Cityparin elämää

Ote omasta blogimerkinnästäni noin vuoden takaa (17.4.2007):

"Aulassa voisi kuvitella olevansa normaalin kerrostalon rappukäytävässä; leveät portaikot, puiset kaiteet. Valkoinen ovi osastolle, siitä mennään. Kynnyksen yli päästyäni katson ympärilleni: Värikästä. Sinistä, vaaleanpunaista, vihreää, keltaista, ruskeaa. Värit riitelevät keskenään mutta samalla jollakin oudolla tavalla sopivat yhteen.

Yhdellä pöydistä, sillä suurimmalla, on kirja: Minea Walters - Ristiaallokko. Välissä on sanomalehdestä repäisty kirjanmerkki, jollakulla on lukeminen kesken. Jotain sairaalamaistakin: muovikannussa hailakan keltaista mehua, ja vieressä pino pahvimukeja. Se rikkoo idyllin."

-----------------------------------------------------------------------

Meinasin tänään kävellä kauempaa sen rakennuksen ohi, jonka sisätiloista tuo kuvaus on. Mutten kävellyt. Sen sijaan käännyin takaisin ja kuljin tuon rakennuksen luo. Katselin sitä. Muistelin. Sisään en tietenkään voinut mennä, enkä olisi halunnutkaan. Aurinko paistoi samalla tavalla kuin silloin, silloinkin oli kevät. Muistin hyvin tarkasti ensimmäisen käyntini siellä - silloinhan tuon kuvauksenkin kirjoitin. Muistan kaikki seuraavatkin. Muistan hämmennyksen, sekavan mielen, surun. Ja muistan, millaista oli lähteä pois, aina ilman yhtä. Istuin usein pitkään autossa ja itkin.

Siitä on nyt vuosi. Olen tottunut ajatukseen. En joudu enää käymään tuossa rakennuksessa, en ole pitkään aikaan joutunut. En taistele kieltämisen ja hyväksymisen välillä, en kokoa sokkona palapeliä, jota en ymmärrä. Ajattelen paljon muutakin, keskityn moneen muuhun asiaan. Niin teemme kaikki. Emmekä kuitenkaan voi kadottaa tuota asiaa. Jollain tavalla se on läsnä aina: jos ei puheissa, niin ajatuksissa, jos ei suoranaisissa ajatuksissa, niin perspektiiveissä. Ja aina on myös pelko: Mitä jos ei? Sillä vaikka paljon on muuttunut - tietysti parempaan päin - paljon on vielä jäljellä sitä, mikä hermostuttaa, huolestuttaa, jopa kauhistuttaa. Mitä jos ei?

Aina jaksan todeta: Ihminen tottuu, sopeutuu. Elämää ei voi ennustaa. Kupla pysyy, kunnes se puhkeaa. Sitä voi uskoa ja luottaa itseensä ja läheisiinsä, kuvitella joidenkin asioiden olevan muuttumattomia, ehkä jonkinlaisia elämän tukipylväitä. Mutta se matto lähtee helposti alta. Yhtäkkiä on tilanteessa, jollaiseen ei olisi ikinä uskonut joutuvansa, kysymysmerkkien keskellä, side silmillä sitä palapeliä kokoamassa. Eteen tulee käsitteitä, joita ei ymmärrä, katseita, joiden merkityksiä ei käsitä ja yksi kokonainen sirpaleinen maailma. Mitä teet? Alat liittää paloja toisiinsa, hiljalleen, yksi kerrallaan. Ja lopulta totut.

Kaupasta sai mangoja halvalla, ne oli tarjouksessa. Koska rakastan hedelmiä, tietty innostuin ja kahmaisin heti pari mukaani vaikka kävelten olinkin ja vaikka matkaa olikin ja muutakin kannettavaa. Mutta voi, mikä pettymys, kun kuorin yhden mangon ja maistoin sitä: Valehtelematta se maistui ihan joltain ydinjätteeltä. Ei, en ole koskaan maistanut ydinjätettä, mutta voin hyvin kuvitella, että se maistuisi just tuolta. Ei se mango pilalla ollut; näytti ja tuoksui ihan normaalilta, mutta joku todella kummallinen, melko voimakaskin sivumaku siinä kyllä on. Sitä on vaikea kuvailla, se on jotenkin metallinen tjsp. Mutta siis siinä määrin merkittävä kuitenkin, ettei tuo mango kyllä hyvältä maistu.

