Blogi

Siihen aikaan kun kiinantossut olivat maailman hienoimmat kengät, sain lahjaksi kaksi hienoa muistikirjaa, niin ikään kiinalaistyylisellä kankaalla päällystetyt.

Toisen niistä otin muistolausekirjaksi. Kenties jollain muullakin on joskus ollut sellainen. Siihen kerättiin kavereilta, pihan muilta lapsilta, sukulaisilta ja opettajilta runoja muistoksi.

”Kolme sanaa sinulle, ole ystävä minulle.”
Jaa-a, mahdoinkohan olla. En enää muista.

”Kun kirppu puree sinua, muista silloin minua.”
Ei minua ole vielä koskaan purrut kirppu.

”Siisti pitää aina olla, sanoi kissa hietikolla. Laati päälle tarpeenteon, pienen sievän santakeon.”
Oudoin tuon kirjan elämänohjeista. Silti olen muistanut sen paremmin kuin monet niistä muista.

Entä muistatteko 80-luvun valokuva-albumit, joiden välilehdissä oli tarrapinta ja päällä läpinäkyvä kalvo? Niihin albumeihin keräiltiin lapsena kiiltokuvia tai tarroja. Albumin sivuista tarrapinta kuivui parissa viikossa ja mikään sinne liimaama ei pysynyt enää paikoillaan.

Rakkaimmat tarrani olivat pyöreät Kansallis-osake-pankista saadut kuvat Matti Nykäsestä ja Marja-Liisa Hämäläisestä. Oli vuosi 1984, Sarajevon olympialaiset menestyksekkäästi takana ja mummoni oli hakenut tarrat minulle kirkonkylästä Hankasalmelta.

En tiedä missä tuo tarra-albumi tai muistolausekirja on. Mutta osa niiden sisällöistä kulkee mukana sydämessäni aina. Ne oudot muistolauseet ja hölmöt tarrat.

Maailma on toisenlainen kuin 80-luvulla. Jotenkin karumpi. Mattikin näyttää ihan erilaiselta kuin siinä hienossa tarrassa. Onko mikään enää niin yksinkertaista ja tavallista kuin nuo ”kolme sanaa sinulle”?

Palasin eilen syyslomalta kotiin. Kotiin tuomisina minulla oli pieni kissanpentu. Kun päästin sen ulos kantokopastaan, se piiloutui välittömästi pienimpään ja pimeimpään mahdolliseen koloon, pesukoneen taakse. Pentu vaikutti vähän surulliselta ja aralta. Siltä oli viety ympäriltä kaikki tuttu ja turvallinen.

Tuo alustus oli aasinsilta, kömpelö sellainen. Samaistun kissanpentuun, haluaisin piiloutua. Tänä aamuna töihin tullessani silmäilin ympärilleni, katselin vierustovereitani bussissa. Mietin, että jos ottaisin Raamatun laukustani, mitä tapahtuisi. Kuulin korvissani Jari Tervon sanat: ”kirkaskatseinen pähkähullu”, aloittamassa nyt päiväänsä 2000 vuotta vanhan kirjan neuvoilla ja sanoilla.

Olen pettynyt ihmisiin. Osoitteleviin sormiin ja syntipukin haku–ajatteluun. Suvaitsevien suvaitsemattomuuteen. Monenlaiseen armottomuuteen ja ankaruuteen. Aina on etsittävä jonkun pää vadille.

Näin sanotaan siinä kirjassa, joka joillekin on tänäkin päivänä vielä tärkeä. ”Kuulemalla kuulkaa älkääkä käsittäkö. Katsomalla katsokaa älkääkä ymmärtäkö.” Siltähän se nyt vähän tuntuu. Kun laitetaan studiollinen ihmisiä keskustelemaan päivän polttavasta homo-asiasta, on lopputuloksena vihan ilmapiiri. Studiossa ja myöhemmin studion ulkopuolella oli monta ihmistä, joista välittyi mielikuva, etteivät he halua kuulla, eivätkä ymmärtää.

