Elokuvat, joiden loppuratkaisu jää katsojan ratkaistavaksi ovat ärsyttäviä. Siitä huolimatta eräs elokuva on tullut minulle lähes kulttileffaksi.
Kaksi nuorta ihmistä kohtaa junassa. Poika on amerikkalainen ja tyttö ranskalainen. Poika saa tytön jäämään kanssaan illaksi ja yöksi kesäiseen Wieniin. Näiden muutamien tuntien aikana he kiertävät kaupunkia, puhuvat ja tutustuvat toisiinsa. He käyvät levykaupassa kuuntelemassa levyjä, ihastelemassa auringonlaskua maailmanpyörästä käsin, katselevat hautakiviä hautausmaalla. He jakavat lapsuusmuistonsa ja tulevaisuuden haaveensa. He ihastuvat ja rakastuvat. Kaiken tämän jälkeen tulee kuitenkin aamu ja eron hetki. Tyttö jatkaa matkaansa kotikaupunkiinsa Pariisiin ja poika suuntaa lentokentälle. Eron hetki on riipaiseva. He päättävät tavata toisensa puolen vuoden päästä samassa paikassa. Ei kirjeitä, eikä puhelinsoittoja siinä välissä, se olisi liian masentavaa. Tyttö nousee junaan ja poika lähtee kohti lentokenttää. Elokuva loppuu.
Eräässä elokuva-arvostelussa sanotaan: ”Rakkautta ennen aamua -elokuvan viehätys on siinä, että se ei suinkaan kerro rakkaudesta, vaan rakkauden mahdollisuudesta”. Lähes kymmenen vuoden ajan kuvittelin oman lopun tuolle elokuvalle. Katsoin leffan uudelleen ja uudelleen, kuvittelin nuoren parin tapaavan talvisessa Wienissä ja elävän onnellisena elämänsä loppuun asti. Annoin rakkaudelle mahdollisuuden.
Elokuvan jatko-osa ”Rakkautta ennen auringonlaskua” muutti kuvittelemani tarinan toisenlaiseksi. Sekin on kaunis tarina, erilainen on kuin oma loppuratkaisuni. Realistisempi ja lähempänä ihan oikeaa ja aitoa elämää.