Cityparin elämää

Niin siis ei mulla :D Mutta juttelin tuossa yhden tutun kanssa jolla on kolmen kuukauden ikäinen lapsi, ja pakko sanoa että alkoi jokseenkin ärsyttää. Ei se, että sillä on lapsi, vaan se, että puheenaiheet pyörivät lähes pelkästään tuon vauvan ympärillä. Sain pikaisesti kerrottua omat kuulumiseni mutta sitten kuulin taas että miten se lapsi jo yrittää kääntyillä, miten se pärisyttää huuliaan, missä rytmissä se syö ja nukkuu, ja mihin leluihin se on yrittänyt tarttua. Joo, ja viimeisin neuvolakäynti kuvailtiin kanssa ihan yksityiskohtia myöten, kun kyllähän mä palan halusta tietää että miten se lapsi reagoi rokotuspiikkiin ja millä volyymilla se huusi.

Toki mä ymmärrän että tuoreet äidit ovat innoissaan jälkikasvustaan mutta en voi olla pitämättä hiukan itsekkäänä sitä, ettei enää osata puhua mistään muusta kuin siitä, miten ihmeellinen se pikku päivänsäde on. Siis luulevatko nämä ihmiset että kaikki ulkopuolisetkin ovat aivan järjettömän kiinnostuneita siitä, millainen ilme sillä mussukalla milloinkin on, ja kuinka usein sen vaippa täytyy vaihtaa? Kun ihan rehellisesti sanottuna: ei mua kiinnosta! On ihan jees, että lapsi on välillä jutuissa mukana, kun tajuanhan mä sen, että äitiyslomalla ollessa elämä pyörii pitkälti sen ympärillä, mutta luulisi näiden ihmisten oivaltavan senkin, että etenkin lapsettomat ihmiset voisivat välillä haluta puhua jostain muustakin. Ja eivätkö ne muka huomaa sitä kuinka ovat itse aivan jatkuvasti äänessä ja kuinka innottomalta esimerkiksi juuri minä kuulostan ynähdellessäni juuta ja jaata loputtomiin vauvajuttuihin?

Samaisen tutun raskausaikana vietin paljolti aikaa hänen kanssaan ja meno oli silloin ihan samanlaista. Mulle esiteltiin vaatekappale vaatekappaleelta kaksi isoa muovikassillista vauvanvaatteita, ja sitten mulle luettiin ääneen, mitä milläkin raskausviikolla tapahtuu, ja miten se lapsonen siellä mahassa kehittyy. Toisinaan olisi tehnyt mieli kirkua, mutta olen kai liian kiltti, kun ainoastaan yritin sitkeästi vaihtaa puheenaihetta. Kyllähän se aihe aina pari minuuttia pysyikin muualla, mutta palasi sitten taas vauvaan. Hyvä puoli oli se, että mä saatoin samalla katsella TV:tä tai lukea lehtiä kaikessa rauhassa kunhan vain muistin murahdella sopivin väliajoin sen merkiksi että muka kuuntelin.

Joo, ja ei tuo kyseinen ihminen ole edes ainoa tapaus. Tällainen toimintaa tuntuu olevan hyvin yleistä äideillä tai tulevilla sellaisilla. En nyt yleistä että kaikki näin käyttäytyisivät mutta itse olen kyllä törmännyt liian moneen tapaukseen. Sanokaa äidit mitä sanotte, mutta jos sellainen ihme tapahtuu että mä joskus saan lapsen, niin en tasan kyllästytä tuttujani paasaamalla siitä loputtomiin. Luulen jopa, etten edes haluaisi, kun kai siitä lapsesta saa ihan tarpeekseen muutenkin...

