Nuorena olin kympin tyttö. Peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo oli 9,9. Vain ne aineet, joissa tiesin, etten voinut millään päästä kymppiin olivat ysejä, kuvaamataito ja musiikki. Tämä oli yksi tapa yrittää miellyttää muita. En opiskellut oppiakseni vaan saadakseen muut ihmiset muuttamaan omaa käytöstään. Ajattelin, että jos olisin vain kiltti enkä aiheuttaisi harmeja, esimerkiksi minulle läheinen ihminen lopettaisi alkoholin nauttimisen. No ei lopettanut.
Vuonna 1998 pääsin kauppakorkeakouluun. Aloimme seurustella tulevan mieheni kanssa. Hänen äitinsä sairasti syöpää ja hän kuoli vuoden päästä syksyllä 1999. Jo siinä, että äiti kuoli, oli tarpeeksi kestettävää miehelleni, mutta myös sairaus oli ajanut hänen perheensä talouden kaaokseen. Kesti monta vuotta ennen kuin suru ja taloudellinen tilanne helpottivat. Suhteen alku ei ainakaan poistanut minulta halua olla kiltti tyttö. Ajattelin, etten tee tilannetta ainakaan pahemmaksi ja pidin ajatukseni ja pelkoni ominani ja yritin vain selvitä niiden kanssa.
Vuodet vierivät ja menimme naimisiin ja lapsia on nyt kaksi. Ensimmäisen lapsen kanssa ollessani äitiyslomalla tajusin, että silloinen bisneksemme ei tule kantamaan ikuisuuteen ja oli keksittävä jotain uutta. Lisäksi halusin kipeästi oman juttuni. Halusin päästä varjosta valoon. Aloin pitämään marraskuussa 2009 naisvarallisuusvalmennuksia muiden töiden ohella. Valmennusbisneksessä ei ole ollut hurraamista ja uskoisin sen johtuvan vain omasta kiltteydestäni. En ole uskaltanut olla jotain mieltä ja sanoa sitä myös ääneen.
Viime kesänä kirjoitin kirjaa sekä kuvasimme televisio-ohjelmaa. Nämä kaksi projektia tarkoittivat sitä, että oli pakko olla jotain mieltä asioista julkisesti ja se piti pystyä myös perustelemaan. Tulin kaapista ulos kertaheitolla. Mieli ei kuitenkaan pysynyt tulevan mukana ja sain ensimmäinen paniikkikohtauksen viime vuoden huhtikuussa. Ne tuntuvat tosi inhottavilta, kroppa käy ylikierroksilla, ei pysty nukkumaan ja on erilaisia pelkotiloja, verenpaine huitelee ties missä jne.. Koska hain ennen muiden ihmisten hyväksyntää, oli vaikea hypätä areenalle tietäen, että kaikki eivät ehkä tykkää tai ei voi vaikuttaa kaikkien ihmisten mielipiteisiin.
Hain apua kirjallisuudesta ja meditoimisesta. Erityisesti kuunetelin Wayne W. Dyerin kirjallisuutta. Sieltä jäi mieleeni eräs lause: ”Don’t die with the music still in you.” Muurien murtaminen tuntui vaikealta, mutta tämä lause sai minut jatkamaan. Se, mikä sai minut jatkamaan, oli asian tärkeys. Se, mitä minulla on sanottavaa, on tärkeämpää kuin se, kuinka paljon minua pelotti sanoa se ääneen. Minä itse en tarvitse hyväksyntään vaan ihmisten tulisi ottaa kantaa omassa elämässään siihen asiaan, jota haluan edistää ja tukea.
Ja se on taloudellinen vapaus. Uskon, että ihminen voi olla vapaa kun hän on taloudellisesti vapaa. Silloin ihminen pystyy tekemään omassa elämässään päätöksiä ensisijaisesti johonkin muuhun kuin rahaan perustuen.
Rohkeuteni tai pelkoni voittaminen näkyy nyt konkreettisesti siinä, että ihmiset haluavat tehdä yhteistyötä kanssani ja haluavat ajaa samaa asiaa kanssani eteenpäin. Maailma tuo eteeni mahdollisuuksia, jota en ennen edes tiennyt olevan olemassa. Ennen kaikkea tunnen olevani itse onnellisempi, koska minun ei enää tarvitse jännittää muiden reaktioita. Minä vain olen.
Rakkautta viikonloppuusi
Terhi
Lisää minusta ja ajatuksistani löydät Vauras Nainen -sivuiltani.
Seuraa minua Facebookissa tai Twitterissä