Mistä johtuu, että vielä näin 2000-luvullakin kirkon piirissä syrjitään naisia...? Enkä todellakaan ole mikään feministi, enkä edes kuulu kirkkoon, eli asia ei sinäänsä minua kosketa mutta ihmetyttää vain. En keksi mitään muuta työpaikkaa, missä voi kieltäytyä tekemästä töitä toista sukupuolta olevan henkilön kanssa. On se kummallista.
Ihan vaan tiedoksi kaikille Helsingissä liikkuville vapaille naisille (tai luulen ainakin että koskee ainoastaan naisia), että jos haluaa tosi nopeasti naimisiin niin kannattaa mennä siihen rautatieaseman sporapysäkille. Siinä on sellanen toooooooosi mukavanolonen setä, joka kyselee että "Haluatko menä minun kansani naimisi?" Luulen että sillä on jonkinlainen toimipiste siinä pysäkillä. Että jos kiinnostaa niin sinne vaan! :)
Miten voi ihmistä väsyttää... Tai no tiedän oikeen hyvin miten. Nuku kahtena edellisenä yönä yhteensä noin yhdeksän tuntia ja herää aamulla kuudelta töihin. Eipä se sen enempää vaadi. Jo alkaa silmät painaa kun pääsee kotiin ja istahtaa sohvalle hetkeksi. Sen siitä saa kun on tällainen yökukkuja kuten minä. Mutta minkäs sitä itselleen voi.
Istuin tänään työpäivän päätteeksi kampaajan tuolissa, ja nyt on taas uutta väriä elämässä. Kesää kohti vähän piristystä päähän. Ulkoisesti ainakin. Sisältö nyt on mitä on... ;)
Tepastelin kampaajalta keskustaa kohti, ja kuinka ollakaan törmäsin työkaveriina. Päätettiin mennä viikonlopun kunniaksi juomaan yhdet siiderit, jotka kääntyi sitten kuitenkin kahdeksi. :) Mutta eipä tuo haittaa. Kotiin päästyäni nukahdinkin sitten sohvalle, josta äsken heräsin. Nyt alan pikkuhiljaa herätä. Tää onkin just ihan oikea aika siihen. :/
Mä en tykkää siitä, että selän takana tehdään asioita ja puhutaan yhtä ja tehdään toista. Enkä tykkää siitä, että asioista ei sovita, ja sen seurauksena kaikki tekee niin kuin parhaakseen näkee, eikä missään ole loppuen lopuksi enää mitään järkeä ja kukaan ei tiedä mitä seuraavaksi tehdään. Tai jos sovitaankin, niin niitä sopimuksia ei pidetä. Ja toki olen itsekin syyllistynyt näihin samoihin asioihin, mutta yritän parhaani mukaan olla syyllistymättä.
Viime aikoina on tullut vastaan muutama sellainen juttu, mikä on laittanut miettimään asioita uudestaan. Tiedän olevani oikealla alalla, ja tiedän olevani hyvä työssäni. Minulle on kerrottu niin monelta eri taholta. Nyt vaan on tullut jotenkin sellainen olo että työpanostani ei juurikaan arvosteta ja ammattitaitoani kyseenalaistetaan. Mä olen nyt eilisen ja tän päivän aikana saanut huomata, että työpaikalla ei paljon kiitoksia satele, vaikka yrittää tehdä omat hommat mahdollisimman hyvin ja niin että kaikilla olisi turvallista ja hyvä olla. Ei niin ei. Asiat kääntyy jotenkin kummasti päälaelleen ja koko ajan on oltava ihmeellisessä valmiudessa selittämässä omaa toimintaansa, vaikkei siihen olekaan mitään syytä.
Yritin eilen selittää eräälle ihmiselle, että kyseessä ei suinkaan ole minun hyvinvointini tai jaksamiseni, vaan yritän helpottaa toisen ihmisen arkea ja saada siihen sujuvuutta. Yön aikana asia oli kuitenkin kääntynyt niin päin, että pakotan ja aiheutan ahdistusta vaatimalla lähes mahdottomia. Just joo...
