Virtahepo olohuoneessa

Olen nyt pari päivää miettinyt oikeen urakalla sitä, kuinka paljon lapsuuden muistot ja tapahtumat vaikuttaa meihin vielä aikuisinakin. Omalla tavallaanhan jokainen meistä on jonkinlainen kooste vanhemmistamme ja siitä ympäristöstä, jossa olemme kasvaneet. Se, kuinka paljon annamme sitten menneisyytemme vaikuttaa tulevaan onkin jo ihan toinen juttu.

Sain toissa päivänä sellaisen raivokohtauksen äidilleni, etten muista koskaa meuhkanneeni yhtä paljon. Jälkeenpäin hävetti mokoma lapsellinen käytös, koska syy ei edes ollut äidin ja hän joutui ihan turhaan tulilinjalle. Mutta kun kyse on veljestäni, olen valmis marssimaan vaikka läpi tulen ja jään puolustaessani häntä. Itse olen aikoinani omat taisteluni jo käynyt ja selvinnyt niistä voittajana mutta nyt tuntuu siltä että minun tarvitsee kaivaa uudelleen haarniskani esiin ja käydä samat sodat vielä kerran. Vaikka en ole veljeni vartija, tuntuu minusta silti siltä että hän tarvitsee nyt taistelutaitojani ja ennekaikkea sitä voimaa, jota minulle on elämässä ehtinyt jo kertyä. Vaikka tiedän kyllä että omat voimatkaan ei kaikkeen riitä.

Meillä on aina puhuttu hyvin avoimesti asioista eikä koskaan ole ollut mikään salaisuus, että olohuoneessamme asustaa iso ja lihava virtahepo nimeltä alkoholismi. Se asteli kotiini yli kaksikymmentä vuotta sitten ja siitä asti se on määrittänyt perhettämme, toisinaa muhinut vain hiljaa pöydän alla, toinaan taas vallannut koko olohuoneen itselleen. Viime vuosina tilanne on kuitenkin muuttunut huomattavasti huonompaan suuntaan, sillä virtahevosta on tullut jo liian suuri eikä kukaan kohta enää saa pidettyä sitä aisoissa. Ei ole voimia eikä keinoja. Tai olisi kyllä mutta kuten kaikki tiedämme... virtahevolla on taito turruttaa ihmiset ja lamaannuttaa ympäristö. Se osaa olla hyvinkin näkymätön ja silti viedä voimat kaikilta ympärillään olevilta. Niin ettei siitä eroon pääseminen olekaan niin yksinkertaista kuin luulisi. Mutta pakko kai se on silti yrittää... Veljeni takia.

*alkaa kaivella sotisopaa esille*