti vähän harventaa hiuksistoaan. Tämän jälkeen minulla ei ole enää ikinä varaa arvostella muiden leikkuutaitoja. Tapahtui nimittäin niin, että eilen illalla sain pienen inspiksen leikata etuhiuksia. Sinänsä se ei ole uutta, koska minulla on ollu etutukka jo parisen vuotta ja leikkaan sen yleensä aina itse. Nyt ajattelin kuitenkin vähän repästä ja naksutella etuhuipakkeen normaalia lyhyemmäksi. Sakset siis kouraan ja niittämään.

Ja kas, muutama minuutti ja lavuaarissa oli kourallinen tukkaa ja Maija näytti aivan uskomattomalta pässiltä. Leikkasin tukkani niin, että näytän koko ajan kulmakarvat koholla muikistelevalta tädiltä. Voi jumalauta. Voisko joku katkoa minulta kädet, kun seuraavan kerran saan tukanleikkuuinspiraation?

Oikeastaan varsinainen helvetti koitti vasta tänään. Yritin aamulla sukia uutta, hienoa etutukkaani oikeanlaiseen ojoon sen jälkeen, kun olin kaivanut alaluomieni sisältä kourallisen hiuksenpätkiä. Käytin suoristusrautaa, tupeerasin ja kampasin. Ja näytin edelleen ihan vihoviimeiseltä tollolta (varsinkin, kun huomasin, että olen leikannut noin niiku teknisestikin ottaen aivan päin helvettiä, eli tukka oli niin epätasainen, kuin vaan mahdollista). Lopulta tyydyin liimaamaan tukkani taakse. Jouduin käyttämään siinä helvetillisiä voimia ja viimeisetkin kärsivällisyyden rippeet, koska ne vitun hiukset olivat niin helvetin lyhyitä! Minua kovasti lämmittää ajatus siitä, että saan tehdä saman toimenpiteen joka helvetin aamu ainakin seuraavat kaksi kuukautta tai kunnes näytän ihmiseltä taas.

En kehtaa mennä kampaajalle korjauttamaan tekosteni jälkiä. Tai ehkä kehtaankin. Tosin sitte joudun kyllä teeskentelemään henkisesti jälkeenjäänyttä pikku-Maijaa, joka leikki vähän saksilla. Eipä liippaa ainakaan liian kaukaa totuudesta.

Voi jumalauta. Olen tosi pahalla tuulella. Miehet. Voi vittu. Inhoan miehiä. Tosin inhoan suurinta osaa naisistakin, mutta inhoan oikein erityisesti miehiä. Kaikkia miehiä.

Kävin äsken pyrähtämässä tuolla jäätävässä säässä koiran kanssa. Olen muutenkin kertakaikkisen tympääntynyt miehiin ja viimeisen naulan vihaa pursuavaan arkkuuni löi inhottava, tytisevä, siilitukkainen, punakka, suomalainen läskimahamies, joka pöristeli rekkaansa tyhjäkäynnillä tossa lähikulmilla. Hyi vittu. Onko mitään kuvottavampaa, kuin ylipainoinen suomalainen ihraniska, JOLLA ISTUU 12-VUOTIAAN NÄKÖINEN THAITYTTÖ REPSIKASSA??! Joo voihan se olla suurta rakkautta ja kaikkee. NOT!

Ja tästä päästinkin sitten asiaan. Kaikkiin miehiin. Miehiä on erilaisia. Niitä kaikkia kuitenkin yhdistää äärimmäinen tyhmyys, kusi päässä ja raivostuttavuus. Eritoten minua risoo muun muassa reilusti ylipainoiset miehet, akkamaiset miehet, hei mullon täs tällänen ihan vitun typerä nettipersoonallisuus ja kaikkia hei naurattaa ihan vitusti-miehet ja vittu mä sanon sua huoraks ja oon ihan vitun kova-miehet.

Huomautan tässä välissä (jos joku tollo ei ole vielä huomannut), että olen ihan äärimmäisen suvaitsematon ja erityisesti tänään olen ihan vitun pahalla tuulella ja minua ärsyttää. Ei, mullei nyt oo kuukkareita. Tää ei johdu niistä. Ei, en ole ottanut henkisesti (enkä fyysisestikään) turpaani yhdeltäkään mieheltä tällä kertaa (tosin tämän jälkeen joku ehkä haluaa tulla läväyttämään). Minua vain risoo. Ihan sillee niiku luonnollisesti.