Ja sitten sain vielä huomata aamulla, että asia jonka eteen olin nähnyt aikaa ja vaivaa, ja jonka onnistumisesta olin hyvin iloinen, oli tavallaan otettu minulta pois. Enkä nyt tarkoita että olisin halunnut hurraa-huutoja tai päähän taputteluja, mutta olisi ollut mukava saattaa aloittamani työ loppuuna asti itse ja nähdä sen mahdollisesti aihettamat iloset ilmeet.
Sekavaa, mutta niin on ajatuksetkin juuri nyt... :/
Mä näin viime yönä tosi kummallista unta.
Olin yhden tunnetun ravintolamogulin kotona mun sisarusten kanssa mutta ne oli tosi pieniä, ihan lapsia vielä molemmat. Sillä oli kauheen iso omakotitalo ja siellä oli hirveän monta uima-allasta ja poreammetta, sekä sisällä että ulkona. No mä tepastelin siellä sisarusteni kanssa ja ihmettelin että miten helvetissä jollain voi olla niin paljon rumia koriste-esineitä ja rottinkisia huonekaluja. No sitten mun pienet sisarukset oli uimassa jossain ulkoaltaassa ja mä kattelin reunalta kuinka ne ui. Lopulta meidän oli pakko lähteä koska tuli niin kylmä, ja mä tajusin että eihän nyt ole kuin vasta toukokuu ja että ei vielä voin uida ulkona. Hoputin kauheella kiireellä lapset pois altaasta ja juoksutin ne äkkiä sisään ettei ne palellu. Talon isäntä oli ihan huonona kun lähdettiin niin nopeasti pois, ja mä taas ihmettelin sen kämpässä vaan niitä kamalan mauttomia huonekauja ja esineitä.
Kyllä aamulla nauratti koko uni.
Joskus sitä löytää jonkun biisin, johon jää jumiin. Siis niin, että sitä on pakko kuunnella yhä uudelleen ja uudelleen. En tiedä käykä muille koskaan niin, mulle käy. Kyllästytän varmaan naapurini taas tähän biisiin ihan totalisesti huudattamalla sitä viikon putkeen. Ja kovaa. Musiikkia on pakko saada kuunnella välillä niin kovaa että kaiuttimet pomppii.
Ihan parhautta!
Se ei ole haikeutta eikä kaipausta mutta jotain siltä väliltä... olkoon sitten haipuuta. ;) Se iski tänään kun näin exäni. Ja ei, en kaipaa sitä ihmistä enkä suhdettamme, vaikkei minulla mitään pahaa sanottavaa exästäni olekaan mutta kaipaan sitä tunnetta. Siis sitä toisen ihmisen läheisyyttä, asioiden jakamista, nauramista, hassuttelua, yhdessä kokkailua, jutustelua, halimista ja... kaikkea mitä suhteeseen kuuluu.
Olen nyt sinkkuillut puolitoista vuotta. Siinä on tasan puolitoistavuotta liikaa. Mä olen parisuhde-ihminen. Selkeesti. Vaikka kaikki perusjutut on kohdillaan ja olen ihan tyytyväinen elämääni näinkin, niin tiedän että olisin onnellisempi kaksistaan. Tai ehkä onnellinenkin on väärä sana, koska olen nytkin onnellinen... mutta tuntuu kuin jotain puuttuisi. Mun elämässä on miehenmentävä kolo. Missä täyte?
Mulla on aina ollut hyvät välit veljeni kanssa. Meillä on ikäeroa aika paljon, joten emme ole käyneet varmaankaan aivan perinteisiä sisarusten välisiä taisteluja, mutta omat taistelumme kylläkin. Kun hän oli pieni, mm. pesin hänen suunsa saippualla ja pidin häntä kylmässä suihkussa, vaatteet päällä. :) Hän vastaavasti mm. sylki päälleni, hajotti tavaroitani ja löi herätyskellolla päähän. Jep. Varsinainen kauhukaksikko, jota mutsi aina katseli sivusta hymyssä suin. Taisi mokoma tietää, että niiden taistojen myötä meistä tulisi henkisesti vahvempia, yksin sekä yhdessä. Koska niin me tällä hetkellä olemme.