Voi nyyh. Miks kaikki ovat mua vastaan?

Tänään ovat talvitakin päivät luetut. Heivaan sen komeroon, ja otan tilalle todellisen kevään merkin, vihreän kevättakkini.
Hei hei, talvitakki, nähdään piiitkän ajan päästä - tai ehkä ei enää koskaan, mikäli ilmastonmuutos antaakin meille ikuisen kesän. Jos nyt joku nauraa, että uusi takatalvi tulee kuitenkin heti, kun olen sulkenut komeron oven, niin naurakoot. Kaksi viikkoa, niin olen Irlannissa, ja sen ajan kyllä palelee vihreässä kevättakissa vaikka kinosten keskellä hampaat irvessä. Uskon nimittäin vakaasti, että palattuani huhtikuun loppupuolella ei enää takatalvesta ole pelkoa. Kevättä ei voi estää.

Ja aurinko tekee ihmeitä. Alavireisyyteni on enää muisto vain (ainakin tällä minuutilla, katsotaan vartin päästä uudestaan), siitäkin huolimatta että olen parina viime yönä nukkunut ihan käsittämättömän huonosti ja vähän. Oikeastaan yö"unet" ovat olleet pelkkää hikistä pyörimistä ja sekavia mielikuvia. Hikinen pyöriminen kieltämättä kyllä kuulostaa hyvältä, mutta valitettavasti joudun tuottamaan pettymyksen (eniten itselleni) - hiki on ollut pelkästään omaani. Mutta eipä sekään juuri nyt haittaa, ainakaan kauheasti. :)

Kipeilystä huolimatta meinaan nyt mennä haukkaamaan happea. On nimittäin rikos ihmisyyttä ja koko universumia vastaan olla koko päivä sisällä tällaisella säällä.

Kävin mamman luona. Mamma on 85-vuotias, mutta erittäin hyväkuntoinen. Ja silti, kun se mainitsi uupumuksesta ja totesi, että onkohan kyse vanhuuden väsymyksestä, alkoi heti itkettää. Osittain ehkä siksi, että päällä on muutenkin kumma tunnevuoristorata, mutta myös siksi, että yksinkertaisesti rakastan sitä ihmistä niin paljon, että pelkään päivää jona en voi enää mennä häntä katsomaan.

Pappa kuoli kaksi vuotta sitten, ja vaikka ikää oli hälläkin jo 86 vuotta, oli se mulle tosi vaikea paikka. Meillä on läheinen suku, ja isovanhemmat - paitsi vaari, joka kuoli ennen syntymääni - ovat aina olleet läheisimmät ihmiset heti vanhempien ja veljien jälkeen.
Ihminen kuolee lopulta, tiedän sen ja hyväksyn sen. Mutta vaikka se tapahtuisi miten korkeassa iässä, jonkun tärkeän menettäminen sattuu aina, paljon ja pitkään, ellei ikuisesti. Joku allekirjoittanutta viisaampi sanoi joskus, että jokaisen elävän olennon kuollessa katoaa yksi kokonainen maailma. Ja minä sanon, että samalla katoaa paloja jäljelle jäävien maailmoista. Muistot jää, mutteivät ne ole lihaa ja verta.

Kun pappa siis kuoli, tiedostin ekaa kertaa konkreettisesti sen, että elämä on menettämistä. Pappan myötä koin ensimmäisen suuren omakohtaisen menetyksen ja samalla tajusin, että hyvin todennäköisesti tulen kokemaan saman vielä monta kertaa. Karu totuus kun on, että suurella todennäköisyydellä tulen hautaamaan loputkin isovanhempani, tätini, setäni, vanhempani ja veljeni. Jos sitä alkaisi pyöritellä mielessään, luultavasti sekoaisi. Siksipä useimpina päivinä sitä ei ajattele. Sitä vain elää elämäänsä niiden ihmisten keskellä jotka jotain merkitsevät, tiedostaen ettei mikään ole ikuista, mutta yrittäen sivuuttaa tuon seikan ajatuksissaan.

