Sateen jälkeen kun katsot aurinkoon,
ja viimeiset pisarat putoilevat huulillesi,
en voi kuin kuvitella, miltä kätesi
tuntuisi kädessäni, huulesi omillani.
Auringonvalon heijastuessa silmistäsi,
käännät katseesi pois minusta, ja kävelet
ohitseni, jättäen minut ihmettelemään,
huomaatkohan minua ollenkaan.
Olen tässä pitempään miettinyt, että mikä tätä nykymaailmaa vaivaa? kun kuulee niin monelta ihmiseltä, että puoliso on kohdellut kaltoin. Ja varsinkin nyt ihan lähiaikoina kuullut paljon tuota, mitä täällä on tapahtunut 4v aikana kun olen ollut omissa maailmoissa?
Itse en ymmärrä koko asiaa, ei naisia saa lyödä. Eikä kyllä ketään muutakaan, en ymmärrä niitä ihmisiä jotka riehuu tuolla jossain vain riehumisen ilosta ja vetää vastaantulijoita turpaan, tuntematta koko ihmistä. Tokihan itseäni puolustan, jos päälle käydään, ja naisystävää (jos sellainen olisi) + tietenkin kavereita. Mutta tuo silmitön raivo, joka kumpuaa lies mistä, tai ihan vain satuttamisen ilo, mikä idea siinä on? puretaan omaa pahaa oloa, tunnetaan itsensä heikoksi ja tahdotaan jotain valtaa, ja kanavoidaan se sitten väärin? Minä en tajua. Onkohan ne sitten jotain periytyvää psykologista sorttia vai ihan vaan lapsuuden perusteella purkautuvaa sekoilua? Vai seuran aiheuttamaa järkensä menettämistä.
Siinä vaiheessa kun itse rupean naista lyömään, niin tulkaa kiitos ja pistäkää hirteen, mielummin niin.
Ah ja, tehdään tilannekatsaus samalla! käsiä pystyyn jotka luki tämän! :)
Lämmin hengitys juoksee kilpaa
ihollasi, etenevän kosketuksen
kanssa. Kihelmöinti saavuttaa
lakipisteensä, hymy vaihtuu
nautinnoksi.
Pienet tähdet tanssivat ympärilläsi,
juovuttavaa tanssiaan, sinikukat
täyttävät näkökenttäsi, kuin
mitään muuta ei olisikaan.