No mutta asiaan. Varsin mustavalkoisena ja suppeana akkana miellän lyllyvät läskit, isot perseet, paksut reidet ja selluliittiongelmat naisten ristiksi. Jotenkin vain moisista vaivoista kärsivä mies on akkamainen. Koska olen nainen, saan olla lyllyväinen ja muheva, mutta mies ei. Kaljamaha on eri asia. Miehellä pitää olla toki mahaa (joo tänne ei tarvi tulla nyt edes mahan kanssa. Minua kiristää), muttei leveämpää lannetta eikä pullavampia reisiä ja pyllyä, kuin minulla. Ja koska pääsin nyt suvaitsemattomien paljastusten kammioon, leväytän vielä lisää pienen mieleni tuotoksia: vaikeasti ylipainoinen mies on jotenkin säälittävä. Mies ei saa olla niin heikko, että se lankeaa kaikenmaailman mättöihin ja paisuu leivinuunin kokoiseksi. Se on naisten oikeus. Hmm. Mietin myöhemmin, onko miehillä itseasiassa oikeuksia lainkaan.

Tästähän päästiin oivasti niihin akkamaisiin miehiin. Akkamainen mies niuruaa. Nirinari, ihan joka asiasta. Täs on karva, kato. Hei koska sä oot viimeeks pessy vessan? No siis hyi, tos on likaa. Kato, pölyä, mä en siedä! Ei koiraa sänkyyn. Hei meneeks toi koira sohvallekin? Koska sä oot oikein viimeeks pessy lattiat? Et sä koskaan tiskaa? Mä en nyt millään jaksa. Joo en mä taaskaan jaksa. En mä jaksa vieläkään. Siis eiks sul oo vinkkua, njäääh! Älä aina kärtä sitä munaa. Mä en nyt jaksa. Mua ei huvita. Sullon vaan seksi mielessä, sä alennat mua miehenä. Nyt mä kyllä suutun! (ovet paukkuu, mykkäkoulua, äijällä nokka kohti kattoa). Ei tää oo hyvin. Mikään ei oo hyvin. Nyt tää on mulle ihan liikaa, voivoivoi (lierintää sängynpohjalla tuskailemassa.) Njiihnjääh nirinariniu.

Miehen kuuluu pitää turpansa kiinni ja höylätä menemään sillon, kun käsky käy. Mistä ihmeestä myytti naisten haluttomuudesta oikein on syntynyt, kun äijäthän ne täällä pihtaa! Ja miehet ne täällä haluaa puunata joka nurkkaa ja vinksuttaa pitkin kämppää pikkurilli ojossa ja muljautella silmiään jokaisen epäkohdan tullessa vastaan. Aivan äärimmäisen rasittavaa. Mihin ovat kadonneet entisajan jäyhät miehet, jotka puurtivat valittamatta ja uutterasti, joita eivät pikkuasiat rieponeet ja jotka ottivat vastuun tekosistaan? Kuolleet mitä ilmeisemmin sukupuuttoon. Vai onkohan toi ihan urbaania legendaa koko juttu... Mitä luultavimmin on.

No joo. Nettipeelot on sitten ihan oma lukunsa. Voi jumalauta. Kolmekymppiset äijät ovat löytäneet vittu internetistä itelleen kivan hiekkiksen! Siis avatkaa nyt ensinnäkin mulle jooko joku käsitettä "nettipersoona". Onko näillä nettipersoona-ihmisillä sitte myös vessapersoona, raitiovaunupersoona, pankkikonttoripersoona ja kalsarinvaihtopäiväpersoona? Mitä vittua? Hoitoon! Ja äkkiä. Persoonan ei kuulu jakautua moisella tavalla. Ja sitä paitsi kuka vitun hoopo saa mitään siitä, että suoltaa nettiin jotain ihme juttuja? ja jotkut pässit vielä nauraa niille jutuille. Voi jumalauta. Miten tyhmiä ihmiset oikein ovat?

Miten joku voi nauraa sille, että netissä joku aikuinen ihminen on ottanut itselleen "roolin", jonka varjolla saa haukkua, huoritella, solvata ja mustamaalata ihmisiä? Eikö se nyt jumalauta kerro jo pikkusen, ettei moisella taukilla oo ihan kaikki inkkarit kanootissa? Vittu että inhoan moisia munattomia miehenkuvatuksia, jotka käyttäytyy jossain vitun internetissä noin kun livenä moisesta käytöksestä saisi aika äkkiä syytteen. Ja noita kyseisiä munattomia miehenkuvatuksia on pilvin pimein! Ei jumalauta! Muutan Siperiaan. Nyt heti.