Jonain päivänä joku heistä lähtee. Silloin uskoo itsekin kuolevansa, suruun lähinnä, sitä itkee silmät päästään ja luulee, ettei toivu koskaan. Ehkei toivukaan, mutta lopulta sen hyväksyy ja sen kanssa pystyy elämään. Särö siitä kuitenkin jää, aina. Pappan jättämä särö oli ensimmäiseni, ja se muistuttaa itsestään aika ajoin. Samalla se muistuttaa siitä, että lisää on tulossa. Se saa joskus miettimään, mitä ihmeen järkeä missään on. Synnyt, kietoudut ja juurrut ihmisiin, joita rakastat koko sydämestäsi. Ja lopulta joudut luopumaan heistä jokaisesta. Ajatus siitä tuntuu niin pahalta, että tekee mieli oksentaa. Silti sen kanssa täytyy elää.

Se on ihan vitun surullista, mutta: That`s life. Ja juu, tiedän kyllä kirjoittaneeni pelkkiä itsestäänselvyyksiä. Kunhan mietin.

Taidan liueta kohtapuoliin äiskän ja isin luo. Niiltä kipeä poloinen sentään saa sääliä ja sympatiaa, toisin kuin ilkeiltä cityläisiltä.
Ehkä siellä on isukin lisäksi myös toinen kolmesta maailman parhaasta miehestä. <3

Aika hyvin. Kello on noin vähän ja teen jo toisen blogimerkinnän. No, en pysty nukkumaan ja tekemisvaihtoehdot ovat kipeänä hiukan vähissä. Kun ei ole sitä telkkariakaan...näinä päivinä ehkä vähän toivoisin, että olisi. Mutta toisaalta, tuskinpa sieltä mitään katsomisen arvoista kuitenkaan tulisi. Oon muuten ollut telkkariton kohta jo puolitoista vuotta. Nykyisin jos meen jonkun telkkarillisen luo ja sieltä pitäisi katsella jotain, se jotenkin turhauttaa. En jaksa keskittyä, vaikka lukiessa keskittymiskyky on ihan hyvä. Silmä on jotenkin tottunut pois kyseisestä laitteesta. Ja ihan hyvä niin - en juurikaan kaipaa sitä. Välillä kyllä oon ihan outsider, kun ihmiset juoruaa tv-ohjelmista, joista mulla ei ole hajuakaan. :)

Mitäs muuta turhaa lätisisin...? Hitto, että muuten otti koville pääsiäisen rellestyksestä toipuminen. Tulihan sitä alkomaholia lipitettyä kolmena päivänä, mutta yhtä kauan kestänyt epämääräisen paha olo oli kyllä vähän ylimitoitettua. Henkisestikin oli jokseenkin vaikea irtautua sosialisoinnista ja juhlaputkesta. Alavireinen ja enemmän tai vähemmän ahdistunutkin fiilis kesti epäilyttävän ja epämiellyttävän pitkään. Ehdin myös kerätä kehooni ihan kivasti kaikkia kuona-aineita. Kun nimittäin loppuviikosta kuntoilin rankemman kautta, hikoilin ihan tolkuttomasti. Ja olo oli muutenkin sellainen, että tiesi kyllä kiskoneensa viinaksia. Yöks. Toki sekin saattoi heikkoon palautumiseen vaikuttaa, että tuo oli (vasta) toinen kerta tänä vuonna, kun vedin kännit. Nyt voisi tosiaan olla ihan selväpäinen niihin sateen ihQtupareihin saakka.

Hei muuten, jos pyrkii syömään vähä-/hyvähiilihydraattisesti (raiskailen suomen kieltä, ah kun tuntuu hyvältä), niin mitä ihmettä voi syödä kastikkeen kanssa? Tuumin tätä eilen, kun suunnittelin jonain päivänä tekeväni soijarouheesta, tomaattimurskasta ja tuorejuustosta jotain soosia. Pasta, riisi ja peruna kun eivät käy. Se joka keksii, saa palkinnon.