Jos kirkko nyt jakaantuu, se ei ole yksittäisten ihmisten vika. Jos kirkko nyt hajoaa, siihen ei auta osoittelu. Jos kirkko menettää jäsenensä, siihen ei auta syntipukkien etsiminen tai halventavien kolumnien kirjoittelu.

Silloin kun uskoo vakaasti johonkin asiaan, haluaa seistä sen takana. Sen mukaan tekee elämässään valinnat ja ratkaisut sekä kantaa vastuun. Erimielisyydet kuuluvat elämään, viha ja riidatkin. Mutta niillä on myös vastavoimat: rauha ja rakkaus. Niihin pääsemiseen olen monesti koittanut rukouksen voimaa. Ihan pähkähullua ja naiivia, mutta toimii.

Ps. Kissanpennun nimi on Sisu.

Ystäväni pitkien matkojen takaa soittaa ja kertoo olevansa täällä. Sovimme tapaamisen viereiseen kauppakeskukseen. Aikaa tuolle hetkelle on vain 45 minuuttia. Se on lyhyt aika, sillä edellisestä tapaamisesta on monta kuukautta.

Jo kaukaa tunnistan hänen hahmonsa kauppakeskuksen vilinässä. Halaamme kauan ja niin kovaäänisesti, että ohikulkevaa miestä naurattaa.

Päätämme juoda kahvit ja tuskailemme kahvilan hitaasti liikkuvaa jonoa. Ei tässä nyt ole aikaa odotella. On päästävä istumaan ja puhumaan. Kassaneiti on tympeä ja epäystävällinen, mutta emme anna sen häiritä.

Istumme kahvilan pöytään vastapäätä toisiamme. Vaikka aikaa on vähän ehdimme päivittää kaikkein tärkeimmät kuulumiset, uida syvissä vesissä ja huomata jälleen kerran, kuinka toista voi ymmärtää puolesta sanasta ja huonosti muotoillusta lauseesta huolimatta. Aina se tuntuu yhtä kummalliselta ja taianomaiselta.

Kyynärpäät kahvilan pöytää vasten hörpimme juomiamme ja huomaamme, että olemme ostaneet täysin samanlaiset rannekorut. Tietenkin. On pakko lähteä, olen jo auttamattoman myöhässä aikataulustani. Olo on keijukaisen kevyt, monta murhetta on jätetty kauppakeskuksen uumeniin.

Illalla puhelimeni piippaa. ”Näkeminen tuntui aivan unelta. Kiitos piristävästä hetkestä. En olekaan yksin sekopäinen :)”

Et niin. Sielunsiskot eivät ole koskaan yksin.

Maailma tarvitsee sankareita.

Keskuudessamme pitäisi olla enemmän hahmoja, jotka puolustaisivat oikeudenmukaisesti, pelastaisivat ihmishenkiä, ajaisivat heikompien asioita eteenpäin. Nämä sankarit olisivat rohkeita, he eivät tavoittelisi omaa etuaan, vaan tekisivät epäitsekkäitä ratkaisuja ja tekoja muiden hyväksi.

Näihin aatoksiin heräsin jälleen katsottuani kaksi Spider-Man-elokuvaa putkeen. ”Suuri voima tuo suuren vastuun”, sanoo Peter Parkerin edesmennyt Ben-setä. Siinä lienee syy, miksi sankareita on niin vähän. Suurta vastuuta on raskas kantaa ja vain harva sen taidon osaa. Oikeastaan pienikin vastuu on joskus yllättävän painava.

Toinen suuri sankarini (Hämähäkkimiehen lisäksi ) tapasi kerran erään naisen, joka ei ollut osannut kantaa vastuutaan. Naista syytettiin aviorikoksesta. Naisen ympärillä oli lukuisia miehiä kivet kourassaan valmiina heittämään niillä pahantekijää . Mitä sanoi siinä hetkessä sankarini? ”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä heittäköön ensimmäisen kiven.” Ja kas kummaa, kivet putosivat kolisten käsistä maahan. Ei tullut tuomiota. ”En tuomitse minäkään ”, sanoi Jeesus.

Juuri nuo ominaisuudet pitää sankarilla olla: armollisuus ja rakkaus.