Tai ei. Menenkin jäähylle ensin.

Oho. Lähti taas vähän mopo lapasesta. Eh.

Mie seikkailin tossa perjantaina. Seikkailu oli pitkä ja hikinen ja siihen liittyi myös huutava lapsi, miltei kylmyydestä pois tippuvat varpaat, märät hanskat, pyllistelyä, ähinää, lunta täynnä olevat housut, kiduttavaa kylmyyttä ja paaaaaljon mätäneviä kuolleita.

Kävin hautausmaalla. Reissu oli juuri niin leppoisa, kuin alusta voi päätellä. Yleensä ihmiset vain piipahtavat hautuumaalla, jättävät tervehdyksensä haudalle ja poistuvat. Minun ja ystäväni hautausmaakeikka oli hieman erilainen.

Olin viimein ottanut selvää Lauran hautapaikasta. Minun on pitänyt tehdä niin jo pidemmän aikaa ja viimein sain asian hoidettua. Koska olin lähdössä loppuviikosta pikavisiitille Kotkaan, ajattelin mahduttaa hautausmaareissun siihen samaan syssyyn. Laura kun on haudattu Parikan hautausmaalle Kotkaan. Jotenkin ajattelin, että pääsen hyvästelemään Lauran vasta sitten, kun näen hänen hautansa. Konkreettinen ja viimeinen todiste siitä, että hän on ihan oikeasti kuollut, eikä tule enää takaisin.

Niinpä odotin perjantaista hautausmaalla käyntiä kovasti. Myö oltiin ystävän kanssa jo suunniteltu, että otetaan minun kummivauva rattaisiin ja idyllisesti kävellään hautausmaalla ja vauva saa siinä pienet unet raittiissa ilmassa samalla. Ja niinhän me sitte mentiin. Parkkeerattiin minulla lainassa oleva auto ja katsottiin kartasta osasto 6, jossa haudan pitäisi olla. Se näytti olevan hautausmaan toisessa päässä. Sinne siis.

Koska siellä hautausmaalla (ja koko Kotkassa yleensäkin) oli aika paljon enemmän lunta, kuin esimerkiksi täällä Helsingissä, olin vähän alipukeutunut. Kunnon lapikkaat ja toppatakki olisivat olleet poikaa, mutta yllättäen sipsuttelin onnettomissa nahkanilkkureissa ja villakangastakissa. Vauvalle otettiin mukaan pelkät matkarattaat ja lapsiparka väpisi puutteellisesti auratulla hautuumaakäytävällä istuimessaan, kuin kiisseli.

Osasto 6 tuli vastaan ihan liian äkkiä. Silmistäni rupesi vuotamaan vettä. Puristin toisessa kädessä suurta ruusua, toisessa muovikassia, jossa oli kynttilä ja tulkkarit. Laskin, mikä on rivi seitsemän ja astuin miltei polveen ulottuvaan hankeen. Sydän hakkasi, en yhtään halunnut sitä lopullista todistetta Lauran kuolemasta. Toisaalta halusin jo kovasti päästä jättämään tervehdykseni. En löytänyt hautaa. Haravoin loputkin rivit. En löytänyt oikeaa hautaa.

Kiroilin kovasti. Ihmettelin, jotta mitähän helvettiä. Samoin ystäväni oli ymmällään. Koska osa kivistä oli lumen peitossa, rupesin lapikoimaan lunta niiden päältä ja odotin sydän (ja nyt jo käsikin) kylmänä, koska hangen alta paljastuu Lauran nimi. Ei paljastunut. Ystävänikin rupesi haravoimaan hautarivejä. Välillä kummivauva jäi ihan yksin ja rupesi parkumaan, kun ei enää kuullut ääniämme. Välillä minä rullutin lasta rattaissa huonosti auratulla kävelytiellä ja ystäväni kaivoi hautakiviä esiin pyllistellen ja kaivaen molemmilla käsillään, kuin koira. Silmistäni ei enää vuotanut vettä, enkä puristanut ruusua, vaan olin valmis ruuttaamaan sen jonkun perseeseen ja poistumaan koko hiivatin hautuumaalta ja vähän äkkiä. Housuni tursusivat lunta ja haudankaivuukäteni oli jo ihan jäässä ja sormikas märkä.