...että potee huonoa omatuntoa, kun ei pysty hoitamaan töitään? Kipeydyin siis. Yöllä alkoi nousta lämpö, nukuin aivan äärettömän huonosti, vuoroin oli kylmä ja vuoroin hiki. Nyt yskittää ja on kaikin tavoin paha olo. Tuli sitten kiirus soitella ympäriinsä, etten pääse hoitamaan sitä keikkaa, joka mun siis piti hoitaa. Ja vaikka lopulta puhelimeen vastannut henkilö ei objektiivisesti katsottuna varmaankaan kuulostanut yhtään epäilevältä, aloin heti pelätä - ajankohdan huomioon ottaen - että se luulee allekirjoittavan olevan vain krapulassa. Jopa lause "Juu, eihän sinne tietenkään kuumeessa voi mennä" kääntyi päässäni sarkasmilla höystetyksi. Nytkin hermoilen koko ajan, että kohta varmaan loppuu työt, kun en kyennytkään hoitamaan tätä viikonloppua kokonaisuudessaan vaikka piti. Ihan kuin ihmiset eivät koskaan sairastuisi ja aivan kuin työpaikoilla ei sitä ymmärrettäisi.

No, onneksi kyseessä ei sentään ollut mikään iso juttu. Eilinen oli paljon isompi, ja sen sentään sain tehtyä. Voin myös lohduttautua sillä, etten varmaankaan aiheuta muille karmivaa paniikkia. Alunperinkin tuolla nimittäin oltiin sitä mieltä, ettei ko. keikka ole mitenkään välttämätön.

Silti tunnen epämääräistä syyllisyyttä. :/

Nukkumisvarusteisiin kuuluu nykyisin peiton ja tyynyn lisäksi nallehousut, pitkähihainen paita ja untuvatohvelit. Wtf? No en minä tiiä, on vaan kylymä. Tänään jostain syystä vielä extrakylymä. Pääkin särkee ja lihaksia polttelee. Iskis nyt kunnolla tää tauti tai menis sitten pois - jaksa tämmöstä puolinaisuutta.

Tilaukseni tälle yölle:

- kokovartalohieronta
- elävä patteri
- kanssakäynti elävän patterin kera (ah, mikä kiertoilmaisu!)
- lisäkanssakäynti elävän patterin kera
- extrakanssakäynti elävän patterin kera

Ai, että kaikkea haluamaansa ei voi saada? No hitto, tilauksessa on viis kohtaa - sais ny ees jonkun!

---------------------------------

Osaisinkohan olla enää yhtään wannabe-vitsikkäämpi?

*häpeää*

*menee nukkumaan*

...italialais- ja espanjalaisbiisejä? Nyt haikailen. Haikailen Italiaan, Espanjakin menisi hätävarana, mutta kyllä ekana mainittu voittaa 100-0. Viime päivinä en ole juuri muuta edes miettinyt. Joskus se maa kolahti vähän liikaa, ja nyt sinne halajaa aina vaan uudestaan. Vielä kun voisi joskus asua siellä... *haaveilee*

Tähän mennessä yksi parhaimmista on ollut Venetsia auringon laskiessa. Se oli jotain ihan käsittämätöntä, kun aurinko katosi sinne veden taa ja koko taivas oli oranssi ja vaaleanpunainen ja linnut lensi ja tyhjät gondolit liikehti laineiden mukana. Ja se vesi oli niin lähellä ja samassa tasossa - kuin siihen olisi voinut astua ja kävellä sitä pitkin. Meillä oli punkkua tyylikkäästi kertakäyttömukeissa ja olin ehkä aavistuksen hiprakassa. Oli lämmin ja ne kaarisillat olivat muodoiltaan ehkä yhtä pehmeitä kuin ilma. Sitten tuli pimeä ja harhailtiin kaupungin sokkeloissa ja se oli kuin satua. Mentiin ravintolaan, jonka pihalla soitti orkesteri ihan käsittämättömän hyvin. Tanssin ja olin onnellinen. Enkä olisi koskaan lähtenyt pois.

Roomasta en koskaan tykännyt niin. Liikaa ihmisiä, liikaa saastetta, ei kovin kaunis kaupunki. Vaikuttava kyllä...muttei kaunis, paitsi pienin osin. Mutta se yksi yö, taisi olla viimeinen. Ajauduttiin sattuman kautta Live8-konserttiin järjettömän ihmismassan keskelle. Ja taas laski aurinko. Kuunneltiin Laura Pausinia ja Eros Ramazzottia ja kaikkea. Kun se loppui, harhailtiin öiselle Colosseumille, sitten Forum Romanumille, sitten Fontana di Treville. Se oli mieletön yövalaistuksessa. Istuttiin sen portailla ehkä neljään, juteltiin ja naurettiin. Taidettiin juodakin.