Olin koko syksyn siivonnut toimistoja sanomatalossa. Kävellyt sen pitkillä käytävillä ja tyhjennellyt aikuisten ihmisten tärkeiden paperien täyttämiä roskakoreja. Jokainen työtunti tiesi monia markkoja. Markat siirtyivät matkanjärjestäjän tilille ja jäimme ystävien kanssa odottelemaan hiihtolomaviikkoa. En tänä päivänäkään ymmärrä miten äitimme uskalsivat päästää teinitytöt niin kauaksi kotoa.

Lentokoneen ovien avauduttua Teneriffan lämpimät tuulet heiluttivat permanentattuja hiuksiamme. Mieli oli täynnä jännitystä ja odotusta. Talvi oli jäänyt Suomeen ja meitä ei pidellyt mikään. Toppatakit vaihtuivat kesämekkoon ja koulutehtävät auringonottoon.

Tiesin, että naapurilähiön ”paha poika” oli samassa lomakohteessa. Paras ystäväni oli joskus joissain kotibileissä saanut tehdä tuttavuutta tämän pikku-gangsterin kanssa. Teneriffan kuuma päivä kääntyi iltaan, olimme ystävien kanssa hotellin parvekkeella ja sytytimme kynttilät. Toivomusten kynttilät, päätimme. Kun oman kynttiläni liekki syttyi, toivon, että voisin löytää jonkun kivan pojan.

Lähdimme discoon ja nauroimme hassuille toiveillemme. Silloin se tapahtuu. Naapurilähiön poika astuu ovesta sisään. Komeana, kuinkas muutenkaan. Tukka muodikkaasti, edestä pystyssä, niskasta pitkänä. Sillä on kuulemma pilotti, niinkuin minullakin.

Olemme tilanneet monta drinkkiä, kukaan ei ole kysynyt ikäämme. Kaiuttimista kuulen kuinka hittibiisi alkaa soimaan. Rohkaisen mieleni ja haen naapurin pojan tanssimaan kanssani lambadaa. Tanssi ei suju kovin hyvin, mutta se ei ole tärkeää. Ilta on tunnelmia täynnä. Loppuillasta poika sammuu syliini.

Mietin usein tuota iltaa, sen viattomuutta ja kauneutta. Mietin sytyttämääni kynttilää ja toivettani. Mietin sitä ”pahaa poikaa”, joka tuli sydämeeni asumaan. Joku kuuli toiveeni, ajattelen, kun katson viereeni. Poika on siinä vieläkin. Tänä päivänäkin se on komea ja edelleen sillä on pilotti.

Korvakorut jäivät aamulla kotiin. Äkkiä ostamaan uudet. Ihan jotkut halvat vaan, iloksi itselleni, tästä rakkauden olotilasta kertomaan. Kevätaurinko paistoi ja valitsin kaupan korutelineestä kirkkaanpunaiset, kimaltavat sydämet. Laitoin korut korviin, mutta joku niissä häiritsi koko päivän. Viimein älysin. Rakkautta kuvataan aina punaisella värillä ja sydämenkuvilla. Se ärsytti.

Mikä olisi omanlaiseni rakkauden kuvaus?
Rakkaus on kahvintuoksua aamulla.
Rakkaus on sotkuinen koti, joka ei haittaa kumpaakaan.
Rakkaus on mustaa, harmaata, violettia ja oranssia.
Rakkaus on mutkia.
Rakkaus on kuoppia tasaisin väliajoin.
Rakkaus on erehdyksiä, jotka saa anteeksi.
Rakkaus ei ole halpaa, siitä maksetaan kallis hinta.
Rakkaus on kiven alla, mutta löydettävissä.
Rakkaus on yksinäisyyttä yhdessä.
Rakkaus on naarmuuntunut hopeinen rengas sormessa.
Rakkaus on rytmihäiriöitä. (Joten siinä mielessä sydän on perusteltu rakkauden symboli.)

Rakkaus ei ole punaista, ei edes vaaleanpunaista, kimalluksesta puhumattakaan. Rakkaus ei ole satua, vaan totista totta. Riipivää, raapivaa, mutta niin kaunista, että toisinaan on järjenlähtö lähellä.