Sitten ystäväni keksi, että soitetaan sinne seurakuntaan, mistä alunperin sain tiedon hautapaikasta. Soitin sinne. Tarvitsemani ihminen oli varattu. Soitin monta kertaa. Ei vastausta. Olin todella näreissäni ja kiroilin, jotta on se nyt vittu soikoon kumma, kun ei seurakunnastakaan saa apua. Vannoin, että tämä on tasan viiminen kerta, kun vaivaan ainuttakaan seurakuntaihmistä. Onneksi sain viimein oikein mukavan rouvan puhelimen päähän ja kysyin hautapaikkaa uudelleen. Sain samat tiedot, mitkä minulla jo olikin. Kitisin, että kun ei sitä hautaa ole täällä ja lupasin sitten nöyränä vielä etsiä. Menin takaisin hankeen ähisemään ja kävimme ystävän kanssa vielä kerran läpi koko osaston (ja vähän viereistäkin), kunnes olimme tonkineet sen ihan järkyttävään kuntoon. Oli pakko lähteä. Vauva oli nälässä ja minä uhkasin jäätyä vetimissäni.

Koska noin puolitoista tuntia kestänyt haudankaivuumme oli saanut jotensakin jo aika koomisia piirteitä, en ollut niin ahdistunut siitä, ettei hautaa löytynytkään. Aloin itseasiassa olla aika vakuuttunut siitä, ettei paikalla välttämättä ole hautakiveä tai jotain. Jätin Lauralle tarkoitetun ruusun muistomerkille, joka oli aikoinaan pystytetty kaikille johonkin haudatuille ihmisille. Johonkinhan Laurakin oli ollut pakko haudata! Ajattelin mielessäni, että tulen takaisin lumen sulettua ja sitten löytäisin paikan ihan varmasti.

Ystäväni halusi käydä vielä mumminsa haudalla uurnalehdossa. Kävelimme sinne, mutta koska ystäväni jäi tonkimaan hautaa ja siivoamaan sieltä roippeita, kehotti hän meitä jo vauvan kanssa menemään autolle. Lähdin kärräämään vauvaa parkkikselle. Pääsin autolle ja vilkaisin vielä vieressä töröttävää karttaa. Silmäni sattuivat uurnalehdon kohdalle. Satuin ihan vaan sattumalta huomaamaan, että sielläkin on osastot. Sitten huomasin, että uurnalehdossakin on osasto 6. Menin lähemmäs katsomaan. Kyllä, uurnalehdossa on osasto 6, rivi 7, paikka 163. Olimme tonkineet väärässä päässä hautausmaata. Voi jumalauta. Otin vauvan ja kipitin takaisin uurnalehtoon.

Ystäväni tuli minua vastaan ja kerrottuani vallitsevat faktat katsoi minuun varsin epäuskoisesti. Suunnistin oikeaan suuntaan ja näin Lauran haudan jo kaukaa. En enää hakenut Lauralle tarkoitettua ruusua sieltä kaikkien johonkin haudattujen ihmisten muistomerkiltä, mutta pääsin laittamaan kynttilän haudalle. Pääsin näkemään sen viimeisen todisteen siitä, että Laura on oikeasti kuollut, eikä tule enää takaisin. Sain itkeä itkuni ja sanoa Lauralle nuku hyvin. Itkin vielä vähän ystävänikin kainalossa ja nauroin sitten silmät kyynelissä sitä, miten olimme tonkineet ja pyllistelleet ties miten kauan ihan väärässä paikassa ja jättäneet jälkeemme aikamoisen sotkun.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Reissun seurauksena tosin pelkäsin joutuvani varvasamputaatioon ja vauva oli niin nälissään, että söi kuin hullu ja laattasi sitten hassusti ruiskien.

Vaikken olekaan uskovaista sorttia, haluaisin ajatella, että Laura näkee minut jostain ja nauraa, kun minoon niin tollo.

Mullon sellanen epämääränen tunne, että jos tämä vitutus ja ahistus ja raivostus ja säälistys tästä vielä paisuu, tulee julmetunmoinen räjähdys ja Maijalla napsahtaa. Tai jotain sinnepäin.