Ja Taormina. Keskustasta en pitänyt, en ainakaan päivisin, kun se täyttyi turisteista, jotka eivät koskaan lähteneet 200 metriä kauemmas nähtävyyksiltä. Mutta saatiin kiivetä ihan keskenämme ylös sitä mieletöntä vuorta. Juostiin ja oli yli 30 astetta lämmintä ja tuli ihan hillitön hiki, muttei se haitannut. Siellä oli liskoja ja kissoja ja yhdellä pennulla oli silmä puhki. Säälin sitä. Laskeuduttiin köysiradalla alas ja mentiin kivikkoiselle rannalle, jossa maattiin kunnes alkoi ukkostaa. Kuljettiin rantaravintolaan jossa join Bloody Maryn, sitten käveltiin syömään toisaalle. Ruoka oli väärää ja vähän pahaakin, muttei se haitannut. Takaisin tullessa oli pilkkopimeä ja mielettömät aallot. Kävelin kiviaitaa pitkin ja rakastin kaikkea.

Tai Pescara, josta ei saatu ruokaa siestan takia ja melkein kuoltiin nälkään. Hostellin kylppäri lainehti ja hiekkaa oli kaikkialla. Ja aina se kuumuus ja ne hedelmäpuut, aina. Brindisissä tuuli aivan järjettömästi. Asuttiin murjussa, jossa oli ystävällinen henkilökunta. Tarantossa eksyttiin kaupungin ulkopuolelle ulkoilmadiskoon, joka oli melko tajuton. Känniriitahan siitä liiasta vodkan litkimisestä seurasi, mutta sovittiin seuraavana päivänä junassa. Crotonen murjujen murju, jonka pitäjä tuijotti irstaasti sisään topin kaula-aukosta. Reggio Calabrian kalanhajuiset kadut. Palermon turhauttava ravintolahenkilökunta ja pää pytyssä kakominen liiallisen kuumuuden johdosta. Sardinian loputon kävelyretki ja kuollut vanha kaupunki. Napolin mönkiäiset, joille kiljuttiin kilpaa "hieman" kivikkoisella rannalla, Vesuviukselle kiipeäminen 35-asteen lämmössä. Rodi Garganicon lempeä tyhjyys ja luksushuone 40 eurolla. Formian typerät säännöt ja kengät märkinä rantaviivaa pitkin talsiminen. Tai Milanon fiiniys. Tai Como-järven kauneus. Tai Pisan hienoinen naurettavuus. Tai Bolognan kotoisuus. Tai Riminin kummastelevat ihmiset. Tai San Marinon (vaikka oma valtionsa onkin) sumuisuus ja sateessa vaatteet ihoon liimautuneina eksyminen.

Muistoja, muistoja... haluaisin niitä lisää, sieltä. Moneen paikkaan tahtoisin palata, monessa käydä ensimmäistä kertaa. Firenze - siitä olen kuullut pelkkää hyvää, sinne on päästävä. Kuka lähtee mukaan?

Kotiuduin hetki sitten töistä. Tein töitä vain viis tuntia ja risat, mutta silti on pää ihan tyhjä nyt. Johtunee siitä, että on ollut vähän puolikuntoinen olo. Ja siitäkin, että koko aika oli melko tehokasta ajatustyötä ja kirjoittamista. Huomasin taas kerran, että tuossa työssä inhoan kiirettä, ja silti olen siinä parhaimmillani. Ei jää aikaa jahkailla, ja kun on pakko keksiä toimivia sanakäänteitä, niitä myös keksii.

Kotimatkalla kävin ostamassa salaattiaineksia: halloum-juustoa, oliiveja, tomaattia, kurkkua, lehtisalaattia jne. Mutta kuka tulis tekemään mulle sen salaatin, kun mää en jaksa ite?

Piti tänään kuntoillakin ahkerasti, mutta aamu- ja alkuiltapäivä meni lorvailuun ja nyt näyttää pahasti siltä, ettei pysty.