Cityparin elämää

Jiille voisi olla moniakin vaihtoehtoja, mutta:

J = juokseminen

Mulla on viha-rakkaussuhde juoksemiseen. Aloitin sen about 13-vuotiaana, ja sen jälkeen se on ollut läsnä elämässäni enemmän tai vähemmän. Joskus inhoan sitä yli kaiken, tekisin mieluummin mitä tahansa muuta kuin lähtisin lenkille, ja joskus on kausia, jolloin teenkin. Kuitenkin useimmiten se on kuin terapiaa, tapa tyhjentää pää, hälventää ahdistusta, olla vapaa mietteistä ja kaikesta. Missään muualla ja millään muulla tavalla en saa mieltäni yhtä tyhjäksi kuin juostessani. Lenkillä olen vain minä ja tie. En yleensä juurikaan huomioi muita liikkeellä olevia, en kuuntele ääniä enkä tunne kuin jalkani ja hengitykseni rytmin. Paras aika juosta on myöhään illalla, kun saan konkreettisestikin olla yksin. Ja paras olotila juosta on joko ahdistus tai suuttumus, jotka siis voi juosta pois. Olen monta kertaa lähtenyt lenkille vihoissani jollekulle, ja palattuani olen hädin tuskin muistanut, mistä alunperin kiivastuin.

Askelvika vain on ongelma. Tuetut kengät kyllä korjaavat ylipronaatiota, mutteivät tarpeeksi. Taitaa olla edessä reissu askelklinikalle, jossa tekevät mulle ihan mittatilauspohjalliset. Itse asiassa mulla on jo lähetekin sinne. Toinen vaiva on tuo nilkka löysine nivelineen. Se kipeytyy välillä juostessa tai sen jälkeen, ja ortopedin mukaan saattaa olla leikkaus edessä jossain vaiheessa. No, pääasia kuitenkin, ettei juoksemista tarvitse lopettaa.

Maratonin vielä juoksen. Saa kyllä nähdä, koska - se riippuu nilkasta.

Ii ei ole Irlanti eikä edes Italia, vaikka kummastakin paljon tykkäänkin.

I = itsenäisyys

Olen hyvin itsenäinen, joskus ehkä liiankin. Ja itsenäisyys merkitsee mulle paljon, joskus ehkä liikaakin. En ole ollut tällainen aina, tietenkään, enkä edes ihan hirveän montaa vuotta. Lähimenneisyydessä tapahtunut henkinen kypsyminen kuitenkin teki musta itsenäisemmän kuin mitä ehkä edes odotin. Olen todella herkkä sille, millä tavalla joku muu käsittelee elämääni. Kavahdan kaikkea, minkä koen liialliseksi asioihini puuttumiseksi, oli se hyväntahtoista tai ei. Ja koen niin melkoisen herkästi.

Asioissa on usein kaksi puolta, ja niin on tässäkin. Aina ei ole hyväksi olla niin itsenäinen. Toisinaan kuitenkin se on parasta, mitä voi olla. Elämässäni on ollut asioita - isoja asioita, isoja ratkaisuja - joiden jälkeen moni on tullut sanomaan, etteivät itse ehkä olisi uskaltaneet tehdä kuten minä tein, päättää kuten minä päätin. Että olen ollut rohkea, kun olen toiminut vain ja ainoastaan sen perusteella, miltä on tuntunut, kuuntelematta lukuisia neuvoja olla tekemättä niin tai ainakin harkitsemaan tarkoin. Silti joskus voisi olla järkevää toimia vähän vähemmän itse ja yksin. Lopputulosta se tuskin muuttaisi, mutta prosessi saattaisi olla armollisempi minuakin kohtaan. No, harvemmin olen järkevä.

Tästä voisi kirjoittaa paljon enemmänkin, mutten nyt millään jaksa.