Mä olen taas omilla yöllisillä sekasortoisilla tunnetiloillani onnistunut sotkemaan asiat ihan kunnolla. Mikä siinä on, että vaikka tietää asioiden näyttävän yöaikaan tuhannesti synkemmiltä kuin muutoin, niin se tunnetila saa kuitenkin valtaansa niin pahasti että asioille on pakko tehdä jotain juuri siinä hetkessä? Aamuun odottaminen tuntuu tuskalliselta ja mahdottomalta, ja kun aamu sitten koittaa, asiat näyttävät jo paljon valoisammilta. Paha vain, että siinä kohtaa sitä on usein jo niin sanotusti pyöräyttänyt kiven liikkeelle eikä se enää ole pysäytettävissä. Niin mulle nyt kävi. Taas.

Menin keskiyöllä sänkyyn mutten saanut unta, ja sitten aloinkin tahtomattani ajatella jos jonkinlaisia asioita. Eikä mennyt kauaakaan kun jo olin melko ahdistuneessa tilassa etenkin yhden tietyn asian tiimoilta. No siinä kohtaa piti sitten kyllä hyvästellä unet ihan täysin, sillä vähäisinkin iltaväsymys oli kadonnut. Makasin vain ja tuijotin ulos ikkunasta ja mietin. Ja mietin ja mietin ja mietin, ihan liikaa ja ihan liian pitkään. Jossain kohtaa sytytin lampun ja koitin lukea hetken, jonka jälkeen yritin uudelleen nukahtaa - onnistumatta. Mä en vain enää päässyt eroon noista ajatuksistani ja niiden aiheuttamasta ahdistuksesta.

Paras idea, jonka ihminen voi tuossa tilassa saada, on lähettää pitkä tekstiviesti henkilölle, joka kyllä liittyy tuohon kyseiseen ahdistukseen mutta joka ei todellakaan ansaitsisi kuulla siitä kahdelta yöllä. No, en mä koskaan ole itseäni erityisen järjeväksi väittänytkään. Ja niin vain lähti viesti yön pimeyteen. Helpottiko se oloani? No ei. Valvoin vielä kolmeen pyöritellen näitä samoja asioita mielessäni ja ahdistuen lisää.

Aamulla tuntui hullulta ajatella tuota yöllistä pakokauhuani. Ja toki harmitti se, etten taaskaan ollut voinut antaa asian olla ja odottaa aamuun ennen toimenpiteitä. Vaikka nyt ei enää samalta tunnukaan, niin en mä silti täysin halua mitätöidä sitä miltä musta yöllä tuntui. Vaikka se tunne kasvoikin aivan ylisuureksi, niin ei se tyhjästä syntynyt. Mä olen senkin virheen monesti tehnyt, että olen pistänyt kummalliset tuntemukseni esimerkiksi juuri yöllisen sekopäisyyteni piikkiin ja antanut niiden sitten olla. Mutta kun ei se ihan niin toimi. Kyllä noilla tunteilla jokin perä on enkä mä täysin voi sulkea silmiäni niiltä. Täytyy kuunnella itseään. Sitäpä juuri.

Mikä mulla mahtaa olla tänään, kun tekee jatkuvasti mieli väittää vastaan ja kiistellä kaikesta mahdollisesta? Cityn keskustelut ovat omiaan lietsomaan tätä fiilistä. Ja olenkin jo toteuttanut itseäni aika hyvin :D On varmaan ihan turvallista viettää tää päivä enimmäkseen omassa rauhassaan, kun mä tuskin olisin ihan hirveän hyvää seuraa juuri nyt; aloittaisin vain väittelyn joka aiheesta :) Vaikuttaakohan alkava kesäflunssa mielentilaani näin?

Onko tämä totta?

"Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta ymmärtämyksellä siitä voi joskus imeä myrkyn pois."
(Carlos Gebler teoksessa Father and I)

KESÄ!! Olin jonkun tunnin lukemassa auringossa ja sain ekat rusketusraidat sekä (ehkä valitettavasti) myös pisamia. Aurinko teki siis tehtävänsä. Mutta en mä kyllä tätä tänne tullut sanomaan, vaan pohtimaan oikein syvällisiä juttuja, kuten tapoihini kuuluu x)

