Tää on ollut jo pitkään tuloillaan. Nyt pitää antaa vain mennä ennen kuin ajatus taas katoaa...
-------------------------------------------------------------------------------------
Silloin tapahtui jotain, jonka unohdin vuosiksi. Tapahtumat palautuivat mieleeni pala palalta tämän kevään aikana. Kuvailen nyt tuon aamun sellaisena kuin sen itse koin. Nimet ja mahdolliset paikannimet on muutettu henkilöiden yksityisyyden suojaamiseksi.
Elettiin 80-lukua. Aamu ei ollut vielä edes sarastanut, kun pakkasin yön unihiekat silmiä kirvellen reppuuni eväitä ja onkivehkeitä valmistautuen hyppäämään polkupyöräni selkään matkalle kohta useamman kilometrin päässä odottavaa tuttua kalapaikkaa.
Meitä oli alunperin kolme kaverusta, Jansu, Jartsa ja minä. Puuhastelimme yhdessä lähes päivittäin välillä sulassa sovussa, joskus riidellen ja kinastellen, jopa tapellen, mutta aina palasimme viimeistään muutaman mökötyspäivän jälkeen takaisin lähtöruutuun ja sovimme entiset kiistanaiheet voidaksemme taas aloittaa hetken kuluttua uudet...
Jansu oli taiteellisesti lahjakas, usein villillä tuulella oleva hoikka ja erittäin fiksu, mutta ehkä hieman omahyväinen nuorukainen. Pelottavan usein meidän ajatuksemme osuivat tismalleen samoille raiteille ja sitäkin useammin toinen sanoi ääneen sen, mitä toinen juuri ajatteli.
Jartsa oli hiljaisempi ja suuremmassa joukossa syrjemmäksi vetäytyvä poika, kuka sopi meidän joukkoomme kuin nyrkki silmään.
Itse olin sinisilmäinen ja luonteeltani ailahtelevainen, mutta useimmiten rauhallisuuden perikuva, vaikka lähdinkin helposti mukaan hullutteluihin toisten yllyttämänä.
Mukanamme liikkui varsin tiiviisti myös Timppa, meitä muutaman vuoden nuorempi pieni pellavapää, kuka jo ennen kouluikää karkasi hoitopaikasta tai tarhasta seuratakseen meitä minne ikinä keksimmekään lähteä.
Samppa taas oli meitä hieman vanhempi, järkevä ja oikeudentajuinen "iso-poika", kuka joutui usein ohjaamaan meidän yhdessä helposti kieroutuvia ajatuksiamme takaisin okeille raiteille ja pois selkeästi häämöttävistä riidan aiheista, jos sattui osumaan oikeaan aikaan paikalle
Jansu, Samppa ja Timppa olivat kutsuneet minut mukaan yhteiselle kalareissulleen. Muistaakseni sen piti syystä tai toisesta olla viimeinen yhteinen reissu, jolla minun piti ehdottomasti olla mukana...
Saapuessani sovittuun tapaamispaikkaan, myös Jartsa oli jostain saanut selville meidän onkimatkastamme. Emme jostain syystä halunneet häntä mukaamme, joten kieroilemalla (Sampan selän takana) saimme uskoteltua hänelle, että olimme matkalla samaisen järven toiselle puolelle, jonne hän lähtikin polkemaan tietämättä meidän lopulta suunnistaneen aivan toiselle suunnalle.
Puolen tunnin kilpapolkemisen ja useiden piikikkäiden huudahdusten jälkeen saavuimme tutulle rannalle. Jätimme suuremmitta puheitta pyörämme paikalle, jonne niin usein ennenkin olimme ne jättäneet. Tunnelma ei ollut niin korkealla kuin ennen. Olimme kaikki normaalia hiljaisempia ja ehkä jopa hieman apeita.
Jossain vaiheessa Jansu kertoi minulle jotain, jota en voinut uskoa todeksi ja kieltäydyin itsepäisesti kuuntelemasta työntäen ajatuksen mielestäni. Jälleen Samppa ja Jansu keskustelivat keskenään kiivaasti siitä miten asioita saa ja ei saa kertoa.
Sampalla ja Jansulla oli selkeästi jonkinlainen kärhämä meneillään. He kuiskuttelivat toisilleen hiljaa tuohtuneina ilmeisesti toisiinsa.
