Tunnustan: olen pöytälaatikkorunoilija.
Tämä ominaisuus rupesi ilmenemän minussa vasta kolmekymppisenä. Miksi? En osaa vastata.
Luin joskus jostain kirjasta, että elämämme maan päällä on vain väliaikainen toimeksianto. Vuoden viimeisenä päivänä tein pimeän olohuoneen sohvalla yhteenvetoa menneistä päivistä. Vuosi oli ollut omituinen, niin kuin jo monina edellisinäkin. Syntyessään tähän maailmaan ihminen ei onneksi heti ymmärrä, kuinka outoa elämä voi olla.
Kaiken epätäydellisyyden keskellä ajatus elämästä väliaikaisena toimeksiantona on lohduttava. Silti se ei taida poistaa ihmisistä toivetta tässä elämässä koettavasta onnesta, ilosta, rauhasta ja rakkaudesta.
Mitä ihminen saa toivoa, mitä meillä on oikeus pyytää?
Minun toiveeni ja pyyntöni ovat usein päätyneet tavalla tai toisella runon muotoon muistikirjan sivuille. En toivo rahaa, menestystä tai kunniaa. Minä olen toivonut ja toivon tänä uutenakin vuotena epätäydellisyyden keskelle rakkautta.
”Rakastatko sinä minua?
Pienen tytön hätäinen kysymys.
Lause kaikuu läpi vuosien
sinulle
hänelle
teille
Jumalalle.
Useimmiten oli hiljaista.”
Hiljaisuus on vienyt minut uudelleen ja uudelleen erään psalmin äärelle: ”Luota Herraan ja tee hyvää—saat nauttia Herran hyvyyttä, hän antaa sinulle mitä sydämesi toivoo.” Tässä hauraassa maailmassa haluan luottaa. Täyttyköön sydämiemme toiveet väliaikaisen toimeksiannon aikana, tänä uutena vuotena tai sitä seuraavana tai sitten joskus, kun väliaikaisuus muuttuu lopulliseksi.