Nämä päivät ovat pitkiä kuin nälkävuosi.
Tämä talvi on kuin uusi jääkausi ja minä olen jäätynyt jaloistani tiehen kiinni.
Olen seissyt tällä paikalla minuutteja, tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia.
Huuleni ovat pakkasesta siniset, eikä suullani voi tuottaa järkevää puhetta.

Joku ajatus nousee mieleeni.

"Jos saisin kyyhkysen siivet
lähtisin lentoon
etsisin lepopaikan.
Pakenisin kauas,
majailisin autiomaassa.
Kiiruhtaisin turvapaikkaan,
suojaan myrskytuulelta."
Ps. 55:7-9

Siipiä odotellessa.
Ja kevättä, aurinkoa, rakkautta ja rauhaa.
Tulee kun tulee. Siihen asti seison jäätyneenä tässä.

Se oli taas niitä päiviä. Liian monta kellon ympäri tehtyä työpäivää takana. Nyt sitten pitäisi nauttia vapaan päivän ihanasta kepeydestä.
Koti on kaaos.
Jääkaappi tyhjä.
Mies töissä.
Lapset huomionkipeitä.
Hermo kiristyy.
Siivoan oman valitukseni säestyksellä. "Miksi kukaan ei koskaan..."

Tuo kireä vapaapäivä kääntyy iltaan. Ties kuinka montaa kertaa suustani on päässyt väsyneen naisen äkäisiä huudahduksia. Illan pimeys peittää pölypallot ja kynttilöiden valossa ei näe likaista lattiaa. Mutta minä jaksan valittaa. "Miksi niiden kynttilöiden ei voi antaa palaa rauhassa, pakkoko niitä on sorkkia ja irrotella kuumaa steariinia?"

Yö tuo helpotuksen. Luvan piiloutua peiton alle. Käännyn sammuttamaan lukuvalon. Huomaan yöpöydälläni jotain. Siinä on steariinista muotoiltu sydän. Vieressä lapseni kirjoittama lappu. "Äidille".

Minulla oli ala-asteella opettaja, jolla oli tapana antaa meille joka joulu pieni lahja. Ensimmäisenä jouluna paketista paljastui puinen paimen lammas olallaan. Joka joulu tästä eteenpäin lahjapapereiden sisältä tuli joku puinen hahmo. Muistan, että kotoa saadut paketit elektroniikkapeleineen pesivät mennen tullen opettajalta saadut lahjat silloin kun olin lapsi.

Paljon on vettä virrannut Vantaassa noiden ala-astevuosien jälkeen. Lapsesta tuli lähestulkoon aikuinen ja haaveet, toiveet ja unelmat muuttuivat toisiksi. Tänä jouluna kaivan komerosta kuluneen muovipussin ja asettelen kaikki opettajalta saadut puiset ihmis- ja eläinhahmot seimiasetelmaan kotini tärkeimmälle paikalle. Joulu saa tulla. Tuoden meille ilon, riemun, rauhan, tulevaisuuden ja toivon.

Erään naistenlehden pääkirjoituksessa toimittaja pohti elämänsä tarkoitusta. Lopultakin se oli löytynyt.”Elämäni tarkoitus on uppoutua hetkiin, joissa tapahtumia voi ohjailla yhdistämällä teoriatietoa, kokemuksen tuomaa intuitiota ja luovaa energiaa.” Olen vilpittömän iloinen hänen puolestaan tästä löydöstä. Itse olen vielä tai oikeastaan taas pohtimisvaiheessa.

Elämän tarkoitus? Mitä sanoisin surulliselle 15-vuotiaalle nuorelle, jonka vanhemmista toinen on ollut vuosikausia vankilassa? Tai keski-ikäiselle naiselle, jonka alkoholismi on tuhonnut kaiken hänen ympäriltään? Tai kolmikymppiselle perheestä haaveilevalle naiselle, jonka jokainen hauras toive ja ilo päätyy keskenmenoon?

Voivathan he vaikka ostaa laukun, joka esitellään lehden sivuilla. ”Panosta materiaaleihin, kun värimaailma on nuhjuinen ja maanläheinen. Laukun hinta 1200 euroa.”