Juteltiin eilen illalla pitkään veljen kanssa yhdestä ja toisestakin jutusta, eikä vähiten siitä, millaisia ongelmia meillä elämissämme on ollut ja on ehkä yhä vieläkin. Mä olen usein kuvitellut olevani paljon enemmän toisen veljeni kaltainen koska meitä yhdistää melkoinen kiivaus ja muu sellainen ehkä näkyvämpi juttu, mutta nyt tajusin että mulla on myös todella paljon yhteistä tämän toisen veljeni kanssa. Olemme samalla selittämättömällä tavalla sosiaalisesti rajoittuneita; tavalla, jota ei pysty selittämään tässä ja jota en kasvotustenkaan selittämällä ole saanut muita ihmisiä ymmärtämään. Kun en mä ehkä itsekään ymmärrä sitä enkä osaa määritellä kovinkaan hyvin.

No, todettiin tuo asia ja puitiin sitä hetki, ja mietittiin sitten niitä suurimpia henkisiä vaikeuksia joita meillä on ollut. Puhe kääntyi siihen kummalliseen, epärealistiseen epävakaan mielen ajatukseen, jonka mukaan kaikki asiat järjestyvät yhden ainoan seikan kautta. Veli puhui siitä miten hän masennuksensa keskellä uskoi että kaikki kääntyy hyväksi jos hän vain saa pidettyä parisuhteensa kasassa ja "onnistuttua" siinä. Hän latasi kaikki voimansa, kaiken toivonsa juuri tuohon yhteen ihmissuhteeseen koska todellakin uskoi että muu elämä järjestyy siinä sivussa ja muut ongelmatkin ratkeavat jos vain tuo suhde voi hyvin. Sittemmin hän on tehnyt samaa muiden asioiden suhteen. Ja minä myös.

Mulla tuo ajatus oli voimakkaimmillaan silloin kun kärsin syömishäiriöstä. Sanoin itselleni että mun pitää vain laihtua - se on avain onneen. Mä ihan oikeasti uskoin että elämä kääntyy kaikin puolin hyväksi ja onnelliseksi jos mä vain laihdun. Mä uskoin että laihtumisen myötä muutun myös älykkääksi, menestyväksi ja rakastettavaksi persoonaksi, ja että kaikki musta itsestäni riippumattomatkin ongelmat ratkeavat sen kautta. Eihän tuollaisessa teoriassa ole järjen hiventäkään mutta mä uskoin siihen vakaasti ja myös toimin sen mukaan. No tulinko mä onnelliseksi? En, mä tulin vain sairaammaksi.

Kai tuossa on lopulta kyse vain hallinnasta. Kun maailma ja oma elämä ovat sekasortoisia eikä asioita pysty hallitsemaan, sitä valitsee yhden asian jonka pitää kontrollissa. Kuten syömisen, kuten liikkumisen, kuten laihtumisen. Sitä kai kuvittelee olevansa jollain tapaa turvassa kun voi ohjailla edes yhtä asiaa. Mäkin uskoin että säilytän otteeni elämästä kun vain pudotan painoani, vaikka tosiasiassa mä olin menettänyt kosketukseni maailmaan ja elämään jo kauan aikaisemmin. Sitten kun mä lopulta tajusin olevani sairas, mun oli ihan käsittämättömän vaikea luopua syömishäiriöstäni. Kuulostaa hullulta, tiedän, ja sitäpä se kai onkin. Mutta mulla oli tuolloin vain yksi asia jonka mä todella osasin, tai niin mä luulin, ja se asia oli syömishäiriö. Siksi mun oli niin vaikea päästää siitä irti, koska samalla mä päästin irti kaikesta tutusta ja totutusta. Siinä kohtaa oli pakko myöntää, etten mä tosiasiassa hallitse yhtään mitään, enkä mä olisi halunnut myöntää sitä.

