Eräänä keväänä

"Nostan käteni ilmaan
ja siihen ne jää
antaudun eessä tän kaiken.
Haluton oon enää esittämään
että etenisin kovin taiten."

Kevätauringon lämmittäessä istun Tokoinrannassa. Musiikki tulvii korviin kuulokkeista, sanat ja sävelet hakeutuvat surun täyttämään mieleen, kynä painautuu paperiin. Minä kirjoitan nämä sanat, kirjoitan ne kovaa painamalla muistikirjani tyhjälle sivulle. Ehkä se auttaa.

Rannassa istuu muitakin ihmisiä. Kuulokkeita korvillaan, muistivihkosia kädessään. Kohtalotovereitako? En tiedä.

Minä en etene enää kovin taiten. Minä en etene enää ollenkaan. Tie on poikki. Minulla oli pyrkimykset, toiveet, yritykset, kaipaus. Minä halusin tietää, ei, minä halusin tuntea. Minä halusin rakastaa. Itseäni ja muita. Minä halusin niin paljon, että sotkin elämäni mahdottomaan umpisolmuun.

"Liika on liikaa
ja liialta tuntuu
joskus elämän taakka
Jos osaansa kantaa
ei osaa tai voi
se kannettu on loppuun saakka

Sinä miksi sen teit?
En voi ymmärtää
mutta uskoa tahtoisin silti
Me tiedämme sen
olen kipua täys
mutta sinä - älä päästä mua irti."

Mieleeni tulee eräs raamatunkohta: ”Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra.”

Minä tiedän, että minun ajatuksia ne olivat, minun omia teitäni. Minä en vain enää jaksanut odottaa. Voinko saada anteeksi, saisinko aloittaa alusta?

"Ei kai huutoni nousiskaan korkeimpaan tähteen
tyydyn siis kuiskaamaan
Mistä muualta löytäisin elämän lähteen?
Siks luonasi vaan, jos olla saan."

Sammutan musiikin, suljen muistikirjan, katson vierustovereitani ja huokaan. Jumala meitä armahtakoon.

(Laulu Juha Tapio:Luonasi vaan)