Veljeni saavutti juuri pari viikko sitten maagisen 18 vuoden iän ja on siis laillisesti aikuinen. Minulle hän tulee silti aina olemaan pikkuveli, ja vaikka tiedän että hän kyllä pärjää, niin silti olen huolissani hänestä. Kun tiedän että hän on baarissa, huolehdin kuinka hän pääsee kotiin ja mietin että mitä jos hänelle käy jotain... viime yönä juttelin hänen kanssa puhelimessa ja käskin mennä kotiin! Ihan kuin minä voisin häntä käskeä minnekään. ;) Ja äsken oli pakko soittaa mutsille ja kysyä, onko veljeni varmasti kotona.
Fyysisesti olen jäänyt kakkoseksi veljelleni jo vuosia sitten. Enää en saisi häntä raahattua kylmän suihkuun, vaan taitaisin itse istua siellä, joten en enää edes yritä. Tosin ei ole tarvettakaan. Vuosien myötä turhat särmät on hiotuneet pois ja olemme oppineet paljon toisiltamme, ehkä osittain juuri ikäeromme takia. Olemme jollain tapaa hyvin samanlaisia ja kuitenkin kuin yö ja päivä. Hassua. Mutsi sanoo monesti kun olemme yhdessä, että on näköjään synnyttänyt kaksi apinaa. Voiko äiti kauniimmin enää omista lapsistaan sanoa? :D
että on perjantai. Tää työviikko on tuntunut todella pitkältä vaikkei se sitä ollutkaan. Jotenkin on vaan ollut nihkeetä koko viikon. Johtunee ehkä osittain myös vapun jälkimainingeista. Tässä iässä darra tuntuu jatkuvan monta päivää ja morkkiskin puskee jostain esiin vaikkei siihen edes ole mitään syytä.
Tänään ajattelin vähän siivoilla ja sitten kokkailla jotain hyvää ruokaa. Korkata punkkupullon ja nauttia yksinolosta ja rauhasta. Ja kai roikkua netissä koko illan. Halvat huvit. ;)
Vappu meni oikeen rattoisasti. Hyvää seuraa ja ruokaa, ja juomaakin taisi olla ihan tarpeeksi. Ainakin sen verran on tänään darraa pukannut, että luulen juoneeni eilen ihan tarpeeksi. :/
Baarissa kävi eilen hassu juttu. Seisoskelin vessassa kun joku kundi kurkki ovesta sisään ja pyysi huutelemaan naisystävänsä nimeä, jotta tietäisi oliko tällä kaikki hyvin. No siellä sitten huudeltiin kyseistä naista nimeltä ja samantien yhden vessan ovi auki ja vessasta astelee eräs opiskeluaikainen hyvä ystäväni ulos, jota en ole nähnyt ainakaan kuuteen vuoteen! Hassu kohtaaminen. Siinä sitten halailtiin ja vaihdeltiin kuulumisia ja haettiin vielä kolmaskin opiskelukaveri mukaan. Oli ihana nähdä tätä ihmistä monen vuoden takaa.
Mulla on nyt ollut koko päivän sellainen olo että mun pitäisi tehdä jotain. Siis elämälläni. En vaan tiedä mitä. Ajattelin alottaa kuitenkin sillä, että vähän hillitsisin tota baarissa laukkaamista. Huomaan taas että en oikeen saa sieltä mitään irti. Ihan kivaa on käydä, mutta silti... loppuen lopuksi kaipaan kuitenkin jotain ihan muuta.
Nyt täytyy alkaa varautua ensi yöhön. Aika varmasti liskot alkaa ryömiä sängyn alta heti kun laitan valot pois. Uuuhhh...
*alkaa virittämään ansoja*
