Ystäväni pitkien matkojen takaa soittaa ja kertoo olevansa täällä. Sovimme tapaamisen viereiseen kauppakeskukseen. Aikaa tuolle hetkelle on vain 45 minuuttia. Se on lyhyt aika, sillä edellisestä tapaamisesta on monta kuukautta.
Jo kaukaa tunnistan hänen hahmonsa kauppakeskuksen vilinässä. Halaamme kauan ja niin kovaäänisesti, että ohikulkevaa miestä naurattaa.
Päätämme juoda kahvit ja tuskailemme kahvilan hitaasti liikkuvaa jonoa. Ei tässä nyt ole aikaa odotella. On päästävä istumaan ja puhumaan. Kassaneiti on tympeä ja epäystävällinen, mutta emme anna sen häiritä.
Istumme kahvilan pöytään vastapäätä toisiamme. Vaikka aikaa on vähän ehdimme päivittää kaikkein tärkeimmät kuulumiset, uida syvissä vesissä ja huomata jälleen kerran, kuinka toista voi ymmärtää puolesta sanasta ja huonosti muotoillusta lauseesta huolimatta. Aina se tuntuu yhtä kummalliselta ja taianomaiselta.
Kyynärpäät kahvilan pöytää vasten hörpimme juomiamme ja huomaamme, että olemme ostaneet täysin samanlaiset rannekorut. Tietenkin. On pakko lähteä, olen jo auttamattoman myöhässä aikataulustani. Olo on keijukaisen kevyt, monta murhetta on jätetty kauppakeskuksen uumeniin.
Illalla puhelimeni piippaa. ”Näkeminen tuntui aivan unelta. Kiitos piristävästä hetkestä. En olekaan yksin sekopäinen :)”
Et niin. Sielunsiskot eivät ole koskaan yksin.