Kävin tänään lemmikkiliikkeessä ostamassa vähän tarvikkeita noille mussukoille. Siellä oli myytävänä kani, säälittävä kani, luultavasti melko häiriintynyt kani. Sillä oli kyllä suht` tilava koppi, mutta ei juurikaan virikkeitä. Huomio kiinnittyi tuon pupun käytökseen; se loikki edestakaisin siinä kopissaan. Se oli kaikkea muuta kuin normaalia loikkimista - kani loikki päästä päähän sitä kopperoa, tyyliin: oikealle, käännös, vasemmalle, käännös, oikealle, käännös jne jne. Se ei lopettanut ollenkaan. Ja touhu näytti jokseenkin pakkomielteiseltä, häiriintyneeltä, kuten jo sanoinkin. Tuli sellainen vaikutelma, että se on joutunut oleilemaan kopperossaan jo pidempään, eikä oleilulle näy loppua. Sitäpatsi jos se tuolla tavalla käyttäytyy, ei se kotia löydäkään, mikä taas tarkoittaa lisähäiriintymistä. Kukapa ei sekoaisi lasikopissa oleiluun yksin, siten että vain tuijottamaan tulevat ihmiset vaihtuvat. Säälitti, todellakin. Eikä tähän nyt tarvitse mussuttaa mitään lukuisten ihmisten ja eläinten paljon hirveämmistä kohtaloista - tiedetään! Tuossa otuksessa nyt vain ahdistuneisuus jotenkin konkretisoitui.

Joopa joo. Lähden nyt työkeikalle improvisaatioteatteria seuraamaan.

Ilman esipuheita:

H = herkkyys

Olen herkkä ihminen, hyvässä ja pahassa. Olen herkkä nauramaan, itkemään, ilahtumaan, ärsyyntymään, ahdistumaan, kiivastumaan, innostumaan, liikuttumaan...(lista jatkuu)
Olen myös herkkä aistimaan toisten ihmisten mielialoja, herkkä muuttamaan omiani, herkkä visuaalisille ja muillekin ärsykkeille, herkkä kritiikille, sekä monen monituiselle muulle asialle.

Toisinaan herkkyys on hyvä piirre, ja useimmiten olen ihan tyytyväinen tällaisena kuin olen. Joskus kuitenkin toivoisin olevani vähän "kovempi". Välillä on hankalaa, kun joutuu niin herkästi eri tunnetilojen valtaan, ja kun hallitsee huonosti itsensä kovettamisen; tunteesta on vaikea päästä ulos tahtomalla. Toisaalta ei vaadita kovinkaan suurta tekijää, kun tunne jo vaihtuu toiseen. Tunteilla onkin melko suuri rooli tekemisissäni; vaikka toki käytän järkeänikin (ainakin joskus), teen paljon asioita puhtaasti sen pohjalta, miltä tuntuu. On tosi vaikea pakottaa itseään jos tuntuu vähänkin väärältä, ja toisaalta on hankala jättää tekemättä päinvastaisessa olotilassa. Ja tämä koskee muitakin kuin niitä elämää suurempia asioita, joskus ihan pikkujuttujakin.

Olen mieluusti herkkä hymyilemään, iloitsemaan ja innostumaan, mutta näiden vastakohdat, itkemisen, tulistumisen ja ahdistumisen, puolestaan voisin ottaa luokseni vähän harvemmin. Läheistenkin kannalta olisi helpompaa, kun en kiihtyisi niin herkästi nollasta sataan. Toisaalta kyllä lepynkin nopeasti. Myös suurempi kynnys ahdistumiseen helpottaisi omaa ja läheisteni elämää, mutta siitä onkin jo kokonaan oma merkintänsä a:ssa.

Joku on joskus nähnyt proosallisen herkkyyteni hankalana oikukkuutena. En tunnusta! :P

Luulin että tämä viikko jäisi suhteellisen tyhjäksi töiden osalta, kun ei ollut sovittuna juuri mitään uutta. No, äsken soitettiin ja tuli sitten neljä keikkaa loppuviikoksi. Huomisilta, perjantai-ilta, lauantai ja sunnuntai siis kuluvat keikoilla juostessa ja kirjoittaessa. Vähän stressaa, kun pitäis myös opiskella jne, mutta toisaalta palkkioiden ajatteleminen pistää kyllä liikkeelle...

Saaks vähän huijata? No saa.

G = Gump, Forrest

Hähää, sukunimi tuli tällä kertaa siis ensin. Loistava leffa - nähty on monen monituista kertaa; en edes muista, kuinka monta. Aina sen vain jaksaa katsella uudestaan ja uudestaan. Viimeksi taisin nähdä kyseisen leffan viime keväänä. Siinä on niin paljon kaikkea, että mahdoton tyhjentävästi kuvailla, millainen elokuva on kyseessä. Toisaalta se olisikin melko turhaa, sillä eiköhän tuo ole varsin tuttu leffa itse kullekin. Sitä katsellessa ehtii kyllä käydä läpi melkoisen tunteiden kirjon; se naurattaa, mietityttää, järkyttää, liikuttaa ja itkettää. Varsinainen klassikko.