-Miksei se usko mua vaikka mä sanon sen sille?
-Ei sillä oo merkistystä mitä sä sanot, vaan miten sä sanot sen...
En ollut varma mistä oli kyse. En jostain syystä edes halunnut tietää sitä, vaan työnsin kaiken pois mielestäni ja keskityin madon koukkuun pujottamiseen ja onkimiseen.
Timppa pysytteli sivussa näyttäen hieman pelästyneeltä, hölmistyneeltä ja surulliselta. Kuin tietäen mistä on kyse. Silti haluamatta ajatella asiaa, keskittyen omiin touhuihinsa ja ympäristön tutkimiseen.
Aamun alkaessa sarastaa ja kuulaan ilman lämmetessä Samppa yllättäen huusi meitä muita paikalle, jossa hän heitteli uistinta. Ryntäsimme lähes aikuisena pitämämme Sampan kutsusta hänen luokseen epätahtiin, kukin omaa mielialaamme vastaavaa tahtia laukaten, Jansu viimeisenä.
Sampan osoittamassa paikassa kävi vilkas kuhina vedessä. Ihmettelimme näkemäämme emmekä ymmärtäneet mistä oli kyse ennenkuin Samppa valaisi asiaa.
Kyseessä oli suurten ahventen suorittama ruokailuoperaatio, jolle jokin ihan oikea termikin löytyy, mutta joka ei mieleeni tähän hätään ponnahda.
Vedessä syöksähteli edes takaisin suurempia ahvenia, kuin mitä koskaan olen nähnyt. Niitä oli varmasti vähintäänkin kymmeniä uimassa salamannopein liikken keskelle pikkukalaparvea. Vesi näytti lähes kiehuvalta, niin täynnä pieniä pyörteitä ja pinnalle ponnahtelevia pikkukaloja se oli.
En ole varma ehtikö Jansu paikalle todistamaan tapahtumia. Toivottavasti ehti.
Tapaus nostatti tunnelmaa hetkellisesti, mutta palasimme jälleen jurotustilaan varsin nopeasti.
Jonkin aikaa edellisen episodin jälkeen Timppa ryntäsi Jansun luokse ja supatti pelästyneen näköisenä tämän korvaan jotain. Jansu näytti yllättyneeltä ja hieman huvittuneelta rauhoitellen Timppaa. Hän ei kumminkaan rauhoittunut, vaan tarttui Jansun jalkaan selkeästi hätääntyneenä ja peloissaan toistellen samaa kerta toisensa jälkeen ja vaatien Jansua paikan päälle katsomaan omin silmin.
-Mörkö se on! Ihan varmasti se on mörkö! En narraa enkä kuvittele, kun se on mörkö! Kun mä istuin siinä kivellä ja katoin sinne veteen niin se katto mua takasin ja nosti päätään! Tuu kattomaan!
Jansu pyysi minutkin lähemmäksi kuuntelemaan Timppaa. Tämä kääntyi puoleeni hieman ujon näköisenä ja kertoi saman tarinan uudestaan ja kun kysyin miltä se mörkö näytti, hän kuvaili:
-Sillä on tosi iso pää ja mustat nappisilmät ja paksut huulet ja se hymyilee! Ja sillä on häntä.
Nauroimme, mutta yritimme silti ottaa asian aikuismaisemmin Timpan ollessa selkeästi hätääntynyt ja kauhuissaan.
Arvelin, että se voisi olla suuri sammakko, konna, jollaisia olimme nähneet jonain aiempana vuonna meren rannalla sijaitsevalla ulkoilualueen kalliolla. Sanoin tämän ääneen, mutta en saanut Timppaa vakuutettua minäkään, joten ei auttanut muu, kuin mennä Timpan ohjeistaman edellä hieman kauemmaksi rantaan katsomaan mistä oli kyse.
Kävelin rehvakkaasti paikalle, jossa mörön piti odottaa. Timppa huusi varovasti kauempana vedestä, että se mörkö on siinä kiven takana.
Vedessä ehkä metrin päässä rannasta oli kivi, jolle loikkasin ja Timppa vaikutti kauhistuneelta ja kertoi näkevänsä sen mörön vieläkin.
