Palasin eilen syyslomalta kotiin. Kotiin tuomisina minulla oli pieni kissanpentu. Kun päästin sen ulos kantokopastaan, se piiloutui välittömästi pienimpään ja pimeimpään mahdolliseen koloon, pesukoneen taakse. Pentu vaikutti vähän surulliselta ja aralta. Siltä oli viety ympäriltä kaikki tuttu ja turvallinen.
Tuo alustus oli aasinsilta, kömpelö sellainen. Samaistun kissanpentuun, haluaisin piiloutua. Tänä aamuna töihin tullessani silmäilin ympärilleni, katselin vierustovereitani bussissa. Mietin, että jos ottaisin Raamatun laukustani, mitä tapahtuisi. Kuulin korvissani Jari Tervon sanat: ”kirkaskatseinen pähkähullu”, aloittamassa nyt päiväänsä 2000 vuotta vanhan kirjan neuvoilla ja sanoilla.
Olen pettynyt ihmisiin. Osoitteleviin sormiin ja syntipukin haku–ajatteluun. Suvaitsevien suvaitsemattomuuteen. Monenlaiseen armottomuuteen ja ankaruuteen. Aina on etsittävä jonkun pää vadille.
Näin sanotaan siinä kirjassa, joka joillekin on tänäkin päivänä vielä tärkeä. ”Kuulemalla kuulkaa älkääkä käsittäkö. Katsomalla katsokaa älkääkä ymmärtäkö.” Siltähän se nyt vähän tuntuu. Kun laitetaan studiollinen ihmisiä keskustelemaan päivän polttavasta homo-asiasta, on lopputuloksena vihan ilmapiiri. Studiossa ja myöhemmin studion ulkopuolella oli monta ihmistä, joista välittyi mielikuva, etteivät he halua kuulla, eivätkä ymmärtää.
Jos kirkko nyt jakaantuu, se ei ole yksittäisten ihmisten vika. Jos kirkko nyt hajoaa, siihen ei auta osoittelu. Jos kirkko menettää jäsenensä, siihen ei auta syntipukkien etsiminen tai halventavien kolumnien kirjoittelu.
Silloin kun uskoo vakaasti johonkin asiaan, haluaa seistä sen takana. Sen mukaan tekee elämässään valinnat ja ratkaisut sekä kantaa vastuun. Erimielisyydet kuuluvat elämään, viha ja riidatkin. Mutta niillä on myös vastavoimat: rauha ja rakkaus. Niihin pääsemiseen olen monesti koittanut rukouksen voimaa. Ihan pähkähullua ja naiivia, mutta toimii.
Ps. Kissanpennun nimi on Sisu.