No, tarinalla on sikäli onnellinen loppu, että mä kyllä sittemmin pystyin luopumaan syömishäiriöstäni ja opin samalla sen, ettei elämää voi hallita, eikä varsinkaan yhden asian kautta. Jälkensä se kuitenkin on jättänyt, sillä kyllä mä vieläkin huomaan helposti sortuvani siihen ajatukseen, että asiat muuttuvat paremmiksi jos mä vain pidän ruokavalioni suhteen tiukkaa linjaa ja juoksen vähintään kolme kertaa viikossa. Juuri tämän seikan takia multa yhä helposti lähtee nuo ravinto- ja liikunta-asiat niin sanotusti lapasesta. Nykyisin erona entiseen on vain se, että mä tiedostan asian ja osaan laittaa sille ajoissa stopin. Siksipä se ei enää koskaan pääse luisumaan siihen pisteeseen jossa mä aikoinani olin.

Juu. Onnittelut, jos joku jaksoi lukea tänne asti.

Näin niin pahaa unta että oli huono fiilis pitkään vielä aamullakin. Kumma miten unilla voikin olla sellainen vaikutus myös valvetilaan. Itketti oikeastaan vaan. Mutta nyt tunnelma on jo ihan päinvastainen; ulkona on ihana ilma ja oon just menossa ottamaan aurinkoa ekaa kertaa tänä kesänä :) Imeytyis nyt vaan tää aurinkorasva. En mä kyllä helposti pala, mutta kaipa se on silti ihan hyvä voidella itsensä :)

Juu hei, palaillaan sitten kun oon nauttinut alkavasta kesästä tarpeeksi!

On jokseenkin pysähtynyt fiilis. Mitään ei tapahdu. Mikään ei liiku. Mikään ei muutu. No joo, tottakai tuota kaikkea tapahtuu mutta nyt vain tuntuu tältä. Ulkona on sateista ja jotenkin painostava ilma - tulee varmaan ukkonen. Ja mä en ole saanut mitään aikaiseksi tänään, en kerrassaan mitään. Enkä saakaan, tiedän sen. Mutta ei se haittaa, koska olen niin rikki viikonlopusta että tekee ihan hyvääkin antaa tämän päivän vain mennä. Mulla ei kyllä enää ole ihan niin yltiöhyvä fiilis kuin tuossa aiemmin, muttei huonokaan. Ainoastaan pysähtynyt.

Mä kävin lauantaiaamupäivänä kaupassa ja ostin kaikkea mitä mun ei edes tee mieli. Mutta melko appelsiinisia tuotteita ostin: appelsiinimehua, appelsiineja, veriappelsiinijugurttia, Fantaa (makuna appelsiini)... ja maidon! Ei mun mitenkään erityisesti tehnyt mieli appelsiinia, ja siksi en oikein ymmärräkään noita ostoksia. No, säilyväthän ne jonkin aikaa, ehkä joskus myöhemmin appelsiini himottaa.

Se ois sitten niin kun kesä. Tai ainakin ihan kohta, jos kalenterin mukaan mennään. Tuntuu käsittämättömältä että kesä oikeasti alkaa; mä kun en ole ollenkaan pysynyt mukana tässä keväässä. Sisäinen kelloni on jossain huhtikuun tietämillä vaikka pian on toukokuukin jo ohi. Ja vaikka sen tiedostan niin ei se siitä miksikään muutu. Ei vain tunnu kesältä, yhtään. Kaipa olen viime aikoina elänyt niin pitkälti pääni sisällä että on jäänyt varsinainen ajan kuluminen huomaamatta. Onhan tässä ollut kaikenlaista, eikä ainakaan vähäisimpänä tuo veljen juttu. Se kai eniten on sekoittanut asioita ja ajantajuani myös. Tuntuu ihan ihmeelliseltä että ulkona on yli 20 astetta, kun mä elän sisäisesti tosiaan jossain huhtikuussa. No, kaipa asian oikean laidan jossain kohtaa tiedostaa. Ja sitten voikin alkaa odottaa ja pohtia, millainen kesästä tulee. Kun mä en yhtään tiedä.

