nzj

Näytetään kirjoitukset helmikuulta 2017.

Seisot edessäni

Jokainen varastettu suudelma.
Jokainen lausuttu sana.
Jokainen jaettu kosketus.
Jokainen yhteinen hetki.
Jokainen merkitsevä katse.

Sydämeni jättää lyönnin väliin,
kun odotan vastaustasi.
Käteni tärisevät jännityksestä,
kun saavun luoksesi.
Vartaloni jännittyy mahdollisuudesta,
kun tunkeudut mieleeni.

Lakanani kastuvat kaipauksesta,
kun olet poissa.
Elämäni täyttyy merkityksettömyydellä,
kun et ole vierelläni.
Sieluni kipinöi tähtisateen lailla,
kun unelmoin.


Musiikki

Onpas taas kaikenlaista koettu, nähty, eletty. Itketty ja naurettu, yksin ja yhdessä. Monta vuotta vanhempana, mutta silti yhtä typeränä? Ehei, tuskin!

Musiikki on kyllä semmoinen asia, joka saa aikaan kaikenlaisia tunteita. Parhaimmillaan se voi olla fiilistelyä ja iloa, riemua. Tai sitten surullisina hetkinä kanava, jota kautta purkaa myös omaa oloaan. Ja siis nyt puhun kuuntelemisesta... Mutta se soittaminen, huh.

Nyt kun on jo vähän päässyt sinuiksi tuon kitaraloisen kanssa, niin tuntuupa hyvältä vetää vaan jotain ihan omaa settiä vaikka se ei välttämättä mitenkään hienolta kuulostakaan, niin se tunne mikä vapaus mikä siitä tulee on ihan uskomatonta. Kyky saada toteuttaa itseään.

Tosin, onhan tämäkin, kirjoittaminen, oivaa itsensä ilmaisemista. Nykyään, vuosien saatossa, on tullut myös opittua vielä paremmin kommunikoimaan asioitaan ääneen. Toki vielä varmaan paremmin menee kirjoittamalla, mutta kovasti on tultu eteenpäin siitä mitä joskus 10-12 vuotta sitten olin.

Mutta silti, kun lukee näitä omia kirjoituksia, huomaa että osa itsestä on vielä ihan ennallaan. Murehtiminen, kun sille päälle sattuu. Enpä kuitenkaan usko että olen maailman ainoa ihminen joka jännittää tai murehtii asioita, eiköhän me kaikki :) Takaisin musiikkiin sen verran, että joskus sitä kyllä jää ihmettelemään miksi on kausia kun unohtaa musiikin kokonaan ja joskus sitten tuntuu että musiikki soi kokoajan. Vähän niinkuin nyt.

Joka tapauksessa, aion nauttia elämästä sellaisena kuin se tulee vastaan.