Ehdin hädin tuskin tiputtaa Continental Flying Spurin avaimet ovimiehen kouraan, kun ensimmäinen toimittaja soitti ja tivasi selitystä verokalenterisijoitukselleni. Vastasin kuten olen aina vastannut: veroista puhuvat julkisesti vain köyhät, moukat ja köyhät moukat.
Tässä maassa ei vieläkään ymmärretä, miksi toiset ansaitsevat enemmän kuin toiset. Huomatkaa sanavalinta: ansaita. Se jo todistaa, ettei kyse ole riistämisestä tai vääryydellä kahmitusta rahasta.
Roskalehdistö julkaisee listoja eniten ansainneista – huomatkaa jälleen sana! – vaikka niiden selailu synnyttää ainoastaan kateutta. Miksei Helsingin Sanomat voisi pikemmin listata 100 tai 1000 vähiten rahaa saanutta suomalaista? Sitä luetteloa lukisi ilomielin niin akateeminen pätkätyöläinen kuin irtisanottu hitsarikin, kun huomaisi, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Tämä olisi todellista läpinäkyvyyttä ja demokratian edistämistä.
Samoin varmasti ajatteli Koneen toimitusjohtaja Matti Alahuhta ehdottaessaan palkkojen alentamista. Normaalisti työntekijä puurtaa vailla tietoa palkankorotuksen todennäköisyydestä. Mutta kun tekee samaa hommaa entistä pienemmällä palkalla, voi olla varma, että siitä maksettaisiin enemmänkin. Motivaatio kasvaa ja yhtiön kate paranee, eli kaikki voittavat.
Meitä yrittäjiä alennukset eivät tietenkään koskisi, sillä emmehän me saa palkkaa, vaan osinkoja. Sitä paitsi kannamme jo keskivertoa suuremman vastuun maamme talouskehityksestä asumalla täällä. Lähellä oli, etten minäkin olisi muuttanut kirjoja Lichtensteiniin, jossa sentään suomalaista yrittäjää vielä arvostetaan. Olen kuitenkin liian isänmaallinen tehdäkseni niin nykyisen porvarihallituksen aikana.
Koko verokeskustelu on muutenkin vinoutunut. Itse asiassa tuloerojen kasvattaminen nimittäin ainoastaan parantaa tulojakauman alapään asemaa. Käytännön esimerkki: kun minulle jää enemmän talousrahaa, saatan Strindbergillä piipahtaessani tarjota pöytäseurueelle toisetkin doppio ristretot. Kuka siitä hyötyy eniten, yhtiökumppanini vai pienituloinen tarjoilijatyttönen? Aivan.