Tein hetki sitten töitä kuudenkymmenen euron tuntipalkalla. Hih hih. Oli hoidettavana sen verran nopea ja helppo juttu, ettei siihen tuhlaantunut aikaa juurikaan. Eipä friikkuna kuitenkaan rikastumaan pääse, kun ei niitä juttuja rajattomasti voi tehdä. Helppoa rahaa tulee joskus, kun työmäärä ja palkkio eivät kohtaa millään tasolla, mutta usemmiten vaivaa täytyy kuitenkin nähdä hieman enemmän kuin tällä kertaa. No, nytpähän jäi vapaa-aikaa melko roimasti.

Hitsi. Olen kateellinen kavereilleni, jotka lähtevät keskiviikkona Helsinkiin Roisin Murphyä katsomaan ja kuulemaan. Tahtoo mukaan! Muttei pääse. Täytyy tyytyä kotiin, töihin ja sosiologiaan. Ja Scandinavian Music Groupiin, joka on tämänhetkisen kuuntelulistani number uno. Kuuntelen aina kausittain jotain tiettyä bändiä niin kauan, että alan melkein vihata sitä. Onneksi yksin asuessaan saa rauhassa kuunnella vaikka samaa biisiä repeatilla.

76 yötä reissuun.

Minä: Onko se sitten niin kummallista, etten nyt edes tahdo mitään kenenkään kanssa?

Äiti: Ei, ei ollenkaan. Välillä on hyvä olla yksin.
(pieni tauko) Mutta kyllä mä hämmästelen, miten ihmeessä sä pysyit sen J:n kanssa yhdessä niin monta vuotta!

Minä: Ai, miten niin?

Äiti: No kun miettii, millasta sulla on sen jälkeen ollut. Ketään et ole jaksanut katsella muutamaa viikkoa kauempaa.

Minä: No joo... Mitä sitä turhaan pitkittämään, jos ei kolahda. Ja asioihin kyllästyy. J:n kanssa viihdyin varmaan siksikin, kun olin silloin niin nuori. Ehkä mä elänkin elämäni korkeintaan parin vuoden suhteissa (naurua).

Äiti: Ellet sitten tapaa miestä, jossa on sulle tarpeeksi haastetta. Muunlaisia sä et kyllä kestä katsella pitkään. Oot sen verran dominoiva persoona, että jos mies ei tarjoa sulle tarpeeksi henkistä virikettä, ennen pitkää menetät mielenkiintosi. Sä tarviit sellasen miehen sitten joskus, joka ajaa sut samalla tavalla hulluuden partaalle kuin sä ajat sen. Mä tiedän tämän, kun ollaan niin samanlaisia tässä asiassa.

---

Näinköhän? Kaiketi.

On linkattava eräs biisi, josta pidän kovasti.

http://www.youtube.com/watch?v=cztvudOgtgc&feature=related

Kaunis.

Äf vuorossa.

F = fundeeraaminen tai funteeraaminen tai hunteeraaminen, kuten mammani sanoo, mutta se ei enää ala äffällä, joten meni vähän off-topiciksi.

Koska a jo käytettiin, listaan siis ajattelemisen rantaruåttilla. Harrastanhan sitä aika paljonkin. Juu, kukapa ei, mutta mä voisin vähentääkin välillä. Kaikenmoista tulee pohdiskeltua; realistisia asioita, täysin utopistisia juttuja ja kaikkea siltä väliltä. Osa on ihan puhdasta ajatustyötä, osa taas kuvittelua - sitäkin teen paljon. Omaankin melkoisen mielikuvituksen. Siinä yksi syy, miksen voi katsoa kauhuelokuviakaan.

Hassua, että niin paljon kuin tuleekin käytettyä päätään (useimmiten ei-niin-kehittäviin asioihin), toisinaan sen käyttö unohtuu ihan totaalisti juuri silloin, kun ei saisi unohtua. Näin tapahtuu itse asiassa aika useinkin. Ryntäilen sisälle asioihin ja tekemiseen sen kummemmin ajattelematta. Tunne vie usein, ei ajatus. Tosin jälkikäteen voi sitten olla aikaa pohtia ja olla jälkiviisas. :P Toisaalta liian harkitseva ja varmisteleva en tahtoisikaan olla. Spontaanius on jännää, joskaan siitä ei aina seuraa pelkästään hyvää.

Ajattelen, siis olen. Tai: Funteeraan, siis oon.