Mie olin eilen vielä päivällä ihan tyytyväinen. Poistetusta viisaudenhampaasta, jonka paranevaa kuoppaa veritulppineen varon hysteerisesti, huolimatta. Kroppaani vallitsevasta ylimääräisestä ihrakerroksesta huolimatta. Paskasta luonteesta ja ajoittain kalvavasta yksinäisyydestä huolimatta. Ihan tyytyväinen. Jopa onnellinenkin. Maanis-depressiivisyys-diagnoosia ei ole vielä tehty, mutta mielialojeni vuoristoratamaisesta sahaamisesta päätellen se tapahtuu hetkenä minä hyvänsä.

Illalla nääs mie olinki sitte aika maassa. Kävin parin kaverin kanssa leffassa katsomassa Rööperin (oli hurjan hyvä, vaikken oo koskaan nähny Peter Franzenia niin rumana) ja ne lähti eri kautta omille teilleen ja mie rimpuloin yksin ratikkaan. Sitte rupesin kovasti säälimään itteeni. Minun eteen istu yksi suomalainen muusikko, joka on kohtuullisen herkku. Sen naisseuralainen oli vähän vähemmän herkku. Sillä on hiivatin paksut silmälasit ja näppylöitä naamassa ja sen tukka oli vähän epämääräsen värinen ja sen näköinen, ettei se ollu ainakaan samana päivänä sitä pessyt. Mutta se oli laiha ja sillä oli nätit vaatteet. Joten Maija viisaana teki päätelmän, jotta jos miekin oisin laiha, saisin miekin jonkun ikioman herkun kampitettua itelleni, vaikka minun naama oiski ku kilpapyörän satula. Vaan ei. Ku minoon läski ja tyhmäki vielä. Voi hitto.

Kotikulmilla tajusin oman hölmöyteni. Olen ihan siedettävän näkönen ja tiedän kyllä, jotta voin laihduttaa, jotta olisin vielä siedettävämmän näkönen. Lisäksi en ole kovinkaan yksinäinen ja aina, kun onnistun saamaan itseni vähänkään suhdetta muistuttavaan tilaan, rupean tempomaan vastaan ja muistan, kuinka minun on hyvä olla yksin, kun kukaan ei tallo minua (paitsi minä itse, mutta saahan sitä nyt itteesä talloo, helvetti!).

Silti joku säälinsiemen jäi minuun kytemään ja siitä versoi ärsytyskynnyksen punaiselle nostava vitutus, joka kasvoi tänään kliimaksiinsa naapurin ämmän kiljuessa tuolla keuhkojaan pihalle. Siis ihan tosi, kaksi tuntia hemmetin hoilaamista, joka on samaa tasoa, kun ne Idolsiin pyrkivät hinkujat, joista näytetään niitä hassuja pätkiä, joissa tuomarit tuijottaa niitä suu auki ja pakenee sitten piiloon pöytänsä alle kuulosuojaimet päässä. Ihan järkyttävää. Onneksi joku muukin sai tarpeekseen ja rupesi jyristelemään jollain moottorisahalta kuullostavalla koneella.

Lisäksi minua risoo, että olen aivan armottoman köyhä ja joudun tänään(kin) istumaan kotona virttyneissä pitkissä kalsareissa ja tukka pystyssä, kun kaverit rilluaa ulkona kauniiksi laittautuneina. Mullon kyllä kymppi, jolla voisin mennä ostamaan halvimman mahdollisen vinkkupullon ja juoda sen sitten yksin täällä itseäni säälien, mutta sen verran minulla onneksi vielä tajunnassa tapahtuu, että sijoitan sen kympin ruokaan. Tosin jos sijottaisin sen johonkin muuhun, saattaisin jopa laihtua. Hmph. Voi paska.

No joo. Valtakunnassa kaikki hyvin. Maijaa vituttaa taas.

Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen valitusvirteni aiheesta. Päinvastoin. Tämä on noin 138749. kerta, kun niuruan tästä saatanan samasta asiasta. Aionko taaskaan tehdä sille mitään? Tuskin. Aionko jatkaa niuruntaani täällä tästä(kin) aiheesta säännöllisin väliajoin hamaan hautaan saakka ilman, että asialle tapahtuu mitään, muuta kuin korkeintaan hetkellisesti? Mitä luultavimmin.

