Blogi

"Nostan käteni ilmaan
ja siihen ne jää
antaudun eessä tän kaiken.
Haluton oon enää esittämään
että etenisin kovin taiten."

Kevätauringon lämmittäessä istun Tokoinrannassa. Musiikki tulvii korviin kuulokkeista, sanat ja sävelet hakeutuvat surun täyttämään mieleen, kynä painautuu paperiin. Minä kirjoitan nämä sanat, kirjoitan ne kovaa painamalla muistikirjani tyhjälle sivulle. Ehkä se auttaa.

Rannassa istuu muitakin ihmisiä. Kuulokkeita korvillaan, muistivihkosia kädessään. Kohtalotovereitako? En tiedä.

Minä en etene enää kovin taiten. Minä en etene enää ollenkaan. Tie on poikki. Minulla oli pyrkimykset, toiveet, yritykset, kaipaus. Minä halusin tietää, ei, minä halusin tuntea. Minä halusin rakastaa. Itseäni ja muita. Minä halusin niin paljon, että sotkin elämäni mahdottomaan umpisolmuun.

"Liika on liikaa
ja liialta tuntuu
joskus elämän taakka
Jos osaansa kantaa
ei osaa tai voi
se kannettu on loppuun saakka

Sinä miksi sen teit?
En voi ymmärtää
mutta uskoa tahtoisin silti
Me tiedämme sen
olen kipua täys
mutta sinä - älä päästä mua irti."

Mieleeni tulee eräs raamatunkohta: ”Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra.”

Minä tiedän, että minun ajatuksia ne olivat, minun omia teitäni. Minä en vain enää jaksanut odottaa. Voinko saada anteeksi, saisinko aloittaa alusta?

"Ei kai huutoni nousiskaan korkeimpaan tähteen
tyydyn siis kuiskaamaan
Mistä muualta löytäisin elämän lähteen?
Siks luonasi vaan, jos olla saan."

Sammutan musiikin, suljen muistikirjan, katson vierustovereitani ja huokaan. Jumala meitä armahtakoon.

(Laulu Juha Tapio:Luonasi vaan)

Vuosia, vuosia sitten olin fanaattisen addiktoitunut televisiosarjaan nimeltä Beverly Hills 90210. (Kyllä, tämä on totta, eikä saa nauraa!) Elin sarjan mukana täysillä, samaistuin hahmoihin ja heidän elämäänsä.

Mikäli joku ei kyseistä sarjaa muista tai tiedä, kerrottakoon, että se kertoi amerikkalaisista lukiolaisista Los Angelesissa. Paikkakunnalle muuttivat myös maalaissisarukset kaukaa Minnesotasta. Koulunkäyntiä, perhe- ja ihmissuhteita, ihastumista, rakkautta ja hauskanpitoa. Siitä koostui tämä sarja. Sarjan esittäminen lopetettiin jossain vaiheessa, mutta onnekseni sitä pystyi seuraamaan kuitenkin Ruotsin television puolelta. Sarjaan mahtui monenlaista: pinnalliset jenkkinuoret kalliine urheiluautoineen sekä ihana amerikkalainen perheidylli, pahan pojan ja kiltin maalaistytön rakkaustarina ja paljon, paljon muuta. Mutta jotain siinä sarjassa oli, jotain todenmukaista ja aitoa.

Kuukausi sitten Suomeen rantautui tämän kyseisen sarjan uusi versio 90210. Lukionuoret olivat varttuneet isoiksi, aikuisiksi ihmisiksi ja osa heistä oli opettajana nuoruutensa opinahjossa. Jännittyneenä ja odottavin mielin istuin tv:n ääreen. Mietin kuinkahan minulle nyt käy? Tulenko yhtä addiktoituneeksi kuin nuorena, odotanko viikon kuluvan nopeasti, jotta saan tunnin Amerikan ystävieni seurassa?

Sarja alkaa nopealla tempolla, tunnusmusiikki on vain muisto entisestä. Ensimmäisten minuuttien aikana olen nähnyt alkoholisoituneen isoäidin, huumeita koulurepussaan kantavan nuoren, pikaseksiä autossa, ex-vaimoja, -miehiä, -seurustelukumppaneita ja liudan ilkeän näköisiä ja oloisia ihmisiä.

Mitä on tapahtunut? Minne katosi viattomuus? Missä ovat kaikki tavalliset asiat? Muutuinko minä vai muuttuiko maailma? Vaikka kysessä on vain fiktiivinen tv-sarja, tajusin, että jotain on tapahtunut. Viidessätoista vuodessa on monta kaunista asiaa kadonnut, kaikki on kaupan, ihmissuhdesolmut monimutkaisempia ja sairaampia kuin aikaisemmin, eikä moraalista ole enää tietoakaan. Ainakin, jos televisio-ohjelmatarjonnasta voi jotain päätellä.

Minä haluan maailman, jossa on rakkautta, ihania ihmisiä ja kauniita asioita. Onko se liikaa vaadittu? Mahdollisesti. Ehkä sitten taivaassa...