Voodoo

Veikkaan, että vielä löytyy monta suomalaista ja eurooppalaista pop-diggaria, jotka eivät ole kuulleet koskaan D´Angelon musiikkia. Siitä huolimatta tämä musta r´n´b-supertähti myy amerikassa miljoonia kappaleita seksikästä soul-keinuntaansa.

Tämä tilanne on itseasiassa hyvin tyypillinen nykypäivän pop-musiikissa. Kaukana ovat ne ajat, jolloin Amerikan ja Englannin hittilistat näyttivät muutaman kuukauden viiveellä aika samanlaisilta. Vielä 80-luvulla tämä oli hyvin tavallista, 90-luvun mittaan mantereet ovat etääntyneet toisistaan kauaksi. Nykyään enää oikeastaan enää teini-poppoot sytyttävät globaalisti; esimerkiksi Spice Girlsit ja Backstreet Boysit tahdittavat hormoonien hyrräämistä ympäri maailmaa.

Yksi ero on tietysti hardrockin hyytyminen ja grungen jälkeinen rockin nykytila amerikassa. Kalifornialaiset, 50-luvun Las Vegasista karanneilta näyttävät laid-back popparit (Sugar Ray, No Doubt, Smash Mouth etc.) jäävät jotenkin etäisiksi täällä loskassa tallustaessa. Ja valkoinen, äärimmäistä idiotismia ylistävä punaniskainen rock-rap-fuusio (Kid Rock, Limb Bizkit etc.) ei toivottavasti pure täkäläisiin juntteihin tulevaisuudessakaan. Yhdessä Bloodhound Gangissä on tarpeeksi kestämistä.

Toisaalta briteissä märehdittiin 90-luvulla niin syvällä pop-musiikin brittiläisessä perinteessä, että ei ole ihme kun siitä ei ison lahden takana oikein jakseta syttyä. Jopa Oasis meni jenkeiltä ohi yhden hitin (“Wonderwall”) ihmeenä. Brittiläinen pop on tosin jossain määrin menettämässä valta-asemaansa myös manner-Euroopassa, varmaan pitkälti samasta syystä.

Mustien valtamusiikki eli r´n´b (tai “nu soul”, joksi sitä ehkä hieman osuvammin nykyään myös kutsutaan) ei sekään ole täysillä sytyttänyt eurooppalaisia. Oikeastaan vain hiphopimpi osasto, kuten Lauryn Hill on saavuttanut suurta vastakaikua tai sitten täällä ollaan tehty omat tähdet hyrisemään lämpöisen biitin päälle. Uskon, että tämä tulee muuttumaan.

Vaikka itselleni r´n´b on usein liian hunajaista, liian teollisen kuuloista ja liian laskelmoitua, niin epäilemättä tämäkin mustan musiikin alalaji tulee vielä vahvana invaasiona jopa Suomeen asti. Nyt kun hiphop on meilläkin Bomfunkkien ansiosta kohta kansallinen ylpeyden aihe, niin kyllä tämäkin musta pop-kulttuurin alue vielä täällä kolisee. Jotenkin muutenkin tuntuu, että muut kuin anglo-saksiset jauhonaamat tekevät tällä hetkellä kiinnostavampia asioita pop-kulttuurissa.

Tämän pitkän alustuksen jälkeen pääsemme siihen, että D´Angelon toinen albumi “Voodoo” on häpeämättömän seksikästä ja sulavaa tavaraa eli r´n´b:tä parhaimmillaan. Se kantaa mukanaan joitain edellämainituista lajityypin perisynneistä, ollen välillä tyylikkyydessään jopa tasapaksu. Mutta siinä on oikeita, hienoja biisejä ja koskettavaa groovea.

Ehkä siksi olen jaksanut kuunnella D´Angelon “Voodoota” enemmän kuin varmaan yhtään muuta tämän lajityypin levyä sitten Erykah Badun esikoisen. Vaikka yhä edelleen sitä jotenkin jää kaipaamaan lisää särmää ja säröä tämänkin funk-soul brotherin samettiseen sykkeeseen.

Ehkäpä vaihto-oppilasvuosi Amerikassa olisi auttanut.