Läski. Se on ikuista. Ihan tosi. Vaikka sen saattaa saada hetkellisesti sulatettua, pompsahtaa se takaisin takapuoleen ja vyötärölle, ennen kuin ehdit varsinaisesti edes nauttimaan normaalipainon häämöttämisestä. Vuosi sitten sulatin ruhostani miltei viisitoista kiloa. Ja nyt olen saanut niistä varmaan suurimman osan takaisin. En viitsi enkä uskalla käydä vaa'alla. En omista moista ja vaatteista jääneet painaumat ihossani kertovat ihan omaa tarinaansa ihrojeni tilasta. Olen jälleen kerran armoton valas, vaikka ehdin jo maistaa vaatimatonta muutaman kilon ylipainoa sadan kilon sijaan. Hmph.

Jaa miksi minä en sitten ota itseäni niskasta kiinni ja laihduta (taas jälleen kerran)? No siis juttuhan on niin, että olen kyllä roikottanut itseäni niskasta. Melkein jo ripustin itseni vessan naulakkoon, jotten pääsisi jääkaapille, mutta pesunkestävänä pessimistinä ja armottomana syöppönä tiesin keksiväni keinon hypätä naulasta keijunkeveästi jääkaapin laulaessa minulle sulosointujaan ennen kuin koko seinä olisi pettänyt painostani. Ei, minen usko niskasta roikottamiseen. On siihen laihuuteen saatana oltava jokin muu keino, kuin mokoma riiputtaminen! Kuka tällästä possua ees jaksaa kannatella?!

Olen yrittänyt pitää luvallista karkkipäivää. Ikävä vaan sinänsä, että se luiskahtaa niin kovin helposti siihen, että karkkipäivä onkin sitten joka päivä. Perustelujakin on joka lähtöön. Suosikkini on "nooooo mut ei tää nyt oo ihan kauheen lihottavaa ja tää on vaan tää yksi kerta, ihan niiku eilenkii. Ja toissapäivänä. Ja viime viikolla joka päivä. Huomenna. Huomenna en syö sitte mitään muuta ku terveellisiä juttuja. Ja sitä paitsi onhan näissä sipseissä terveellistä perunaa ja kasviöljyä. Ja dippi on maitotuote. Ehkäisen tässä osteoporoosia. Ja tää hoitaa mun mielenterveyttä. Ja ööö... pitäähän ihmisen herkutella. Nii. Kyllä!", koska siinä ei suotta takerruta yhteen pikkujuttuun, vaan asia tulee perusteltua varsin pohjia myöten ja monipuolisesti. Ja oho, katos. Yhtään kiloa ei ole tippunut mutta hei mikäs tää uusi makkara tässä on! Ja niinpä uusi makkara liittyy vanhojen makkaroiden joukkoon ja yhdessä he muodostavat makkaraimiston.

No sitten. Oon ollu myöskin välillä syömättä vallan melkein kokonaan. Illalla onkin sitten lupa ostaa ihan sikana herkkuja, kun oon ihan koko päivän paastonnu ja huiskinu menemään. Äkkiä vaan takasin kaikki kalorit, jotka siinä ehti kulua! Ranskalaisia, sipsiä, jätskiä, karkkia, suklaata, heseruokaa, pitsaa, herkkurahkaa ja vanukasta. Josko näillä välttäis nälkäkuoleman. Ja kaupasta kotiin horjuessa, kuola jo suunpielessä kuplien, sitä havahtuu väskyjen sisällölle ja taas jälleen kerran perustelee ostoksiaan kaikin voimin: Osteoporoosiehkäisyä! Mielenterveyden hoitoa! Ööö... Kolesteroli on myytti! Ei mun suonet vielä oo tukossa! Alotan kolmevitosena terveysintoilun, sit ehtii vielä! On mulla vielä varaa lihoa! Voisin olla satakilonen, mut en oo! Käyn koiran kanssa tosi pitkän lenkin! En mie oikeesti oo niin läski, ku mitä vaatteet ja vaaka kertoo!

Ja kun lopulta katson alastonta ruhoani lasioven heijastuksesta (kokovartalopeilin puutteessa), näen väistämättömän ja näinpä ollen torjun todellisuuden uhmalla: Vittusaatana, miks mun pitäis olla laiha? Eiks elämän pitäis olla mukavaa, eikä kauheeta kituuttamista? Siis jumalauta, kuka tästä on vastuussa? Minoon köyhä ja opiskelen ja väännän paskaduunia toisen perään ja sit pitäis olla vielä syömättäkin?!! Ai kukaan äijä ei halua tällästä norsua?! NO VITTU EI SITTE, PITÄKÄÄ TUNKKINNE SAATANA, ETTEPÄHÄN TIIÄ MISTÄ JÄÄTTE PAITSI, HOMOT!!!!