Nukuin aika hyvin, mikä on yllättävää sillä tavallisesti krapulan jälkeinen yö on liskojen yö. No, eipä ollut tällä kertaa. Mä en ehkä olisi nukkunut yhtä hyvin ellen olisi viettänyt unia edeltävää puolitoistatuntista puhelimessa. Se teki hyvää ja mä tykästyin taas vähän lisää yhteen ihmiseen. Tai vähän enemmänkin. Tekisi mieli avautua ihan kunnolla siitä, miltä nyt tuntuu, koska hyviä tunteita on niin paljon. Mutta en mä ehkä osaisi kuitenkaan, joten jätän väliin. Sanon vaan sen että ainakin yksi asia tekee mut tällä hetkellä hyvin onnelliseksi. On kai niitä muitakin mutta se on päällimmäisin ja parhain. Eikä voi kuin todeta, että elämä on kummallista mutta toisinaan myös aika ihanaa. Jos eteen tulee pahoja asioita ilman ennakkovaroitusta, niin tulee niitä hyviäkin, ihan odottamatta. Ja siinä kai se koko pointti onkin, että koskaan ei voi tietää.

Naamiaismiitti on taakse jäänyttä elämää. Kivoja muistoja se kyllä jätti. En sitten lopulta nukkunut koko viikonloppuna kotona, kun molempina öinä sammahdin tyttöjen hotellihuoneeseen. Kiitos ja anteeksi siitä. Muutenkin lähti vähän lapasesta koko touhu, kun tarkoitus oli juhlia yhtenä päivänä hillitysti, ja lopputuloksena olikin kahden päivän hillitön rellestys. No joo, perjantaina otin kyllä ihan rauhallisesti vielä mutta eilen vedin aika änkyrät. Rahaakin paloi ihan kiitettävästi. Ei kyllä sinänsä harmita, kun hauskaa oli todellakin.

Olin kai sinänsä onnistunut geisha, kun harvempi jo ennenkin livenä tavattu henkilö mua tunnisti. Muutama kysyi ihan pokkana että mikäs sun nicki on cityssä ja tajusi vasta vastauksesta että tunnetaan kyllä entuudestaan :) Mutta onnistuneita asuja oli kyllä muillakin ja ewazin ja shiwanin ratkaisu oli kyllä ihan paras! Baarit vaan suhtautui meihin melko nuivasti ja päädyttiin sitten lopulta samaan karaokepaikkaan jossa oltiin perjantainakin. Loistoa oli itse miittipaikassa olon lisäksi baareilua edeltänyt puistoryypiskely kirkon kupeessa. Mä vaan tykkään teistä kanssacityilijöistä :)

Aamulla sitten oli kaksi Katia kadoksissa mutta kumpikin löytyi. Toista metsästettiin Caen kanssa pitkin kaupunkia; siinä vaiheessa kyllä ihmisten ulkomuotoomme kohdistuva tuijotus alkoi jo tuntuakin. Piti irroittaa rinnuksesta Caen taiteilema Lutka-merkki, kun se ehkä herätti ihmisissä vähäsen vääriä mielikuvia. Tai no ehkä ihan oikeitakin, mutta kuitenkin :D On muuten varmaan ihan oikeaoppista ihonhoitoa nukkua yö sellaiset maskit naamassa kuin mitä mulla oli. Mutta ihan hyvin se maski kesti juhlinnan, tai sitten mä vaan olin niin kännissä etten huomannut epäkohtia. Veikkaan jälkimmäistä.

Tulipa taas pussailtua ihmisiä ihan antaumuksella. Ihme ryhmäsessio oli käynnissä siinä kirkkopuistossa kun miltei jokainen nuoleskeli miltei jokaista. Yhdestä jutusta jäi pieni morkkis, mutta onneksi tuo parempi puolisko suhtautui siihen ihan hyvin. Mä oon tottunut ihan toisenlaiseen käytökseen ja siksi kiltti suhtautuminen yllätti. En mä hyväksy toimintaani ja teinkin siitä kai ite isomman numeron kuin mitä tämä toinen ihminen. No sellainen toiminta ei kyllä silti toistu mutta mä oon ilonen että joku osaa laittaa asiat mittasuhteisiinsa. Toi nyt sinänsä oli pientä, mutta mä vaan löydän siitä ihmisestä koko ajan lisää asioita joista pidän. Se on aika hienoa.