Katselin veteen Timpan ohjeistama, mutten nähnyt muuta kuin oman kuvajaiseni ja muutamia pään kokoisten kivien hahmoja tummasta vedenpinnasta. Luulin, että minua on huijattu Timpan ja Jansun toimesta, kunnes Jansukin huudahti, että jotain siellä on ja se liikkuu, kun kumarrun lähemmäs.
Siristelin silmiäni ja keinahtelin kivella sivulta toiselle yrittäen saada paremman "katselukulman" aikaiseksi. Kumartelin ja nostin päätäni vuoronperään näkemättä ensin yhtään mitään erikoista, kunnes aloin hahmottaa jotain tavallisuudesta poikkeavaa.
Sarastava aamuaurinko peittyi hetkeksi pilven taakse. Ja kas! Siinä se oli! Kaksi mustaa nappisilmää ainakin vaaksan mitan päässä toisistaan tuijotti minua suoraan silmiin. En ollut uskoa silmiäni, vaan luulin mielikuvitukseni tehneen tepposet.
Samassa erotin huulet, joista Timppa oli puhunut. Ne olivat leveät ja paksut, hymyilevät. Kuin muovailuvahasta tehdyt ja sormen paksuiset leveässä virneessä.
Säikähtäneenä nostin päätäni ja sivusta seuranneet ystäväni huusivat jotain hämmästyneen oloisina. Itse kuvittelin edelleen näkeväni jonkin kiven kyljessä auringon heijastuksen tai muuta vastaavaa, kunnes Jansu huusi, että nyt se liikkuu taas.
Näin liikkeen itsekin!
Loikkasin takaisin rannalle ja käännyin katsoakseni mitä vedessä tapahtuu. Suuri hahmo lipui hiljalleen rannan suuntaisesti oikealle aivan sen kiven vierestä, jolla olin juuri ollut. Vesi oli melko matalalla ja se saapui vaalean kalliopohjan kohdalle, jolloin näimme sen kaikki. Yhtäaikaa. Todella hämmentyneinä ymmärtämättä mikä se oli.
Se näytti kalalta, mutta paljon suuremmalta kuin mikään mitä olimme ikinä nähneet.
Sen pituus oli varmasti yli metrin, eikä sillä ollut pyrstöä, vaan häntä, joka lisäsi sen pituutta vielä entisestään.
Se oli korkea kuin mikä ja korkeuden vaikutelmaa lisäsi vielä pystyssä oleva selkäevä. Jo pelkkä selkäevä oli kooltaan omaa sormet pystyyn nostettua kämmentäni korkeampi.
Sen leveys näytti yhtä suurelta kuin sen korkeuskin. Ehkä jopa vielä suuremmalta, koska sillä oli valtavat eväparit molemmin puolin omituisen näköisten kidusten rinnalla.
Katselimme sitä hiljaisina ja pelästyneinä. Joku meistä taisi heittää uistimenkin jossain vaiheessa veteen kalaa houkutellakseen, mutta kelasi sen nopeasti ylös, sillä mitä ihmettä me olisimme tehneet, jos tuo hirviö olisi napannut kiinni.
Ihmettelimme sitä pitkään jopa lapsellisten ajatusten pulpahdellessa pintaan.
-Se on varmana monni
-Onko tältä järveltä reikä Kiinaan
-Eihän tollasia oo kuin jossain Amatzonilla
-...
-Tästä ei sitten puhuta koskaan.
Hyvin pian tämän jälkeen pakkasimme tavaramme ja lähdimme palaamaan kotimatkalle. Palatessamme pyöriemme luokse Jartsa käveli meitä vastaan ja oli hieman tuohtunut, kun olimme huijanneet hänet väärälle paikalle. Olimme väsyneitä ja pyörällä päästämme, joten jatkoimme vain matkaa. Jartsa jatkoi kävelyään samaan suuntaan kuin mistä olimme juuri tulleet ja hetken kuluttua alkoi kuulua kiihtynyttä huutoa:
-Hei jätkät! Tulkaa tänne! Äkkiä!
Emme olisi jaksaneet...
-Täällä on ihan hirvee matikka! Tulkaa tänne! Äkkiä!!!!
-Mitä?! Mitä sä sekoilet?
-Matikka!Matikkamatikkamatikka!
-Nyt se on seonnu ihan täysin... Mennään himaan...