Ehkä jo huomenna kyörään ihteni Anonyymeihin Pullahiiriin. Hei, olen Maija ja olen aivan kertakaikkisen maksimaalisen kammottava ja tytisevä, hyllyäväinen ja jättiläismäinen pullajätskimajoneesiranskalaisvanukassipsidippikarkkisuklaavalas.

Joskus öisin sitä piisaa vaikka sun minkälaista soittelijaa. Veikka on joskus varsin kova soittamaan siskolle muutaman väkijuoman jälkeen. Mitään kovin tähdellistä asiaa sillä ei yleensä ole, mutta se katsoo silti tarpeelliseksi öristä vastaajaan mitä kummallisimpia viestejä. Yleensä vieläpä monta kertaa. Aamulla niitä on kiva kuunnella ja yrittää päästä selville viestin perimmäisestä sisällöstä. Örinä-Suomi-Örinä-sanakirja on tällöin varsin tarpeellinen.

Aika pitkälti "hei tuuks sä meijän kaa tänne pilettää? Ai et tuu vai? Ai mitä, ai nukkumassa?"-tyyppiset puhelut ovat vuosien saatossa karsiutuneet kokonaan pois. Joskus joku vanha tuttu saa päähänsä soittaa tuupassa ja toivottaa hyvää pääsiäistä/kysellä kuulumisia/vuodattaa sydänsurujaan kolmelta yöllä. Onneksi aika harvoin. Ja saahan tuon toosan toki äänettömälle. Yleensä kuitenkin pidän sitä äänillä, joskin hiljennettynä. En ole vieläkään päässyt eroon ajatuksesta, että joku saattaa olla hengenhädässä ja soittaa minulle ja mitäs jos en olekaan juuri silloin vastaamassa. Tiedän, sekopäistä. Hengenhädässä soitetaan hätäkeskukseen, ei Maijalle.

No mutta. Sitten ovat nämä Kello neljän prinssit. Puhelin soi neljältä yöllä. Ehkä 03.57 tai jo kahtakymmentä vaille, mutta neljän maissa kuitenkin. Tihrustat puhelinta ja tiedät tasan, mitä langan päässä halutaan. Juu ei, sitkeästi rinkuttava mies ei halua yöllisiä pullakahveja, eikä rakkauden sanoja. Se haluaa viereesi lämpimiin lakanoihin, ronkkimaan rakkauden pyhättöäsi likaisilla sormillaan ja tunkemaan viinaa hölskyvää katkarapuaan sisääsi keinolla millä hyvänsä. Vaikka kenkälusikkaa apuna käyttäen.

No kuka se Kello neljän prinssi sitten on? Vanha heila, pari kertaa treffien merkeissä tavattu, vähän vieraaksi jäänyt jannu tai vanha tuttu, jonka kanssa on aina ollut vähän vispilänkauppaa, mutta jonka kanssa ei ole menty pidemmälle ja sinne pidemmälle päästäisiin nyt, kello neljältä. Tai sitten unholaan jäänyt, sadan vuoden takainen yhdenillanhommeli, joka epätoivoissaan kassit jäässä, silmät ristissä selaa puhelintaan, yhyttää sieltä sinut ja keksii lämmitellä vanhaa juttua juuri nyt, kello neljältä. Tässä vaiheessa Kello neljän prinssillä ei ole enää mitään hävittävää. Ja ainahan soittelun voi laittaa kännin piikkiin: "Ai soitinko? Vitsi mä olin niin kännissä, etten muista! Mitähän mulla oli asiaa...!". Ahhah.

Kello neljän prinssi ei soita selvinpäin koskaan. Vasta kipattuaan kossua koko illan ja yön, aamuyön tunteina Kello neljän prinssi muistaa olemassaolosi ja haluaa palan rakkautesi hedelmää. Tosin sillä ehdolla, ettei sen kainalossa kello neljältä riipu joku sieltä baarista poimittu rakkauden hedelmä. Älä välitä, Kello neljän prinssi muistaa sinua kyllä taas sitten seuraavalla kerralla.

Voit lohduttautua myös sillä, että on olemassa Kello viidenkin prinssejä. Ne käyvät läpi vielä taksijononkin ja soittavat sinulle vasta sitten.