No mä lopetan nyt kun menee muuten ihan pelkäksi lässytykseksi tämä, mutta siis kiitos kaikille naamiaisissa mukana olleille ja etenkin järjestäjille.

Ahdistus teki tuloaan aamusta lähtien muttei onneksi saanut kunnollista otetta. Liikunta auttaa aina, ja nytkin 8 kilsan lenkki teki tehtävänsä - pää tyhjentyi. Mä olen viime aikoina ihan hirveästi miettinyt menneitä, ehkä siksi, etten koskaan aiemmin ole niitä kunnolla käynyt läpi. Vaikka mä olen toisaalta aika avoin ihminen, niin on mussa vahvana se toinenkin puoli; osaan pelottavan hyvin sulkea asioita pois mielestäni. Paha vaan ettei se koskaan ole kuin väliaikaista, ne asiat kun alkaa ennemmin tai myöhemmin tulla läpi. Ja oikeastaan on parempi päästää ne ennemmin jos vain voi ja pystyy. Sitä mä ehkä yritän nyt.

Mä olen tehnyt pahoja asioita joita en ehkä koskaan anna itselleni anteeksi, mutta nyt musta alkaa tuntua että pystyn jo sentään ajattelemaan niitä. Tähän mennessä ne on olleet enemmänkin vain tunnetasolla, ajatuksiin olen niitä päästänyt vain harvoin. Kai on ollut helpompi elää kun ei ole "tarvinnut" tuntea itseään niin huonoksi ihmiseksi. Nyt taas tuntuu siltä että elämä onnistuu vaikka niin tuntisinkin, eikä se tunne ehkä ole enää niin kokonaisvaltainen. Siis että nykyisin voin jo jotenkin ajatella tehneeni virheitä - todella pahoja sellaisia - mutta virheitä kuitenkin. Eikä ne silti tee musta kokonaisuudessaan huonoa ihmistä. Ei kai.

Musta vähän tuntuu että tämän tajuamisessa on auttanut myös se, että eräs ihminen ei enää juurikaan ole ollut läsnä elämässäni. Toki hän on juuri se, jota kohtaan aikoinani tein väärin, mutta vaikka mä tiedän että loukkasin sitä ihmistä ihan järkyttävän paljon ja osittain ehkä vein häneltä jotain olennaista, niin en mä näkisi että hänkään lopulta toimi oikein mua kohtaan. Kun mä olen sitä mieltä, että vaikka joku tekisi miten isoja virheitä tahansa, niin ei se toinen osapuoli silti voi käyttäytyä ihan mielivaltaisesti. Ei se saisi halveksia toisen ihmisyyttä, ei yrittää viedä itsekunnioituksen viimeisiäkin rippeitä, ei lyödä lyötyä. Toki kai siinäkin harkintakyky voi pettää, mutta silti, ei sen vain kuuluisi mennä niin.

Kai mä koitan sanoa, että on tehnyt hyvää miettiä näitä yksin ja tavallaan tehdä sovinto itseni kanssa. No ei, nyt liioittelin, en mä vielä sovintoa ole saanut aikaiseksi. Mutta mä jo hyväksyn itseni tietyistä asioista huolimatta. Vaikkei se kyseinen ihminen elämästäni lähtenytkään niiden juttujen vuoksi, niin mä olen onnellinen että siinä ihmissuhteessa kuitenkin kävi niin kuin kävi. Koska mä olen melko varma, että lopulta se suhde olisi rikkonut meitä enemmän kuin tehnyt ehjiksi.

Joo, ja ei toi ole ainoa asia mitä mä olen ajatellut. Kaikki menneiden vuosien ongelmat - ihan henkilökohtaisetkin - ovat pyörineet mielessä. Yhden sellaisen jälkiseuraamukset meinasivat aiheuttaa sen että olisin lukkiutunut viikonloppuksi neljän seinän sisälle ylhäiseen yksinäisyyteeni, mutta mä voitin ne. Ja nyt mä teen jotain ihan muuta :)